Lue keskustelun säännöt.
Miten muut jaksatte elää tätä harmaata arkea?
25.03.2025 |
Täytin juuri 30v ja tuntuu että elämä on nähty ja enää en jaksa.
Elämää varjostaa traumat, lapsuuden turvattomuus ja isän alkoholismi, nuorena aikuisena vauvan kanssa yksin jääminen kun väkivaltainen poikaystävä lähti ja kukaan, ei äiti tai sisarukset käyneet katsomassa miten voin. Tapasin sitten uuden miehen ja se helvetti jatkuu edelleen, en jaksa tästä edes kirjoittaa. Vaikea lähteä kun ei ole tukiverkkoa ja mies vain henkisesti nujertanut.
Useita vuosia olen ollut lähihoitajana töissä ketjutettuna, vuosia odotin milloin vakinaistettiin. Tosi huono työilmapiiri ja työolot ei olleet hyvät, ja kun vakipaikkaan palkattiin esimiehen ystävä niin irtisanouduin. Asiaan vaikutti monet asiat, jostain syystä vuosi vuodelta mua alkoi inhottamaan eritteet ja vuodepotilaiden ulostevaippojen vaihto oli itselle niin hirveää että ei sanat riitä. Myös pikkuhiljaa oksennus ja varsinkin veri aiheuttaa että liki oksennan ja taju menee. Omaa lastanikaan en ole enää kyennyt moneen vuoteen auttamaan jos verta tulee nenästä...
Asia harmittaa sillä en voi enää tavanomaisia lähihoitajan töitä hakea, mutta pääsin kouluun ja aloin opiskelemaan tradenomiksi sihteerin alaa. Nyt opinnot loppusuoralla, olen ollut jo kolmessa työssä oppimisessa, ainuastakaan ei ole tarjottu työtä vaikka olen hyvä ja ripeä. Kesätöitä olen hakenut 10000 paikkaan, harvasta edes vastattu mitään. Kesä ahdistaa, tipun pienelle työttömyys tuelle joka ei edes velkoja kata ja mies ei tule auttamaan.
Alkanut mennä usko elämään. Olen 30v ja 8 siitä odottanut vakipaikkaa, nyt kaksi vuotta etsinyt töitä opintojen ohella. Kukaan ei halua minua vakituiseksi ja enää ei edes töihin.
Miten muut jaksaa tätä elämää? Elämä on vaan aamulla ylös, raatamaan ilmaiseksi työssä oppimiseen, väsyneenä kotiin, tyhmänä telkkarin tuijottelua ja taas nukkumaan. Mua masentaa joka ikinen hetki, kuka tälläistä jaksaa? Tullut kauhea stressi töiden hakemisesta että alan itkemään joka kerta kun niitä selaan.
Tuntuu etten kykene enää saamaan iloa mistään, traumaattisten asioiden, yksinäisyyden ja työttömyyden takia.
Olisi edes joku kelle puhua näistä asioista. Molemmat sisarukset katkaisseet välit syyttä, vanhemmat todella vanhoja etteivät ole juttelu kunnossa eivätkä kiinnostuneita.
Tuntuu etten tunne normaaleja tunteita kuin silloin jos juo, ja sitäkään ei voi harrastaa lapsen takia kun joskus ja jouluna muutaman oluen verran.
Kommentit (31)
Jaksan, koska mun elämäntilanne on vähemmän kuormittava kuin sinulla, ja toisaalta ne vanhat traumatkin lapsuudesta olen käsitellyt terapiassa joten ei nekään enää vaivaa. Mutta tosiaan onhan kenelle tahansa tuollainen epävarmuus työstä, yksinhuoltajuus ja huono parisuhde valtavan kuormittavia asioita. Mun arkikin voi olla "harmaata" eli mitään jännää ei tapahdu, mutta toisaalta mulla on hyväpalkkainen vakityö, olen sinkku ja lapseton, joten helppohan sitä tässä on harmautta sietää kun kaikki on oikeastaan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähde, etsi itsellesi oma asunto ja vain häivyt. Huomattavasti parempi elämä alkaa kun ei ole ankeuttaja painamassa sua maahan.
Vierailija kirjoitti:
No älä ainakaan arvota itseä työnhaulla. Ei ole pakko koko ajan hakea vimmaisesti. Muitakin ahdistaa tuo sama. Ehkä lapsen kanssa löytyy iloa, lapsilla on leikki. Olisiko sukulaisia vielä, serkut, tädit tai joku. Entä joku harrastelu mihin saa ajatuksia tai muut aiheet. Joskus sieltä löytyy kivempi ala. Ehkä uutta voi luoda. Lepää tarpeeksi ja etsiä värejä.
Äidin sisko on myös liki 80v ja äitikään ei ole oikein ollut tekemissä hänen kanssa joten ei ole täti mahdollisuutta, serkkuja nään kerran kesällä sukumökillä. Eivät halua viettää aikaa yhdessä vaikka tullaan juttuun, en tiedä miksi, monesti olen kysynyt kun on ollut tapahtumia tai festareita. Avannossa käyn kyllä, tosin yksin kun ei ole ketään. Se on kyllä pieni asia joka saa mielen paremmaksi kun törröttää kylmässä vedessä. Lähteminen vaan joskus vaikeaa yksin, siellä kun näkee ystäviä keskenään.
Kiitos kivasta kommentista !
Jotenkin vaikea lähteä kun ei ole mistään ihmissuhteista, vanhemmista, sisaruksista tai edellisestäkään miehestä mitään parempaa "kuvaa" tottunut että on vain ilkeyttä :/
Ja kun ei ole ystäviä ja vanhemmat ei välitä, sisarukset asuu kaukana ja ei väleissä niin sitä miettii että mitä jos sairastun ja tarvitsisin apua. Ei olisi ketään jos ei olisi miestäkään.
Ja masentaisiko sitten varsinkin jos ei olisi edes miestäkään, vaikka ei hänestä paljoa iloa ole
Yritän järjestää asiat niin hyviksi kuin voi ja elää elämääni omalla tavalla. En halua kulkea liikaa massan mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta mitä iloa te muut saatte elämästä? Aamulla kun silmät avaan niin tiedän jo päivän tapahtumat :
Lapsi aamukuntoon ja linja-autoon, itse ajan työssäoppimaan, sitten kotiin, syön, kova uni ja koitan pysyä hereillä jotenkin ja viedä koiran lenkille. Sitten suihkuun ja nukkumaan. Jee. En meinaa saada unta ja ahdistaa kun elämä on noin tylsää ja sisällötöntä harmaata mössöä.
Varmasti olisin onnellinen jos asuisin jossain maatilalla eläinten keskellä, olisi iso perhe, kiltti mies ja sukulaisia ja ystäviä jotka kyläilisi ja joiden luona kyläilisin. Lapsella samanikäisiä sukulaisia ja kaveita.
Mulle iski sellainen ajanjakso jolloin olin aivan psykosin partaalla, ahdisti niin paljon. Kun siitä selvisin, niin kiitin polvillani kaikkia mahdollisia jumalia enkä ole harmaasta arjesta sittemmin valittanut. Ehkä sullakin tulee sellainen vastoinkäyminen vielä joka saa nykyhetken näyttämään ihanalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"nuorena aikuisena vauvan kanssa yksin jääminen kun väkivaltainen poikaystävä lähti"
Miksi lisäännyit nuorena väkivaltaisen miehen kanssa?
Ihanaa kuulla et muitakin kolmekymppisiä naisia ahdingossa. Mä rehellisesti sanoen haluaisin va nukkua pois. Taistelusta huolimatta en oo 15 vuodessa päässyt mihinkään järkevään.
Ei elämä kuuluisi olla näin vaikeeta.
Toivottavasti tästä tulisi meille vertaistukiryhmä <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 35v ja pidän elämästäni. Varsinkin näin keväällä tuntuu tosi energiseltä ja wappua odotellaan. Käyn mielekkäissä töissä ja samalla suoritan toista yliopistotutkintoa ja nautin opiskelijaelämästä kunnolla, kun rahaa riittää kaikkeen.
Tuntuu että elämässä on vain mennyt kaikki pieleen. Miksi äidinkin äiti saada minut niin vanhana? Ikinä ei ole osannut kanssani olla tai kysyä kuulumisia. Nyt kun joskus menen lapsen kanssa käymään niin osaa vain kysyä joko olen töissä ja pyöritellä silmiä. No ei ole itse kyllä koskaan ollut itse töissä niin luulisi että olisi hiljaa.
Myös se ettei ole sukulaisia jotka olisivat tekemisissä ja se että sisarukset ovat mitä on. Kavereitakaan ei ole tullut. Lapsena pieni koulu jossa kiusattiin isän sekoilujen takia, yläaste sitten vieraalla paikkakunnalla jossa kaikilla oli jo kavereita vanhasta koulusta kun yhdessä siirtyivät.
Työpaikassa taas muut työntekijät olivat liki kaikki pari kolmekymmentä vuotta vanhempia, niin ei oikein suhteet kehity.
Tuntuu että koko elämäni on yhtä epäonnen sattumista ja pelkään että kierre osuu myös lapselleni, olen hänet jo "tehnyt" surumieliseksi kun en ole saanut ystäviä hänelle. Monissa harrastuksissa on mutta ei ole tarttunut ketään.
Joka vuosi hänen synttäreiden aikaan olen itku kurkussa. Ei ole _ketään kutsuttavaa. Heidän luokalla niitä ei ilmeisesti juhlita kun kutsuja ei ole tullut ja viime vuonna ei tullut ketään. Isän puolelta mummo ei pidä yhteyttä. Miksi? Omalta puolelta äiti ei "viitsi" tulla synttäreille. Nyt jo itken
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 35v ja pidän elämästäni. Varsinkin näin keväällä tuntuu tosi energiseltä ja wappua odotellaan. Käyn mielekkäissä töissä ja samalla suoritan toista yliopistotutkintoa ja nautin opiskelijaelämästä kunnolla, kun rahaa riittää kaikkeen.
Millaista on opiskelijaelämä? :) Etkö ole väsynyt jos töissäkin käyt? Mitä työtä teet siis
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa kuulla et muitakin kolmekymppisiä naisia ahdingossa. Mä rehellisesti sanoen haluaisin va nukkua pois. Taistelusta huolimatta en oo 15 vuodessa päässyt mihinkään järkevään.
Ei elämä kuuluisi olla näin vaikeeta.
Toivottavasti tästä tulisi meille vertaistukiryhmä <3
Voimia sinne Niin samat aatteet. Voin sanoa että olen koko aikuiselämäni yrittänyt 100% mutta niin olen epäonnistunut kaikessa. Saamasta hyvän miehen, ystäviä, töitä. Onnellisen lapsen :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että elämässä on vain mennyt kaikki pieleen. Miksi äidinkin äiti saada minut niin vanhana? Ikinä ei ole osannut kanssani olla tai kysyä kuulumisia. Nyt kun joskus menen lapsen kanssa käymään niin osaa vain kysyä joko olen töissä ja pyöritellä silmiä. No ei ole itse kyllä koskaan ollut itse töissä niin luulisi että olisi hiljaa.
Myös se ettei ole sukulaisia jotka olisivat tekemisissä ja se että sisarukset ovat mitä on. Kavereitakaan ei ole tullut. Lapsena pieni koulu jossa kiusattiin isän sekoilujen takia, yläaste sitten vieraalla paikkakunnalla jossa kaikilla oli jo kavereita vanhasta koulusta kun yhdessä siirtyivät.
Työpaikassa taas muut työntekijät olivat liki kaikki pari kolmekymmentä vuotta vanhempia, niin ei oikein suhteet kehity.
Tuntuu että koko elämäni on yhtä epäonnen sattumista ja pelkään että kierre osuu myös lapselleni, olen hänet jo "tehnyt" surumieliseksi kun en ole saanut ystäviä hänell
Tarkoitan miksi äidinkin *PITI saada minut niin vanhana. Ja äiti on vielä ollut jotenkin jo kun olin pieni niin "vihainen ja raihnainen" jostain syystä. En ymmärrä, miksi piti minut vielä hankkia kun ei ollut sitten kiinnostusta.
Aika kliseehän tämä on mutta. Ainakin näin keväällä ja kesällä saa hyvän mielen kun käy päivittäin tunnin lenkillä, pitkässä juoksussa auttaa myös unen saantiin. Uinti 2x viikossa. Itse en jaksa näitä harmaaseen aikaan, mutta kevät, kesä ja syksy ovat mukana.
Vierailija kirjoitti:
"nuorena aikuisena vauvan kanssa yksin jääminen kun väkivaltainen poikaystävä lähti"
Miksi lisäännyit nuorena väkivaltaisen miehen kanssa?
Tälläinen valinta jo nuorena pilaa elämänlaatua aika pitkäkestoisesti. Totaali yh:ksi heti nuorena. Fiksua👍
No, elämä on valinnoista kiinni 🌞
Vierailija kirjoitti:
Aika kliseehän tämä on mutta. Ainakin näin keväällä ja kesällä saa hyvän mielen kun käy päivittäin tunnin lenkillä, pitkässä juoksussa auttaa myös unen saantiin. Uinti 2x viikossa. Itse en jaksa näitä harmaaseen aikaan, mutta kevät, kesä ja syksy ovat mukana.
Tulee käytyä vuoden ympäri noin tunnin lenkillä kun on koira. Ei apua siis :/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"nuorena aikuisena vauvan kanssa yksin jääminen kun väkivaltainen poikaystävä lähti"
Miksi lisäännyit nuorena väkivaltaisen miehen kanssa?
Tälläinen valinta jo nuorena pilaa elämänlaatua aika pitkäkestoisesti. Totaali yh:ksi heti nuorena. Fiksua👍
No, elämä on valinnoista kiinni 🌞
En saanut ihan parhaita kortteja elämääni lapsena, ja kun tapasin kivan pojan joka tuntui olevan ensimmäinen ihminen joka välitti niin sitä ei osannut ajatella. Ja toisaalta, en tiedä enää olisinko tätä kirjoittamassa ilman lastani. Ja olisin jäänyt lapsettomaksi. Lapsi on AINUT pieni ilonaiheeni, en uskalla mietiäkään mikä tilanteeni olisi nyt ilman häntä. Hyvä että sinä olet saanut paremmat lähtökohdat ja ollut fiksu teininä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"nuorena aikuisena vauvan kanssa yksin jääminen kun väkivaltainen poikaystävä lähti"
Miksi lisäännyit nuorena väkivaltaisen miehen kanssa?
Tälläinen valinta jo nuorena pilaa elämänlaatua aika pitkäkestoisesti. Totaali yh:ksi heti nuorena. Fiksua👍
No, elämä on valinnoista kiinni 🌞
En saanut ihan parhaita kortteja elämääni lapsena, ja kun tapasin kivan pojan joka tuntui olevan ensimmäinen ihminen joka välitti niin sitä ei osannut ajatella. Ja toisaalta, en tiedä enää olisinko tätä kirjoittamassa ilman lastani. Ja olisin jäänyt lapsettomaksi. Lapsi on AINUT pieni ilonaiheeni, en uskalla mietiäkään mikä tilanteeni olisi nyt ilman häntä. Hyvä että sinä olet saanut paremmat lähtökohdat ja ollut fiksu teininä.
Ja niin kuin sanoin että kaikki on mennyt pieleen elämässäni, niin pojan äiti kannusti pitämään lapsen ja lupasi olla aina apuna ja tukena. Niinpä. Sitä tuli mietittyä kun vauva sylissä itkin yksin sohvalla, kun kukaan ei edes kysynyt miten voidaan.
No älä ainakaan arvota itseä työnhaulla. Ei ole pakko koko ajan hakea vimmaisesti. Muitakin ahdistaa tuo sama. Ehkä lapsen kanssa löytyy iloa, lapsilla on leikki. Olisiko sukulaisia vielä, serkut, tädit tai joku. Entä joku harrastelu mihin saa ajatuksia tai muut aiheet. Joskus sieltä löytyy kivempi ala. Ehkä uutta voi luoda. Lepää tarpeeksi ja etsiä värejä.