VALTAVAT kulttuurierot parisuhteessa - voiko ikinä toimia?

Musta tuo sinun kirjoituksesi omasta suvusta ja suhteesta vanhempiin vaikutti kylmältä. Enkä ihan jaksa uskoa täysin tuota humoristista kuvausta miehen suvusta. Lienee hiukan liioittelua. Varmaan ovat tuttavallisia ja höpöttäviä, epämuodollisia ja tapaavat paljon. No, kumpikin ääripää on pahoja, mutta teidän suhteen kohdalla olisin huolissani sinun kylmyydestä enemmän kuin miehen lämpimästä suvusta.

[quote author="Vierailija" time="17.05.2014 klo 15:13"]

En tiedä auttoiko tämä sinua millään lailla, mutta kaikkeen tottuu jos vain haluaa

[/quote]

Niin. Olethan sinäkin varmasti tottunut myös miehesi hiljaiseen, jäykkään sukuun. Olethan? Vai meneekö juttu vain niin päin, että hiljaisen on sopeuduttava mölyiseen?

Meillä on samantyylinen tilanne, mutta se ei haittaa minua yhtään! :) Pidän enemmän mieheni suvun elämäntyylistä.

En minäkään voisi olla naimisissa jonkun kailottavaan karjalaiseen heimoon kuuluvan kanssa. Sitä kälätystä ja tunkeilevaisuutta ei vaan jaksa. 

Jätä hänet,löydät miesta jolla ei oo ketään sukulaista ja olet kyllä aika ilkeäkiin...ootko tosissaan rakastunut mieheen kun vihaat sukuansa niin paljon...epäilen suuresti! Sorry hän kaipaisi rinnalla naista joka välittä sen läheiseistäkiin. Olet julma..voi Luoja. Haluat itsekkästi vain äijän etkä välität sen tunteista...ja vielä haluat muutta kauas...sä oot joku Hitler..hyväksikäyttäjä valloittaja Neffer neffer.

[quote author="Vierailija" time="17.05.2014 klo 17:54"][quote author="Vierailija" time="17.05.2014 klo 15:13"]

En tiedä auttoiko tämä sinua millään lailla, mutta kaikkeen tottuu jos vain haluaa

[/quote]

Niin. Olethan sinäkin varmasti tottunut myös miehesi hiljaiseen, jäykkään sukuun. Olethan? Vai meneekö juttu vain niin päin, että hiljaisen on sopeuduttava mölyiseen?

[/quote]

Samoin myös minä olen tottunut miehen sukuun. Aluksi tunsin oloni myös vaivautuneeksi heidän seurassaan. Tuntui kuin kukaan ei olisi edes halunnut olla paikalla. Nyt kun olen oppinut tuntemaan heitä, osaan olla luontevammin myös tällaisessa rauhallisemmassa porukassa. En hätäile ja yritä keksiä puheenaiheita, jotka kuivuvat jo hetken sananvaihdon jälkeen kasaan. Myös siitä kahvista voi nauttia hiljaisuudessa ja silloin tällöin kysellä jonkun kuulumisia.

[quote author="Vierailija" time="17.05.2014 klo 18:14"][quote author="Vierailija" time="17.05.2014 klo 17:54"][quote author="Vierailija" time="17.05.2014 klo 15:13"]

En tiedä auttoiko tämä sinua millään lailla, mutta kaikkeen tottuu jos vain haluaa

[/quote]

Niin. Olethan sinäkin varmasti tottunut myös miehesi hiljaiseen, jäykkään sukuun. Olethan? Vai meneekö juttu vain niin päin, että hiljaisen on sopeuduttava mölyiseen?

[/quote]

Samoin myös minä olen tottunut miehen sukuun. Aluksi tunsin oloni myös vaivautuneeksi heidän seurassaan. Tuntui kuin kukaan ei olisi edes halunnut olla paikalla. Nyt kun olen oppinut tuntemaan heitä, osaan olla luontevammin myös tällaisessa rauhallisemmassa porukassa. En hätäile ja yritä keksiä puheenaiheita, jotka kuivuvat jo hetken sananvaihdon jälkeen kasaan. Myös siitä kahvista voi nauttia hiljaisuudessa ja silloin tällöin kysellä jonkun kuulumisia.

[/quote]

Yleensä sen ujomman ja hiljaisemman on vaikeampi tottua menoon ja meininkiin kuin toisinpäin.

Tämä nyt ei kyllä kuulosta siltä että ap vihaisi sukuansa :D joku ulkomaalainen erilaisesta kulttuurista tuleva vaan ottanut nokkiinsa kun ap ei haluakaan olla anoppinsa lapsi ja miehen mummon hoidokki.

Yksityisyys on tärkeää, ei kannata nuorena jäädä tuhlaamaan elämäänsä jos ei tunnu oikealta. Tuo ei helpotu vaan sukuhommat pahenee.

Ap:lla varmaan omat issuensa perheensä kanssa, mutta ihmiset: Onko JOKAPÄIVÄINEN sukulointi/soittelu/kontakti teidän mielestä tosi ok? Jos nyt mietit sen puolisosi sukua? Että olisivat teillä monta kertaa viikossa? Itse en jaksaisi. Yrittivät, mutta tein selväksi, että meille ei lampsita kuin omaan kotiinsa miten huvittaa. En tee niin myöskään omille aikuisille lapsilleni. Ja kyllä, meillä on oikein lämpimät välit.

Ei ole provo mutta kuinkas sattukaan noin ääripäät...

Ei tietenkään ole ok jos sukua/kavereita/ketävaan on joka päivä. Ei sekään normaalia jos tavataan puolipakosta par krt vuodesta ja puhutaan säästä.

En usko, että suhde voi toimia pidemmän päälle. Suku on niin iso osa miehen elämää, että ap:n olisi pakko hyväksyä ja oppia pitämään heistä. Vaikka yhteydenpitoa rajoitettaisiin hiukan niin saan sen vaikutelman, että ap kärsisi silti ja toisaalta miehen sukulaiset tuomitsisivat heidät siitä. Se on samantekevää, mikä on normaalia ja kohtuullista, suvut ovat sellaisia kun ovat ja tässä ne erot ovat kerta kaikkiaan liian suuria.

Toinen täytyy ottaa sellaisenaan kuin se on. Jos et voi sietää kysiestä elämäntyyliä nyt, tulevaisuudessa se tulee vain vaikeammaksi. Itse olen vähän samantapaisessa tilanteessa kuin sä, mutta miehen suku ei oo ihan noin laaja, paljon ovat tekemisissä kuitenkin. Itse pidän siitä, että he ovat läheinen perhe, olisin itsekin halunnut samanlaisen silloin nuorempana.

Huh, ymmärrän huolesi todella hyvin ja itse en sietäisi moista hetkeäkään. Samasta syystä en itse alkanut tapailla miestä, jonka perhe ja suku käyttäytyi tismalleen samalla tavalla, koska arvasin että jään omine sääntöineni jalkoihin. Yhdelle läheiselleni kävi niin, että meni jopa naimisiin tuollaisen perheen omaavan naisen kanssa. Sillä aikaa kun läheiseni kävi töissä, naisen koko suku oli vastassa kotona kun illalla pääsi kotiin ja jääkaappi oli syöty tyhjäksi ja kämppä sotkettu. Näitä tarinoita nyt on pilvin pimein, mutta olennaisinta on nyt sinun ja miehesi keskinäiset välit ja sopimukset. Ovatko sinun ja miehesi välit ok, ja pystyttekö neuvottelemaan asioista? Mitä luulet, tunkeeko suku luoksenne kuin hunnilauma vaikka kantasi vierailuista tulisi selväksi? Vaarana saattaa olla, että he tuppaavat kylään kaikki kerralla vaikka vain pari pyydettäisiin. Pidemmän päälle tuollainen hulinointi ottaa päähän. Mieti vaikka häitänne.. :s Mutta millainen miehesi on? Onko hän yhtä huningolla talouden pidossa?

[quote author="Vierailija" time="17.05.2014 klo 14:50"]Olen tavannut unelmieni miehen. Tulemme kaksistaan oikein hyvin toimeen ja suhteemme alkaa olla vakava. Mutta.

Olemme aivan päinvastaisista perheistä/suvuista.

Omassa perheessäni ei ole sisaruksia tai serkkuja. Minulla on vain muutama vanha sukulainen, en ole oikeastaan missään tekemisissä heidän kanssaan. Vanhempani keskittyvät lähinnä golfaamiseen vapaa-ajalla ja jos joskus harvoin (pari krt vuodessa), keskustelemme lähinnä säästä tmv. Kaikki sukuni jäsenet ovat hyvin siistejä, työteliäitä eikä keltään puutu rahaa yms. Emme ole erityisen läheisiä edes vanhempieni kanssa. Muutin vuosi sitten eikä kukaan ole edes käynyt uudessa kodissani, mikä ei varsinaisesti edes haittaa minua.

Mutta mieheni perhe! Huh huh! Joka kerta kun käyn mieheni vanhempien luona, saan jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Ensinnäkin suku on valtava. On sisaruksia, serkkuja, tätejä, setiä yms. En muista kaikkia. Kaikilla on valtavat kakara- ja eläinlaumat. Siivoamnen on tuntematon käsite. Kahvi tarkoittaa sitä että jokainen ottaa kupin kahvia ja seilaa se kädessään ympäri huushollia tunkien samalla toisella kädellä pullaa suuhun. Ruokailu samalla kaavalla. Eläimiä saattaa istua ruokapöydässä. Ihmisiä ravaa ees-taas ja kauhea mekkala, yhtäkkiä saattaa tulla joku mummin kummin kaima kyselemään naamani eteen esim. paljonko painan ilman että edes esittäytyy. Kaikki pukeutuu tosi rumasti ja köyhästi, kämpät on kuin pommin jäljiltä yms. En nyt halua sanoa rumasti heistä mutta siis täysin omien sukulaisteni vastakohtia. En tiedä käykö kukaan edes kunnon töissä.

Miehelleni suku on tosi tärkeä ja rakas, ovat päivittäin tekemisissä.

Nyt ongelma on se, että mua kauhistuttaa tuo miehen suku eikä erityisemmin ole minulla haluja olla heidän kanssa tekemisissä - mistä mieheni loukkaantuu kovasti. Hän ei ymmärrä mikä on ongelma. Olen kovasti yrittänyt tutustua heihin ja ymmärtää tätä kaaosta mutta valitettavasti kapasiteettini ei taida riittää.

Olemme keskustelleet yhteenmuutosta mutta olen yrittänyt keksiä tekosyitä ja lykätä aihetta. En todellakaan halua miehen sukua kotiini pyörimään ja mölisemään, nautin kovasti rauhasta ja hiljaisuudesta. Ajatus kauhistuttaa.

Onko suhteemme täysin tuhoon tuomittu? Kellään kokemusta tällaisesta?

Enkä nyt todellakaan sano että oma sukuni olisi jotenkin parempi, olen vaan tottunut heihin elämäni ensimmäiset 25v.

[/quote]

Lue mitä kirjoitit suhteestasi vanhempiisi. Surullista. Että jos olet yhtä kylmä ja miehesi perheensä kaltainen niin siihen se kaatuu.

Jos miehesi ei ymmärrä, eikä edes yritä ymmärtää, että tarvitset omaa tilaa, omaa rauhaa ja yksityisyyttä, tilanne on huono. Erilaisuuksien kanssa voi elää, jos vain molemmat kunnioittavat toisen ajatuksia, mielipiteitä ja tunteita. Miehesi tulisi myös varmistaa, että saisit sitä rauhaa yhteisessä kodissanne, niinkuin sinunkin tulisi hyväksyä se, että vieraita varmasti käy kylässä. Ethän kuitenkaan ole hänen sukunsa kanssa parisuhteessa tai muuttamassa yhteen, vaan nimenomaan miehesi kanssa. Keskustelkaa asiasta avoimesti, älkää asettuko puolustuskannalle, vaan yrittäkää tosissaan ymmärtää toisianne ja löytää semmoinen kompromissi, että kaikilla olisi hyvä olla. Jos se on mahdotonta, tilanne tuskin tuosta ainakaan paranee. 

Ymmärtääkö tuo miehesi tuon rauhan tarpeen?

Minun sukuni on tuollainen kuin miehesi suku, itse en voisi millään ymmärtää sinun sukusi kaltaisia ihmisiä. Sellaista, ettei pidetä yhteyttä, ei puhuta kaikista asioista, ei auteta kun tarvitaan apua, ei voida poiketa kylään koska vaan.

Me ollaan kun jotkut Serranot, miehellenikin teki alkuun vähän vaikeaa sopeutua tähän, mutta hyvin on mennyt jo 15 v .

Meillä on taas melkeimpä päinvastoin. Minun puolellani on iso suku ja olemme tosi läheisiä. Muutamia vuosia sitten ylioppilasjuhlissanikin oli melkein 100 vierasta. Keräännymme kerran kesässä sukulaisten kanssa yhdessä jonnekkin vuokrahuvilalle viettämään pitkää viikonloppua, myös synttäreitä, rippijuhlia, häitä, ristiäisiä ym. riittää ja kaikki osallistuvat innolla.

Mieheni puolella on taas vaan vähän sukua, kaikki ovat aika vanhoja, paljon pieniä yhden lapsen perheitä tai lapsettomia. Sukujuhlissa joita on varmaan kerran viidessä vuodessa istutaan jäykkänä kahvipöydän ääressä ja lähdetään ajoissa kotiin. Meillä taas juhlat on juhlia isolla J:llä!

Aluksi mies oli ahdistunut ja varautunut, mutta nyt kun hän on tutustunut paremmin kaikkiin ja nähnyt menoa, hän on alkanut pitää isoa ja läheistä sukuamme rikkautena :)

En tiedä auttoiko tämä sinua millään lailla, mutta kaikkeen tottuu jos vain haluaa

Sama tilanne tavallaan. . 10v yhdessä ja edelleen menee joskus hermo. Siltikin miehen perhe on nyt minun perhe koska haluan niin.

Helppoa ei ole(aina) mutta kuten joku jo sanoi tärkeintä on sinun ja miehesi suhde ja sopimukset! Jos mies pitää niistä kiinni ja molemmat tulevat vastaan sen mikä tuntuu hyvältä on se ok. Jos ei niin sitten ei. Sinulla on oikeus omaan mielipiteeseen jne. Itse en ole pyrkinyt miellyttämään ketään mutta pyrin olemaan kohtelias. Nyt ajan saatossa suku on huomannut että olen mitä olen enkä edes ihan kaujean paha ihminen koaka mieheni meni lapsenkin kanssani tekemään; ).