Surullinen ystävyyden loppumisesta!

Joo, parikin kaveria, olen itse lapseton, hoidin kaverien lapsia ja minut ohitettiin monta kertaa kun heillä itsellään oli hoitajia ja olisin ystävien kanssa päässyt mukaan bailaamaan, niin minut "unohdettiin" kutsua.... Silti jatkoin ystävyyssuhdetta, nyt ei niinkään olla tekemisissä?

Kun sairastuu ja tarvitsisi ystävää, silloin huomataan, kuka on todellinen ystävä. En tiedä, miksi näin on. Ovatko jotkut ystävät vain pintasuhteita, niin kauan kuin toinen hyötyy suhteesta jotakin.

Sairastuin siis vakavasti, ja samassa rytäkässä lähti mies. Jäin lasten kanssa totaalisesti yksin. Alku meni ihan sumussa, en edes tajunnut ketään kaivata, mutta näin jälkeenpäin ystävän käytös tuntuu todella oudolta. Moni muukin otti etäisyyttä, mutta toisaalta sain myös uusia kavereita, sekä eron että sairauden myötä.

Ap

Hienoa, että olet saanut uusia kavereita. Toivottavasti niistä löytyy sinulle ainakin yksi oikea Ystävä.

Up

Vanhojen ystävien kanssa on usein ns. rooli ongelma. On totuttu että tietyllä ihmisellä on tietynlainen elämä ja kun elämä yllättäen muuttuu, saattaa olla että vanhat ystävät eivät ikäänkuin hyväksy uutta tilannetta. Uudet ystävät tulevat suoraan siihen tilanteeseen mukaan, jolloin heillä ei ole ennakko-odotuksia.

Itse huomasin että kaverini häipyi elämästäni päästyään parisuhteeseen erittäin pitkän ja vastentahtoisen sinkkuilun jälkeen. Saattaa olla että olen muisto huonoista ajoista.

Hyvä pointti.

Vierailija kirjoitti:

Vanhojen ystävien kanssa on

usein ns. rooli ongelma. On totuttu että tietyllä ihmisellä on tietynlainen elämä ja kun elämä yllättäen muuttuu, saattaa olla että vanhat ystävät eivät ikäänkuin hyväksy uutta tilannetta. Uudet ystävät tulevat suoraan siihen tilanteeseen mukaan, jolloin heillä ei ole ennakko-odotuksia.

Itse huomasin että kaverini häipyi elämästäni päästyään parisuhteeseen erittäin pitkän ja vastentahtoisen sinkkuilun jälkeen. Saattaa olla että olen muisto huonoista ajoista.

Kutonen vielä jatkaa... Ylipäätään tuo ystäviltä tuen odottaminen on aika riskialtista varsinkin jos rupeaa loukkaantumaan kun sitä tukea ei tule.

Kaverini pitkä avioliitto tuli tiensä päähän jokunen kuukausi sitten. Ei olla erityisesti pidetty yhteyttä aiemmin, mutta nyt kaveri tarvitsi tietenkin jonkun jolle avautua ja kun sinkku olen niin minua on helppo lähestyä ilman fiilistä siitä että häiritsee pariskunnan arki-iltoja tms. Pitkiä vuodatus viestejä toisensa perään. Meillä on yhteisiä tuttuja ja kiitosta tuli siitä että on ystäviä ympärillä yms.

Itse jäin miettimään että miten aitoa tämä ystävyys on, kun yhteyttä otetaan silloin kun itsellä on suuri tarve avautua. Kun tämä kaveri joskus löytää miehen niin yhteydenotot varmasti vähentyvät normaali tasolle, eli eipä niitä paljon ole. Mielestäni tämä hyvin itsekäs käyttäytymismalli on tyypillisempää naisille. Itse olen päättänyt että en toisen avautumista rupea loputtomasti kuuntelemaan ja jos kaveri kokee tämän jotenkin tuen puutteena tai jotain, niin saa loukkaantua ihan vapaasti. En ole kenenkään kriisiterapeutti.

Näin aikuisiällä kaipaan kyllä oikeita ystäviä, jotka pysyisivät läheisinä kaikissa tilanteissa ja joitten kriisejäkin siten olisi ok kuunnella. En halua olla kenenkään hätäturvaverkko joka tempaistaan esille kun ei ole osattu niit' ystävyyssuhteita hoitaa.

up

Minä tulin siihen tulokseen, että en enää soita kenellekään, enkä kutsu kylään... Elän omaa arkeani, pärjään kyllä mutta olen surullinen siitä että en enää eron jälkeen kelpaa ystäväksi...

Itse aloitin keskustelun aiheesta "millainen ihminen ei näe vikaa itsessään, vaan muissa". Sama aihe, vastoinkäymisten tullessa erottuu ketkä ovat ystäviä.

Ystävyys on monen ihmisen itsekkäiden motiivien tulos, ollaan ystäviä koska molemmilla sama elämäntilanne, työpaikka, harrastus, kun sitten tilanne muuttuu, paljastuu että ystävyys ei ole perustunut persoonaan vaan yhteisiin tekijöihin. Ystävyys ei ole ollutkaan oikeaa, aitoa persoonaan juontuvaan ystävyyttä vaan muihin taustalla oleviin tekijöihin.

Minä tulin siihen tulokseen, että en enää soita kenellekään, enkä kutsu kylään... Elän omaa arkeani, pärjään kyllä mutta olen surullinen siitä että en enää eron jälkeen kelpaa ystäväksi...

Up

Asioissa on aina kaksi puolta. Entinen ystäväni varmaan voisi kirjoittaa samoin, kuin ap. Hänkin erosi ja minä kuuntelin ja tuin ja kuuntelin. Kun olin tukenut niin kauan, että hänen pitäisi olla jo omillaan, aloin varovasti tökkimään häntä eteen päin. Sen jälkeen alkoi tulla viestejä kymmeniä päivässä. Joka päiväisiä asioita ja kuvia siivouksesta ja komeron uudesta järjestyksestä yms. ja kaikkeen olisi pitänyt ottaa kantaa. Sairauksia tuli koko ajan lisää ja niistä valittaminen kiihtyi. Joka aamu odotti fb.ssä viesti, kuinka huonosti on nukkunut ja mitä unia näki ja kuinka taas on vaikeaa jne..

Itse hän ei nähnyt itsessään mitään vikaa, eikä nähnyt sitä, että ripustautui kiinni minuun niin, ettei minulla enää voimat riittäneet. Joten "kasvoin hänestä erilleen". Nyt hän haukkuu minua, kun en ole ollut tukena hänen vaikeuksissaan ja hädässä tosi ystävät erottaa ja jätin hänet, kun hänellä oli vaikeaa.

Joten asioissa on aina kaksi puolta.

Ap tässä!

Tiedän että asioilla on aina kaksi puolta.

Minun puoleni on ehkä se että teeskentelen asioiden olevan hyvin tai paremmin kuin ne ovat. Minun on vaikea pyytää apua tai kertoa asioistani. Sitten kun joskus pyydän jotain, lapselle kyytiä tms. Niin vastaus on usein ei. Itse pyrin aina auttamaan kaikkia.

Ehkä opettelen itsekkäämmäksi :)