Osaatko kuvitella millaista elämäsi on, kun lapsesi

Hyvin yksinäistä. Minulla ei ole miestä eikä ystäviäkään.

Helposti. Nuorin on 12 ja kolme vanhinta on muuttanut jo pois. Elämä on ollut kauan mukavaa ja helppoa. Luen paljon ja juttelen lasten kanssa. Pidän kotitöistä ja käsitöistä ja remontoinnista joten aikaa kuluu niihin.

Osaan, mutta en osaa ennustaa tulevaa tai sitä mikä kuvitelmista pitää paikansa vai pitääkö mikään.

Ihanan rauhallista. Kukaan ei valita, vaadi tai vingu. 

Olen ikivanha kun viimeisetkin isoja. Jos esikoinen on saanut aikaiseksi jälkikasvua niin varmaan niitä hoivailen. Mies on varmaan älynnyt vaihtaa nuorempaan.

Kuopus lähtee ensi kesänä armeijaan, joten aika hyvin osaan aavistaa, miten isossa talossa palaa talvella lamppu kahdessa huoneessa, muuten on pilkkopimeää. On aivan hiljaista, kukaan ei pyydä, kukaan ei tarvitse. Skypetän vanhempien lasten kanssa, toinen on Lontoossa, toinen todennäköisesti Shanghaissa. Luen paljon, kökötän lumikinosten keskellä ja mietin, että minne ne lasten lapsuusvuodet menivät, miksi en jäänyt pois töistä silloin nauttimaan seurastaan.

Lapsi täyttää 18, kun minä täytän 56. Samana vuonna myös asuntolainamme tulee maksetuksi. Minulla on siinä vielä vajaat 10 vuotta työelämää jäljellä. Koska tässä kaupungissa ei juurikaan ole opiskelumahdollisuuksia, lapseni muuttaa varmaankin pois opiskelemaan. Jatkan uurastusta, jotta saan lapseni koulutettua kunnialla niin, ettei hänen tarvitse aloittaa työelämää opintolaina niskassa. Varmaan elämäni on yksinäisempää kuin nyt, mutta toisaalta ei tarvitse miettiä muiden aikatauluja sitten enää.

Kun nuorin on 18, minä olen 45. Jätän mieheni, otan tilalle rakastajan. Aloitan uudestaan vanhoja harrastuksiani, hankin elämään iloa.

Voihan sitä ajatella, mutta koskaan ei elämässä tiedä, mitä nurkan tkana odottaa, joten en ns.suunnittele kovasti kaikkea. Haaveilen kyllä mutta tuleivaisuus näyttää mitä se pitää sisällään...

Sitten ehkä voisin löytää miehen. Yh äitinä ei siihen ole aikaa eikä mahdollisuuksia.

Voisin kuvitella ottavani koiran, ehkä jo ennen kuin lapset ovat lentäneet pesästä. Toisaalta voisi olla hienoa kerrankin elellä niin ettei kukaan ole riippuvainen minusta eikä tarvitsisi huolehtia kenestäkään, eikä olisi aikatauluja töiden lisäksi. Ehkä tuota kaikkea sitovuutta jäisi kaipaamaan, mene ja tiedä.

Helposti:) Enää yksi teini kotona.

Ei meidän elämä juurikaan tästä muutu ellemme tee jotain radikaalia:) Nautimme mieheni kanssa yhdessäolosta kun ei tarvitse  miettiä kuuleeko teini ja mihin aikaan tulee kotiin. Voimme rakastella koska haluamme:D Nyt vaatii  vielä vähän säätöä... Muuten elämä jatkuu ennallaan; tapaamme lähes viikottain lapsiamme, kerran pari viikossa lastenlasta (toivottavasti joskus useampiakin), kerran kuukaudessa ystäviä hyvän ruuan parissa ison pöydän ympärillä. Väsäämme jotain tässä kotona tai pihalla, ei tule aika pitkäksi! Luen ja katson leffoja ilman huonoa omaatuntoa (tämä ei johdu lapsista vaan työmoraalista).

Ja vielä rakennamme yhden talon yhdessä.

Onneksi mieheni työ on sellainen että hän voi kuljettaa sitä mukanaan ja tehdä missä tahansa. Juuri juttelimme että voisimme tehdä vuoden parin keikan jolloin asuisimme 2-3kk yhdessä paikassa ja vaihtaisimme sitten seuraavaan. Ihan vaan huvin vuoksi kokeilisimme missä olisi mukavinta asua. Muutama eurooppalainen metropoli, viinialueiden pienet kylät, Välimeren rannikkokaupungit.... on vielä monta paikkaa missä emme ole olleet.

En osaa kuvitella :) Lapsi on 3-v ja toinen harkinnassa. Tätä lapsiperhe-elämää jatkuu siis vielä hamaan tulevaisuuteen, paras vaan keskittyä tekemään tästä nykyisestä elämästä paras mahdollinen!

Kärsin lapsettomuudesta ja miehenkin 15-v poika varmaan muuttaa muutaman vuoden päästä pois. En osaa sanoa millaista se on.

Lähden jonnekin pidemmälle matkalle, ehkä vapaaehtoistyöhön. Jossain vaiheessa ehkä muutan asumaan jonkun miehen kanssa.