Lue keskustelun säännöt.
Yllättävä huomio yksinäisyydestä
25.03.2014 |
Minulla oli elämäni ensimmäisten parinkymmenen vuoden ajan määrätynlainen paine siitä, että minulla on ystäviä. Koulussahan on tietty kauhea asia, jos on välitunneilla yksin, joten kouluiässä oli pakko olla kavereita. Yo-kirjoitusten jälkeen saatoin relata ja kaikki ne kouluaikaiset ystävyydet jäivät samantien.
Opiskeluaikana oli aina joku, jonka kanssa jutella ja käydä syömässä lounasta, mutta sellaiseen se sitten jäikin.
Ryhdyin pienyrittäjäksi mieheni kanssa ja nyt täytyy todeta, ettei minulla ole yhtään ystävää. Ja olen onnellinen. Olen näköjään todella erakkomainen, koska nautin siitä, ettei minulla ole mitään sosiaalisia paineita. Tapaan toki ihmisiä ja työssä juttelen ihmisten kanssa ystävällisesti ja tykkäänkin tällaisista kontakteista, mutta monet varmaan yllättyisivät, jos tietäisivät, miten yksin olen. Sukulaistenkin kanssa kanssakäyminen on pakkopullaa.
Olen todella omituinen varmaan. Tunnen itseni kuitenkin onnelliseksi ja tyytyväiseksi näin.
Muita samanlaisia?
Kommentit (9)
Täällä samis. :) Opiskelen yliopistossa näin aikuisiällä ja jotenkin olen onnistunut elämään elämäni niin että teen kaiken eri aikaan kun muut. Koulujen jälkeen menin töihin, muutin Helsinkiin ja sitten tein lapsen muutaman vuoden päästä. Kaveri lopettelivat kirjoituksia ja bilettivät kun minä hoidin vauvaa. 22v menin sitten kouluun, ja hoidin taaperoa. Nyt mä olen jatkokouluttautumassa työssä olon jälkeen, olen 32v ja kaverit alkavat saada nyt lapsia. Mä nautin kun olen nuori ja lapsi on jo iso ja harrastaa, tämä on mun elämäni parasta aikaa. On ihanaa olla yksin kotona, käydä lenkillä ja satunnaisesti näen kavereita. Sydänystävää mulla ei ole, koulu on niin antoisaa ettei olisi aikaakaan nähdä. Ja bilekuvioihin olen jo liian vanha, on jännää seurata nuorempia kun ne juhlii illat ja aamulla tentiin naama valkoisena. Tavallaan aika suloista.
Oli mulla paineet nuorempana siitä että ei ole sydänystäviä, mutta mä viihdyn yksin ja sukuvierailutkin ovat aika pakkopullaa nekin. Siskoja mulla on useita, mutta en jostain syystä koe tarvetta sitten "siskonpeteillä". Tällä hetkellä elän elämäni onnellisinta aikaa ja edessä on ihana työura. Tienaan opintojen ohessa kirjoittamalla. Vaikutan varmasti sosiaaliselta ja saan kutsuja jonkin verran tapahtumiin mutta jään mieluummin kotiin. Ai niin ja on MAHTAVAA herätä nyt kevätaurinkoon aamuvarhaisella ja juoda aamukahvi rauhassa ja lähteä sitten lapsen kanssa yhdessä kouluun. :D
Kiva teksti ap, välillä tällainen piristää. :))
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa näyttää olevan liiankin kanssa tuollaisia ihmisiä kuin sinä. Sitten sellaisten toisenlaisten kuten minä on ihan mahdoton löytää ystäviä kun kaikki haluavat vaan olla omissa oloissaan.
Olen aikuisiällä yrittänyt ja yrittänyt ensin äiti-lapsijutuista, sitten harrastustoiminnasta, työpaikoista yms. löytää itselleni edes yhden uuden ystävän onnistumatta. Kukaan ei halua tutustua eikä jutella ja ikävää on ettei edes lasten luokkakavereiden vanhemmat halua edes moikata kaupassa vaikka ihan hyvin tietävät kuka olen.
Suomi on umpimielisten erakoiden luvattu maa. Muiden on nähtävästi vaan muutettava pois jos mielii seuraa edes joskus.
Täällä myös yksi yksinäisyydestä nauttiva. Harmi vaan, että tajusin tämän vasta näin myöhää. Jotenkin olin "aivopesty", että ystävät olisvat vaatimus onnelliseen elämään. Tuntui, että minulta puuttuu jotain oleellisen tärkeää, kun ei ole ystäviä. Nyt olen tajunnut, että olen onnellisin, kun saan puuhailla kaikenlaista yksin. Minulla on useita sisaruksia, perhe ja opiskeluaikainen sydänystävä, johon tosin pidän aika vähän yhteyttä. Yksinolo on nautinto!
Voi ei, 4, tuli paha mieli puolestasi. Minusta on aina tuntunut siltä, että ihmisillä on hirveästi kontakteja, menoa ja meininkiä ja facebookitkin pursuavat kutsuja sinne ja tänne ja tuonne ja vain itse olen kaiken tällaisen ulkopuolella.
Toivon todella, että löydät samanhenkisiä ihmisiä ja ystäviä itsellesi.
ap
[quote author="Vierailija" time="25.03.2014 klo 11:09"]
Täällä myös yksi yksinäisyydestä nauttiva. Harmi vaan, että tajusin tämän vasta näin myöhää. Jotenkin olin "aivopesty", että ystävät olisvat vaatimus onnelliseen elämään. Tuntui, että minulta puuttuu jotain oleellisen tärkeää, kun ei ole ystäviä. Nyt olen tajunnut, että olen onnellisin, kun saan puuhailla kaikenlaista yksin. Minulla on useita sisaruksia, perhe ja opiskeluaikainen sydänystävä, johon tosin pidän aika vähän yhteyttä. Yksinolo on nautinto!
[/quote]
Kuulostaa tutulta. Minutkin on ikäänkuin aivopesty ajattelemaan, että elämään kuuluvat ystävyydet, riennot "tyttöjen kanssa" ja että voi jakaa asiansa, ongelmansa, ilonsa ja surunsa sydänystävän kanssa. Muuten on onneton elämä. Sitten tajusin, että kovin introverttina luonteena tapaamiset ovat enemmän rasittaneet minua kuin antaneet jotain. Jos johonkin kutsuun piti tehdä viimehetken peruuttaminen sairastumisen takia, mikä helpotus, mikä syvä onnentunne, kun ei tarvinnutkaan lähteä. En vain uskaltanut alkaa elää niin. Nyt uskallan ja olen suorastaan ällistynyt, miten onnellinen olen yksin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On eri asia olla yksin kuin yksinäinen. Ja noissa kaveriporukoissakin voi tuntea olonsa yksinäiseksi. Se on niin yksilöllistä, kuka tuntee mitäkin.
Itseäni hämää tuo, kun ihmiset ovat tyytyväisiä olossaan kun ovat parisuhteessa eivätkä kaipaa muuta, sitten kun parisuhde päättyy, ovat huutavan yksin.
[quote author="Vierailija" time="25.03.2014 klo 11:16"]
Itseäni hämää tuo, kun ihmiset ovat tyytyväisiä olossaan kun ovat parisuhteessa eivätkä kaipaa muuta, sitten kun parisuhde päättyy, ovat huutavan yksin.
[/quote]
Sellaista elämä joskus on. Mutta kun parisuhde päättyy, ei olekaan niin sanottu, että ystävyydet jäävät ennalleen, varsinkaan perhetuttavuudet. Monesti on kuullut juttuja kuinka eronnut jäikin ulkopuolelle sellaisesta tuttavaringistä, joka koostui pariskunnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä sama, paitsi että mulla ei ole edes miestä. Mutta olen tosi onnellinen totaalisen yksinäisenä, ainoat sosiaaliset kontaktini töissä ja joskus kerran kuussa puhelu äidin kanssa.
Minä olin kyllä jo lapsena erakkoluonne, halusin koulun pihallakin pohdiskella itsekseni asioita enkä mennä mukaan toisten leikkeihin ja juttuihin. Minutkin kyllä onnistui aikuiset aivopesemään joksikin aikaa uskomaan, että minussa on jotain VIKAA, kun en "pääse" muiden porukoihin ja että pitäisi kovin yrittää päästä. Mutta onneksi jo teini-iässä kapinoin moisia käsityksiä vastaan ja päätin että olen semmoinen kuin olen, enkä todellakaan aio tuntea huonommuutta siitä.
Onhan sinulla mies, joillekin riittää yksi hyvä ihmissuhde.