Lue keskustelun säännöt.
Aikuinen ihminen: elä omaa elämääsi, äläkä ryve aina lapsuuden asioissa
03.09.2015 |
Kyllästyttää kuulla, kun joka paikassa (lehdissä, tuttavapiirissä, jopa av-palstalla) tilitetään lapsuuden kokemuksia. Jopa 40-50-vuotiaat muistelevat, että saivat trauman, kun läheinen kuoli / lemmikki sairastui / opettaja kohteli rumasti / luokkakaveri pilkkasi / isä tukisti hiuksista jne. Hullunkurisia tapaus oli 45-vuotias työkaveri, joka kävi yksityisellä terapiassa ja oli poissa töistä pari päivää. Tuli itkettyneenä takaisin töihin. Kun kysyin, mitä tapahtunut, hän sanoi terapiassa tajunneensa, että hän ei ollut toivottu lapsi ja välit isään jäivät siksi etäisiksi. Minä totesin, että monella ei ole ollut isää ollenkaan ja työkaveri tiuskaisi, että minä en ymmärrä. Viileät välit isään ovat pilanneet hänen avioliittonsa. Miksi aikuinen roikkuu kiinni tapahtumissa, jotka oli vuosikymmeniä sitten? Eikö voi lakata ajattelemasta niitä, jos tulee paha mieli? Miten pitkälle lapsuutta voi syyttää kaikesta, mitä tapahtuu elämässä?
Kommentit (139)
Hienoa, että sinulla on kaikki hyvin, eikä lapsuudesta jäänyt traumoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne lapsuuden traumat kun nyt vaan vaikuttavat loppuelämän.
Jotkut voivat syyttää ketä tahansa mistä tahansa. Minun exäni aina tietyssä humalatilassa alkoi muistella vanhempiensa avioeroa ja siihen liittynyttä tuskaa, kun joutui päättämään, kumman luona asuu. Ymmärrän, että se ei ole ollut mukavaa tai lapsen kehitystasolle sopivaa, mutta silti erosta oli 15 vuotta. Hänen molemmat vanhempansa sentään viettivät hänen kanssaan aikaa, toisin kuin exäni oman lapsensa kanssa!
Usein vain kuulee niin säälittäviä selostuksia niistä trauman aiheuttajista. Ja ne ovat täysin eri luokkaa kuin seksuaalinen hyväksikäyttö tai pahoinpitely, mut nyt ei puhutakaan sellaisen aiheuttamista traumoista. Keksimällä keksitään syitä, mihin voidaan purkaa omaa pahaa oloa. Omasta käytöksestä täytyy ottaa itse vastuu, mutta toki jos haluaa vain elää surkutellen koko elämänsä niin mikäs siinä, luulisi kuitenkin ihmisen haluavan elämältään jotain muuta.
Joskus ihmisen pitää ymmärtää ja hyväksyä taustansa ollakseen eheä ja hyväksyäkseen itsensä tässä ja nyt. Lapsuuden kokemuksista me kaikki ollaan rakennuttu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.09.2015 klo 12:41"]Ne lapsuuden traumat kun nyt vaan vaikuttavat loppuelämän.
[/quote]
Miksei voi päästää irti???? On minultakin vanhemmat kuolleet, kun olin alaikäinen. Surin aikani ja päätin ihan itse, etten jää vellomaan suruun. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuutta voi.
Olet ap idiootti. Mutta onneksi sun ei tarvitse tätäkään lausetta muistella varmaan nanosekuntiakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.09.2015 klo 12:46"]
[quote author="Vierailija" time="03.09.2015 klo 12:41"]Ne lapsuuden traumat kun nyt vaan vaikuttavat loppuelämän. [/quote] Miksei voi päästää irti???? On minultakin vanhemmat kuolleet, kun olin alaikäinen. Surin aikani ja päätin ihan itse, etten jää vellomaan suruun. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuutta voi.
[/quote]
No se ei ollutkaan niin paha tapahtuma, kuin että he olisivat pettäneet sinut jollain tavalla. Mietipä sitä.
Siis olet ap KYLMÄ idiootti. Hyvää loppupäivää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.09.2015 klo 12:47"]
Olet ap idiootti. Mutta onneksi sun ei tarvitse tätäkään lausetta muistella varmaan nanosekuntiakaan.
[/quote]
No, älä nyt alapeukuta, miten tää voi sua harmittaa?
Jos lapsuuden trauma poikinut ongelmia jotka vaikuttavat läpi elämän, miksei saisi hakea apua, itkeä, puhua? Itselläni puhkesi mm. pakko-oireinen häiriö lieveilmiöineen. Voin sanoa että "itsensä niskasta ottaminen" ei auta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, oon sun kanssa samaa mieltä, menneisyydessä vellovat ihmiset rassaavat. Mä oon todennu että suljen vaan korvat kun joku sellainen aloittaa voivottelun. Toiset ihmiset viettää kaiken aikansa menneisyys mielessään, toiset tulevaisuus. Itse olen aina tulevaisuudessa ja sekin vissiin ärsyttää muita, kun muiden korvaan mulle todentuntuiset asiat kuulostaa ihmeelliseltä haihattelulta ja toiveajattelulta, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Paras olisi, jos osais olla läsnä nykyhetkessä. Harva osaa.
Jaa-a. Kyllä mulla vaan vaikuttaa. Itseasiassa olen vasta nyt 27-vuotiaana alkanut oireilemaan huonon lapsuuteni vuoksi. Sitä ennen olin "ihan ok" kun jotenkin yritin lakaista noita ongelmia maton alle ja olla ajattelematta niitä. Jostain syystä nyt nousseet pintaan ja aiheuttaa pahojakin mt-ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh huh. Sama kuin sanoisi jollekin jolla on lapsena jalka leikkaantunut onnettomuudessa irti, että mitä sinä siihen vetoat, senkun lähdet juoksemaan vaan.
Ihmisen psyyke ja persoonallisuus rakentuu lapsuuden aikana. Sitä voi ajatella ikäänkuin talona, jota rakennetaan pikkuhiljaa kivijalasta ylöspäin. Jos johonkin kohtaan tulee mätiä lankkuja tai tiilet ladotaan väärin, niin kattokin on vinossa. Sitä kattoa ei oikaista sillä, että sanotaan "no se seinä rakennettiin jo 20 vuotta sitten, unohda se" - kun se seinä yhä ON vino joka tapauksessa, ja sen päällä ei katto voi pysyä suorassa jos mitään ei tehdä ensin seinälle.
Joskus seinää voi purkaa ja rakentaa uusiksi, tai sinne voi latoa uusia tiilejä, tai katon alle voi laittaa lisäpaloja jotta se suoristuu. Joskus seinä on kuitenkin niin tiukkaan muurattu ja niin vino, ettei kattoa tulla saamaan ikinä suoraksi. Silloin pitää vaan keksiä keinoja elää sen kanssa, ja rakentaa vaikkapa paremmat lumiesteet tai erilaiset rännit kuin muissa taloissa. Mutta tärkeintä on ymmärtää, että kattoa ei saa tahdonvoimalla pakotettua suoraksi, eikä unohtamalla sen vinouden.
Ap ja hänen sielunsisarensa voisivatkin muiden halveksunnan sijaan käyttää energiansa siihen, miksi oma empatiakyky on jäänyt kehittymättä, ja mitä siinä omassa lapsuudessa on mennyt pieleen kun on tullut tuollainen harhakuvitelma että psyyken vammat voi parantaa pelkällä tahdonvoimalla. Ehkä se oma haavoittuvuus on liian kipeä edes ajateltavaksi, ja itseään suojataan sillä että kaiken pahan voi vain unohtaa ja haudata?
Ap... Ehkä kohtaat karmasi ja elämässäsi tapahtuu ikäviä asoita, jotka vaikuttavat sinuun loppuelämäsi ajaksi, mutta älä vaan iso nainen ala sitten niistä kertomaan, ottamaan saikkua ym.
Riippuu paljolti siitä, missä iässä trauma on tapahtunut. Mikäli välillä 0-3v, niin temperamentti kehittyy hieman kieroon ja voi hyvinkin olla, ettei esim. sellaiset 'suotavat' luonteenpiirteet, kuten pitkäjänteisyys ja rauhallisuus, kehity tarpeeksi. Vaikka geenit vaikuttavat tähänkin lopputulemaan, niin juurikin tuo varhaislapsuuden aika on erityisen herkkä persoonallisuuden kehityksen kannalta, koska silloin ihminen kasvaa kohisten ja aivojen neuroplastisiteetti on jotain aivan muuta, kuin mitä se on vanhemmalla iällä.
[quote author="Vierailija" time="03.09.2015 klo 12:31"]
Kyllästyttää kuulla, kun joka paikassa (lehdissä, tuttavapiirissä, jopa av-palstalla) tilitetään lapsuuden kokemuksia. Jopa 40-50-vuotiaat muistelevat, että saivat trauman, kun läheinen kuoli / lemmikki sairastui / opettaja kohteli rumasti / luokkakaveri pilkkasi / isä tukisti hiuksista jne. Hullunkurisia tapaus oli 45-vuotias työkaveri, joka kävi yksityisellä terapiassa ja oli poissa töistä pari päivää. Tuli itkettyneenä takaisin töihin. Kun kysyin, mitä tapahtunut, hän sanoi terapiassa tajunneensa, että hän ei ollut toivottu lapsi ja välit isään jäivät siksi etäisiksi. Minä totesin, että monella ei ole ollut isää ollenkaan ja työkaveri tiuskaisi, että minä en ymmärrä. Viileät välit isään ovat pilanneet hänen avioliittonsa. Miksi aikuinen roikkuu kiinni tapahtumissa, jotka oli vuosikymmeniä sitten? Eikö voi lakata ajattelemasta niitä, jos tulee paha mieli? Miten pitkälle lapsuutta voi syyttää kaikesta, mitä tapahtuu elämässä?
Itse olen ollut alle 7v kun on raiskattu!!!
Mieti sitä!
[quote author="Vierailija" time="03.09.2015 klo 13:00"]
Ap ja hänen sielunsisarensa voisivatkin muiden halveksunnan sijaan käyttää energiansa siihen, miksi oma empatiakyky on jäänyt kehittymättä, ja mitä siinä omassa lapsuudessa on mennyt pieleen kun on tullut tuollainen harhakuvitelma että psyyken vammat voi parantaa pelkällä tahdonvoimalla. Ehkä se oma haavoittuvuus on liian kipeä edes ajateltavaksi, ja itseään suojataan sillä että kaiken pahan voi vain unohtaa ja haudata?
[/quote]
Juuri näin ja älä ainakaan lisäänny kiitos, koska lapsesi saavat kärsiä tunteettomuudestasi. Minun äitini on juuri tuollainen "pärjääjä". Ja minun tarvettani inhimillisyyteen kovana lyttäsi kaikin tavoin kun olisi pitänyt tukea. Kuten siis ap:kin työkaveriaan.
Täysin samaa mieltä!!! Ja usein lukee vielä jotain tarkkoja selostuksia kun on tietyllä äänensävyllä tai tietyssä tilanteessa sanottu rumasti jne... Vanhemmat joskus korottaneet ääntä tai asianomaisen mielestä eivät ole olleen lapsensa puolella joka ainoassa tilanteessa eikä lapsen mielipidettä ole huomioitu joka käänteessä ym ym. Näitä valittajia riittää, toivottavasti itse pystyvät elämään täydellisinä ihmisinä ilman yhtään virhettä koskaan. Ja jännä tosiaan että aina syytetään lapsuutta ja vanhempia tai koulua asioista mitä nyt itse tekee/kokee. Säälittävää, täytyisi ottaa itse vastuu omasta elämästä ja tekemisistä.