Eron vaikutus lapseen? Terapeutin näkemys.

Niin. Tämän takia olen pysynyt ei intohimoisessa-suhteessa, jossa kuitenkin kaikki perusasiat toimii. Katselen muita miehiä ja saatan joskus retkahtaakin, mutta eroa en ota lapsen takia. Olemme myös puhuneet miehen kanssa, että pieni petos ei ole maailmaloppu. Meidän suhteessa ei uskokaa tai älkää ole katkeruutta tai suuria taistoja. Ainoastaan jotain pienempiä, arkielämään liittyviä riitoja, jotka yleensä selvitetään myös aika nopeasti.

Olen varmaan yksittäistapaus mutta minuun vaikuttaa edelleen se, että vanhempani eivät eronneet  ajoissa vaan kituuttelivat yhdessä meidän lasten takia. Riitelivät tietysti jonkun verran mutta jotenkin se tunnelma oli aina sellainen jäätävä. Ei haleja, ei pusuja yms. Tuota jatkui monta vuotta ja havahduin vasta reilu kolmikymppisenä siihen, että parisuhteessa "kuuluisi olla" hellyyttä, vuorovaikutusta yms. Tavallaan olin siis saanut aika vinksahtaneen kuvan parisuhteesta.

Mun vanhemmat oli suht onnettomassa suhteessa ja eivät eronneet. Toivoin välillä, että eroaisivat. Toisaalta tuntuu hyvältä, että perhe oli loppuun saakka ehjä. Isäni kuoli muutama vuosi sitten.

Mun mielestä toi kuvastaa huolestuttavasti nykykäsitystä perhe-elämästä: lapset ovat estradilla ja vanhemmat taustoissa laittamassa valoja". Minusta perhe on lauma, jossa vanhemmat ovat johtajia ja lapset turvallisesti lauman jäseniä, jotka seuraavat vanhempiaan - eivät ole nostettu mihinkään esiintymään.

Eroaminen on useimmille elämän vaikein päätös ja iso kriisi. Tuskin kovin moni siihen lähtee kevyin perustein. Eroaminen on usein se ainut vaihtoehto. Huoli lapsista saa yrittämään elvyttää surkeaa avioliittoa viimeiseen asti. Veikkaisin että kyseinen "asiantuntija" yrittää päästä julkkis-psykologiksi laukomalla populistisia ja huomionhakuisia mielipiteitä.

Esikoinen lähti isälleen taas viikonlopuksi kun me "ydinperhe" (isä, äiti, 2 lasta) jäimme kotiin. Pahalta tuntuu, kun tyttö ei halua koskaan lähteä ja mä en haluaisi että hän menee. Mieheni on hänelle enemmän isä kuin oma isänsä. Nykyiseni saa aika paljon perseillä, että haluaisin erota. Mä en enää perhettäni hajota. Se olisi esikoisellekin jo toinen kerta. Omien vanhempieni liitto oli rakkaudeton ja täynnä henkistä väkivaltaa. Loppuun saakka olivat kuitenkin yhdessä (toinen kuollut, toinen aikoo olla loppuelämän yksin) enkä koskaan ajatellut, että kunpa eroaisivat. Eri juttu jos tosissaan lapsi joutuisi jatkuvasti todistamaan väkivaltaa ja pelkäisi.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 16:05"]

Olen varmaan yksittäistapaus mutta minuun vaikuttaa edelleen se, että vanhempani eivät eronneet  ajoissa vaan kituuttelivat yhdessä meidän lasten takia. Riitelivät tietysti jonkun verran mutta jotenkin se tunnelma oli aina sellainen jäätävä. Ei haleja, ei pusuja yms. Tuota jatkui monta vuotta ja havahduin vasta reilu kolmikymppisenä siihen, että parisuhteessa "kuuluisi olla" hellyyttä, vuorovaikutusta yms. Tavallaan olin siis saanut aika vinksahtaneen kuvan parisuhteesta.

[/quote]

Tämä. Jatkuva riitely, ahdistus vanhempien menemisistä ja keskinäisistä väleistä vaikutti minuun monta kertaa vahingollisemmin kuin itse ero, joka tuli jopa minulle suurena helpotuksena.

Väitän tämän osaltaan selittävän myös erolasten herkempää taipumusta erota itse. Olen todennut, että ei se ero ole maailmanloppu, vaan joskus kaikkein toimivin ratkaisu. Toki yrittäisin omalla kohdallani pitää parisuhdetta mahdollisimman kauan yllä, mutta jossain sen rajankin on tultava vastaan.

Vanhempani erosivat ollessani 4-5-vuotias. En kysellyt mitään, koska vanhemmat itse selittivät minulle tilanteen: eivät tulleet enää toimeen keskenään. Ymmärsin sen, kun muistin kuulleeni vanhempien joskus riitelevän illalla. Kurjaahan se oli, mutta eihän sitä voi yhdessä asua, jos ei tule toimeen.

En kokenut perheeni olevan "rikkinäinen" enkä kokenut vanhempieni epäonnistuneen. Elin onnellisen lapsuuden vuoroviikkosysteemissä, molemmat vanhempani rakastivat minua. En ole myöskään vertaillut valintojani tai itseäni vanhempiini tai heidän parisuhteeseensa millään tavalla.

Mitään kysymyksiä ei ole herännyt aikuisena, eikä ero ole tullut mieleen häissä, synnytysosastolla tai perhejuhlissa. Enkä ole itsekään eronnut, valitsin hyvän kumppanin 20-vuotiaana ja yhdessä ollaan oltu 15 ihanaa vuotta. Toki eroaisin, jos suhde muuttuisi onnettomaksi, koska se on mielestäni paras ratkaisu kaikille osapuolille.

Samaa katsoin, kun luin tuota juttua. Että eihän se noin pidä olla, että lapset ovat päätähtiä ja vanhemmat taustalla. Kokonaisuushan se perhe on.

Ja miten voidaan sanoa, että vanhemmat ovat epäonnistuneet yhdessä aikuisuuden keskeisessä tavoitteessa. Mitä tämä nyt tarkoittaa? Että naisen tulee pysyä vaikka siinä väkivaltaisessa suhteessa, muutoin olet epäonnistunut.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2015 klo 16:20"]

Mun mielestä toi kuvastaa huolestuttavasti nykykäsitystä perhe-elämästä: lapset ovat estradilla ja vanhemmat taustoissa laittamassa valoja". Minusta perhe on lauma, jossa vanhemmat ovat johtajia ja lapset turvallisesti lauman jäseniä, jotka seuraavat vanhempiaan - eivät ole nostettu mihinkään esiintymään.

[/quote]