Menneisyyden haamuja

Pitkän hiljaisen mietiskelyn jälkeen päätin viimein kirjoittaa tänne isästäni tiivistetyn tarinan.

Koin pienenä usein väkivaltaa alkoholisoituneiden vanhempieni takia, niin henkistä -kuin fyysistäkin. Kasvoin siihen, totuin siihen, koin sen normaalina. Pidin itseäni kiittämättömänä nulikkana, äpäränä, mitättömänä ihmisenä josta ei ole mihinkään. Isä ei koskaan pyydellyt anteeksi; hän oli aina oikeassa, hänelle kuului kaikki hänen talossaan ja hänhän muuten päätti. Minusta tuli arka ja yksinäinen lapsi, ja kaikkein herkimpinä aikoinani murrosiässä, jolloin olisin eniten kaivannut vanhemman tukea, jäin siitä paitsi.
Elämä oli ankeaa ja ahdistavaa kunnes muutin teininä pois kotoa. Maailma avartui, ahdistus katosi. Ilman isän vähättelyä minusta kasvoi sosiaalisempi, tasapainoinen ja melko itsevarmakin aikuinen ihanien uusien ystävieni avulla. Elämä muuttui paljon parempaan.

Nyt asun toisella puolen Suomea, pitkän välimatkan päässä isästä. Hänellä on uusi nainen, uusi perhe, jossa on teini-ikäisiä lapsia.
Lapsia, joista hän puhuu aina ylistävään sävyyn niissä vähäisissä puheluissa, mitä välillämme on. Kuinka Matti teki sitä ja teki taas tätä, miten elämä on ihanaa ja mahtavaa heidän kanssaan. Hän jopa pitää (tai esittää pitävänsä) kymmenistä uusista asioista, joita ennen vihasi: inhokkiruokiaan, kissoja... eikä tietenkään mielistelläkseen uutta emäntää. Aloitti ns. "puhtaalta pöydältä", kuin olisi viskannut vanhan tiskiharjan roskiin samalla kun myi lapsuuden kotini.
Ok, aluksi en välittänyt, mietin että hyvä kun joku pitää huolta.

Nyt mietin, miten voin ja jaksan kieltäytyä kutsuista esim. näiden lasten kutsuille, joita en juuri tunne, kuten en tunne isäänikään. Enkä halua tuntea, kuulla sanaakaan ihmisestä, joka on hävittänyt kaikki valokuvatkin biologisista lapsistaan ja silti ihmettelee jos en muista häntä hänen nimipäivänään.
En haluaisi olla katkera tai surullinen, mutta silloin tällöin itken itsekseni asiaa. Psykologikäynneistä kouluaikana ei ollut minulle apua.
Pahinta on se, etten koe isän katuvaan tekojaan, ainoastaan ehkä omia lapsiaan ja edellistä perhettään.

Haluaisin kuulla nyt teidän mielipiteitänne, omia kokemuksianne ja ajatuksianne. Onko lähipiirissänne ollut vastaavaa? Miten vuosien nöyryyttämisestä pääsee yli?
Kiitos asiallisista kommenteista.