Eronneet, jätittekö vai tulitteko jätetyksi? Miksi?

Tulin 32-vuotiaana, 3-vuotiaan tyttären äitinä jätetyksi, 4 vuoden avioliiton jälkeen. Miehen oli tosi vaikea sopeutua lapsen tuloon vaikka hän oli itse sitä kovasti halunnut, ja oli minua 8 vuotta vanhempikin joten ei pitänyt epäkypsä olla. Mutta miehen ahdistus alkoi jo odotusaikana, ja lapsen synnyttyä hänestä tuli kiukutteleva lapsi. Ei kestänyt mm. yhtään lapsen itkua eikä sitä että minä olin lapsessa tietysti paljon kiinni, ja pakeni baareihin. Selitti ettei haluaisi, mutta hän tulee hulluksi jos joutuu olemaan kotona, kun lapsi välillä itkee ja kun hänen vaimostaankin on tullut pelkkä lehmä, joku imetyskone, jota ei voi enää seksuaalisesti haluta. 

No, minä kuitenkin pysyin miehen rinnalla loukkaukset niellen, ajatellen että kyllä se siitä tasoittuu kun sopeutuu siihen että lapsi nyt on talossa. Mies ei kuitenkaan alkanut enää haluta minua seksuaalisesti ja sanoi että näkee minut pelkkänä synnytys- ja imetyskoneena. Alapääkin oli kuulemma väljä eikä tunnu miltään, ja minusta oli tullut lehmän näköinenkin (läski en ainakaan ollut, 165 cm, 53 kg). Mies jatkoi baarijuoksuaan ja välillä kuvioissa oli myös suhde johonkin huumeita käyttävään pimuunkin. Sen  mies kuitenkin lopetti ja katui syvästi. Meni terapiaankin, kun tajusi että ongelma on hänen päässään. Mutta niin siinä lopulta kävi, kun jo luulin että nyt alkaa mies rauhoittua, että kerran kun tulin töistä, mies oli kerännyt kaikki tavaransa ja jättänyt lapun pöydälle, jossa ilmoitti että on lähtenyt  lopullisesti, ja hänellä on toinen nainen.

Niin sillä sitten oli, 19-vuotias venäläinen kuvankaunis tyttö. Tuon kanssa on sitten suhde kestänyt, on vieläkin sen kanssa ja heillä on 2 lastakin. Nainen on kotiäiti ja mies elättää. Uskon kyllä että eksälleni tuo kuvio sopii mainiosti, luulen että hän tuntee itsensä jotenkin erityisen miehekkääksi ollessaan perinteisen elättäjän roolissa.

Erosin 40-vuotiaana, kahden teinin äitinä. Vaikeata oli ollut jo pitkään, taloudellisesti sekä miehen mt-ongelmien vuoksi. Olin jo pitkään huomannut, että hän valehtelee monesta asiasta, sekä minulle että muille, rahasta, töistään, menoistaan. Mutta jotenkin olin niin naiivi, että en ikinä kuitenkaan olisi uskonut, että hän valehtelee minulle sivusuhteesta, kun olin suoraan kysynyt. Lopulta jäi sivusuhteesta kiinni, minä halusin eron ja lähdin. On sivusuhteensa kanssa edelleen, erosta 10 vuotta. En tiedä sitten kumpi ns. jätti ja missä vaiheessa...

Vierailija kirjoitti:

Tulin 32-vuotiaana, 3-vuotiaan tyttären äitinä jätetyksi, 4 vuoden avioliiton jälkeen. Miehen oli tosi vaikea sopeutua lapsen tuloon vaikka hän oli itse sitä kovasti halunnut, ja oli minua 8 vuotta vanhempikin joten ei pitänyt epäkypsä olla. Mutta miehen ahdistus alkoi jo odotusaikana, ja lapsen synnyttyä hänestä tuli kiukutteleva lapsi. Ei kestänyt mm. yhtään lapsen itkua eikä sitä että minä olin lapsessa tietysti paljon kiinni, ja pakeni baareihin. Selitti ettei haluaisi, mutta hän tulee hulluksi jos joutuu olemaan kotona, kun lapsi välillä itkee ja kun hänen vaimostaankin on tullut pelkkä lehmä, joku imetyskone, jota ei voi enää seksuaalisesti haluta. 

 

No, minä kuitenkin pysyin miehen rinnalla loukkaukset niellen, ajatellen että kyllä se siitä tasoittuu kun sopeutuu siihen että lapsi nyt on talossa. Mies ei kuitenkaan alkanut enää haluta minua seksuaalisesti ja sanoi että näkee minut pelkkänä synnytys- ja imetyskoneena. Alapääkin oli kuulemma väljä eikä tunnu miltään, ja minusta oli tullut lehmän näköinenkin (läski en ainakaan ollut, 165 cm, 53 kg). Mies jatkoi baarijuoksuaan ja välillä kuvioissa oli myös suhde johonkin huumeita käyttävään pimuunkin. Sen  mies kuitenkin lopetti ja katui syvästi. Meni terapiaankin, kun tajusi että ongelma on hänen päässään. Mutta niin siinä lopulta kävi, kun jo luulin että nyt alkaa mies rauhoittua, että kerran kun tulin töistä, mies oli kerännyt kaikki tavaransa ja jättänyt lapun pöydälle, jossa ilmoitti että on lähtenyt  lopullisesti, ja hänellä on toinen nainen.

 

Niin sillä sitten oli, 19-vuotias venäläinen kuvankaunis tyttö. Tuon kanssa on sitten suhde kestänyt, on vieläkin sen kanssa ja heillä on 2 lastakin. Nainen on kotiäiti ja mies elättää. Uskon kyllä että eksälleni tuo kuvio sopii mainiosti, luulen että hän tuntee itsensä jotenkin erityisen miehekkääksi ollessaan perinteisen elättäjän roolissa.

Hui.. on se hassua, miten on pitkänkin suhteen jälkeen sellainen olo, että tuntee toisen, ja sitten tuleekin ihan puskista toisen käytös. Tuokin kun kerroit, että luulit miehen jo alkaneen rauhoittua, niin saakin kotiin tullessaan lukea lappua pöydältä. Kamalaa. Juurikin tämän takia mielestäni lause "ihmiset ei voi muuttua" ei ole mitään muuta kun sontaa. Ihmiset todellakin muuttuu ja todella usein. Parempaan tai ei niin parempaan, mutta muuttuu kuitenkin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Erosin 40-vuotiaana, kahden teinin äitinä. Vaikeata oli ollut jo pitkään, taloudellisesti sekä miehen mt-ongelmien vuoksi. Olin jo pitkään huomannut, että hän valehtelee monesta asiasta, sekä minulle että muille, rahasta, töistään, menoistaan. Mutta jotenkin olin niin naiivi, että en ikinä kuitenkaan olisi uskonut, että hän valehtelee minulle sivusuhteesta, kun olin suoraan kysynyt. Lopulta jäi sivusuhteesta kiinni, minä halusin eron ja lähdin. On sivusuhteensa kanssa edelleen, erosta 10 vuotta. En tiedä sitten kumpi ns. jätti ja missä vaiheessa...

Eihän sitä koskaan halua kumppanistaan ajatella pahaa, tahtoo vaan uskoa parasta. Sen takia minäkin tuolle aikaisemmalle kumppanilleni annoin valheet monta kertaa anteeksi, eläen toivossa että hän sen lopettaisi, ja alkaisi rehelliseksi minua kohtaan. Siksi minun lähtöni varmaan olikin hänelle niin yllätys, koska olin aina ennen vain uhkaillut lähteväni, eikä uskonut että olisin tosissani. 

Oma kantani on, että sinä jätit, viimeistään siinä kohdassa kun halusit eron ja lähdit. Jos olisit jäänyt, tiedä vaikka tämä sankari jatkaisi yhä salasuhdetta "selkäsi takana", vaikka siitä tiedätkin. Näitäkin tapauksia kyllä nimittäin löytyy, enkä ymmärrä ihmisiä ketkä ei itseään edes sen vertaa arvosta, ettei lähde, kun on tuonlainen asia käynyt ilmi. Hyvä että sinä arvostat!

Ap

Jätin 15 vuoden jälkeen. Miehen masennus meni siihen pisteeseen, että kellään ei ollut enää kivaa ja miehen alkoholin käyttökin alkoi lisääntyä. Mua voi kohdella miten tykkää, mä oon aikuinen ja osaan puolustaa itseäni, mutta mun lapsia ei, edes oma isä. Hän huusi ja rähjäsi lapsille pienimmistäkin asioista ja nuorin sanoi pelkäävänsä isäänsä. Lapset isän kanssa keskenään ollessaan pysyivät huoneissaan eivätkä uskaltaneet pitää mitään ääntä ja ruokapöydässä haarukankin kilahdus sai miehen räjähtämään. Totesin että pidä tunkkis, me lähdetään. Erosta nyt vuosi ja lapset huomattavasti iloisemman oloisia.

Kahdeksan vuotta ehdittiin olla yhdessä. Töiden yhteydessä löytyi sirten toinen mies, jonka kanssa ensin oli vähän silmäpeliä, sitten vähän salasuhteen tynkää ja lopuksi jätin mieheni ja alettiin olla yhdessä. Uusi suhde ei kyllä montakaan kuukautta kestänyt, sillä tämä mies ei ollut sitoutuvaa sorttia, vaan enemmänkin klassinen paha poika. Tästä on jo vuosia ja nyt olen naimisissa ja lapsikin on.

Tulin jätetyksi seitsemän vuoden jälkeen seksuaalisen suuntautumiseni takia.

Vierailija kirjoitti:

Jätin 15 vuoden jälkeen. Miehen masennus meni siihen pisteeseen, että kellään ei ollut enää kivaa ja miehen alkoholin käyttökin alkoi lisääntyä. Mua voi kohdella miten tykkää, mä oon aikuinen ja osaan puolustaa itseäni, mutta mun lapsia ei, edes oma isä. Hän huusi ja rähjäsi lapsille pienimmistäkin asioista ja nuorin sanoi pelkäävänsä isäänsä. Lapset isän kanssa keskenään ollessaan pysyivät huoneissaan eivätkä uskaltaneet pitää mitään ääntä ja ruokapöydässä haarukankin kilahdus sai miehen räjähtämään. Totesin että pidä tunkkis, me lähdetään. Erosta nyt vuosi ja lapset huomattavasti iloisemman oloisia.

Hienoa! Jos ei itsensä, edes sitten lasten takia. Ei kenenkään tarvitse kestää omassa kodissaan jatkuvaa pelkoa ja stressiä, kodin pitäisi olla nimenomaan turvallinen ja rakastava paikka.

Ap

7 v avioliitossa ja tulin jätetyksi siksi, että olin kuulemma niin tylsä, elämä kanssani oli "vankilaa", "avioliitto rajoitti elämää", olin ex-miehen mukaan huumorintajuton ja toiveeni elämän suhteen mm.toive perheen perustamisesta olivat idioottimaisia. Ylipäätään olin kuulemma itsekin ihan idiootti, kaiken suhteen. Ja varmaan olinkin, näin jälkikäteen ajateltuna kun niin kauan suostuin tuossa kärsimään.

Ero ei tullut yllätyksenä, koko avioliitto oli alusta asti samaa tuota samaa virttä. Olin nuori kun menimme naimisiin, vain 21 v, tosin mies 9 v vanhempi ja olin kuvitellut että pystyy jo siinä iässä sitoutumaan. Itse en todellakaan tiennyt mitä tein, ei siinä iässä ollut taitoa arvioida millainen mies olisi minulle hyvä, ja minkälaisen miehen minä itse voisin tehdä onnelliseksi. Itse en pystynyt lähtemään kuitenkaan liitosta, koska kotona oli aina taottu päähän että avioliitossa on haasteita ja niistä pitää vaan selviytyä, lisäksi uskonnollisen kasvatuksen saaneena eroamisen kynnys oli järkyttävän korkea, kun naimisiin menty niin ollaan tappiin saakka. Seurakunnassa pappi sanoi, että jos eroan, minulla ei ole oikeutta mennä uudelleen naimisiin, tai olen tuomittu. Aika traumaattista oli.. Pari vuotta psykoterapiaa ja sittemmin olen löytänyt ihanan tasapainoisen miehen ja tasapainoisen suhteen! Niin erilaiset kokemukset parisuhteesta, etten tiedä miten enempää voisivat poiketa.

Vierailija kirjoitti:

Tulin jätetyksi seitsemän vuoden jälkeen seksuaalisen suuntautumiseni takia.

Tuliko seksuaalinen suuntautumisesi yllätyksenä vain puolisollesi, vai teille molemmille?

Ap

Vierailija kirjoitti:

7 v avioliitossa ja tulin jätetyksi siksi, että olin kuulemma niin tylsä, elämä kanssani oli "vankilaa", "avioliitto rajoitti elämää", olin ex-miehen mukaan huumorintajuton ja toiveeni elämän suhteen mm.toive perheen perustamisesta olivat idioottimaisia. Ylipäätään olin kuulemma itsekin ihan idiootti, kaiken suhteen. Ja varmaan olinkin, näin jälkikäteen ajateltuna kun niin kauan suostuin tuossa kärsimään.

Ero ei tullut yllätyksenä, koko avioliitto oli alusta asti samaa tuota samaa virttä. Olin nuori kun menimme naimisiin, vain 21 v, tosin mies 9 v vanhempi ja olin kuvitellut että pystyy jo siinä iässä sitoutumaan. Itse en todellakaan tiennyt mitä tein, ei siinä iässä ollut taitoa arvioida millainen mies olisi minulle hyvä, ja minkälaisen miehen minä itse voisin tehdä onnelliseksi. Itse en pystynyt lähtemään kuitenkaan liitosta, koska kotona oli aina taottu päähän että avioliitossa on haasteita ja niistä pitää vaan selviytyä, lisäksi uskonnollisen kasvatuksen saaneena eroamisen kynnys oli järkyttävän korkea, kun naimisiin menty niin ollaan tappiin saakka. Seurakunnassa pappi sanoi, että jos eroan, minulla ei ole oikeutta mennä uudelleen naimisiin, tai olen tuomittu. Aika traumaattista oli.. Pari vuotta psykoterapiaa ja sittemmin olen löytänyt ihanan tasapainoisen miehen ja tasapainoisen suhteen! Niin erilaiset kokemukset parisuhteesta, etten tiedä miten enempää voisivat poiketa.

Niin, niin kovin kauniisti ne puolisot osaavat kumppanistaan puhua :D minua ei puolisoni haukkunut, mutta silti tuli itselle kyllä olo että tyhmä olin kun niin kauan sellaista katselin. Minun vanhempani ovat myös eronneet, ja se heidän avioliitto oli viimeiset 5 vuotta aivan kamalaa. Isäni oli tyranni äitiäni kohtaan, en sietäisi keneltäkään kuunnella sellaisia solvauksia. Heille kuitenkin tuntui myös se avioero olevan jotenkin paha paikka, ja minä jouduin veljeni kanssa heille puhumaan, ettei avioero tee heistä ihmisinä yhtään huonompia. Päinvastoin, elämä todennäköisesti paranee, kun lähtee huonosta liitosta. Nyt he ovat olleet erossa 6 vuotta, eikä voisi ikinä uskoa, että heidän välejään on ikinä mikään hiertänytkään.

Ap