Lue keskustelun säännöt.
Syyllistän itseäni äitinä
27.09.2015 |
Lapset ovat jo teini-ikäisiä, rauhallisia ja eivät ole pahojaan tekemässä, vaan viihtyvät kotona. Kavereita on. Koulu menee hyvin. Mutta tunnen niin suurta syyllisyyttä, että silloin nuorena (reilu parikymppisenä) kun lapset sain, niin en itse voinut ihan hyvin, ja olen ollut liian tiukka ja ankara lapsilleni. Nykyäänn lapseni ovat ujoja, meidän on myös vähän vaikeaa perheessä olla aivan vapautuneesti avoimia toisillemme. Olen vasta nyt aikuisiällä kunnolla alkanut nähdä tilanteen, joten tähän on "kasvettu" koko perhe, ja suuntaa on yhtäkkiä vaikea muuttaa.
Toisella lapsellani on jännitystä samanikäisten parissa, kertoo olevansa tosi hiljainen. Pelottaa, että olen pilannut monta asiaa.
Yritän nykyisin puhua asiasta avoimesti, että sillloin nuorempana olin turhan ankara heille, koska itse en voinut hyvin. Yritän rohkaista ja kannustaa heitä nyt olemaan sellaisia kuin ovat, mutta silti surettaa. Olen myös puhunut, että yläasteella voi mennä puhumaan esim. koulupsykologin kanssa, jos ujous häiritsee, ja on ihan ok olla ujo kuitenkin.
Onko muilla tällaisia syyllisyyden kokemuksia? Mitä voisi tehdä.
Kommentit (6)
5; kaunis ajatus ja näinhän se JOSKUS menee. Mut aika moni vanhempi on esimerkiksi väsyneenä ihan liian ankara lapselleen ja kohtelee lastaan väärin, ja taatusti tietää tekevänsä väärin. Jo lapsen kyyneleet on normivanhemmalle sellainen merkki, että pitäiskö vanhemman vähän rauhoittua.
Vanhemmalla on valtaa, jota on helppo käyttää väärin, ja niinpä sitä käyttää väärin. On vähän vanhempien älykkyyden aliarvioimista, etteikö muka tiennyt ettei esimerkiksi lapsen luontainen kömpelyys ja maitolasin kaatuminen oikeuta kilareihin. Tai että jos lapsi kiukuttelee nukkumaan mennessä, niin yleensä syy on se, että vanhempi venyi älypuhelimensa tai muun medialaitteen kanssa niin myöhään että alkoi laittaa lasta liian myöhään nukkumaan ja vietti lapsensa kanssa taas sillekin päivälle ihan liian vähän aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, saitko jostain näkökulmaa ensin, joka havahdutti sinut tilanteeseen? Kunpa oma äitini olisi myös havanhtunut, emme ole enää missään tekemisissä. Lapsillasi on varmaan ei niin mieluisia muistojakin kasvatuksestasi. Tärkeintä, että sinua huomaat tilanteen nyt. Anna lapsillesi tilaa, heidän ajatuksilleen ja tunteilleen. Älä tuputa vaan kommunikoi. Kannusta ja tue. Ehkä sinun täytyy tutustua lapsiisi uudelleen ja heidän pitää tutustua sinuun.
Hyvä, että olet kertonut heille syynkin, miksi olit nuorempana liian ankara. Menee aikaa, ennenkuin lapset avautuvat, koska kauan he elivät anakaran kurin alla. Nyt sinun on oltava kärsivällinen. Särähtää silmään tuo, että olet vinkannut heille koulupsykologille menosta yläasteelle. Tuntuisi ujosta lapsesta aika raadolliselta, että kun ei ole uskaltanut äidille puhua, niin äidille ei voisi puhua edelleenkään -äiti ei ymmärrä, niin äiti ei välitä vaan käski mennä puhumaan koulupsykologille. Kuin äiti siirtäisi äidin ja vanhemman vastuunsa jollekin toiselle aikuiselle, joka sitten siirtää pahimmat oireet ja seuraukset hamaan tulevaisuuteen. Pillereillä tai ilman.
Jos lapsesi menisi koulupyskologin juttusille, ei se muuttaisi kotioloja. Se ei muuta lapsen ja äidin välistä suhdetta. Äidin ehkä pitäisi mennä psykologille, jotta hän ymmärtäisi miten toimia rakentavasti jatkossa lasta kasvattaessaaan. Tai miten äiti osaa olla oma itsensä, rentoutunut ja vapautunut lasten seurassa, luonnollinen rakastava äiti.
Kukaan ei ole täydellinen. Olet hyvä ihminen kun oot halunnut oppia virheistä etkä oo jättänyt vaan silleen.
Minusta syyllisyys on terve tunne. Syyllisyyttä tuntevalla äidillä on aina toivoa. Minäkin tunnen syyllisyyttä asioista jotka on menneet pieleen lasten kasvatuksessa ja hoivassa, ja ihan syystä. Vaikka niitä asioita ei aina siinä hetkessä näe, niin totta on että olen aika usein vaatinut tosi paljon lapsilta ja liian vähän itseltäni. Ihan vaan koska olen voinut tehdä niin.
“I did then what I knew how to do. Now that I know better, I do better.”
― Maya Angelou