Äitini lannistaa

Olen noin parikymppinen ja asun vielä kotona, huhhuh kuinka rankkaa tämä voi välillä olla. Koska olen työttömänä, yritän parhaani mukaan auttaa kotitöissä silloin kun kotona olen ja nyt keväälläkin olen tehnyt pihalla erilaisia ulkotöitä, mikään vaan ei tunnu riittävän. Onneksi vietän suurimman osan ajastani poikaystävän luona, jottei tarvitse äidin ilkeitä sanoja kuulla. En mitenkään nauti tästä tilanteesta ilman töitä ja odotusta siitä pääsenkö taaskaan syksyllä opiskelemaan vai en. Yritän kuitenkin löytää arjesta pieniä ilon aiheita, mutta äidilleni se ei vain tunnu sopivan. Esimerkkejä viimeaikaisista tilanteista....

Olen ostanut uudet lenkkarit ajatuksena aloittaa salilla käyminen, nyt kun aikaa riittää -"Mitä sä nyt tommosiin meet rahojas tuhlaamaan, ethän sä ikinä edes urheile, en edes muista millon mä olisin nähnyt et sä ees hikoilet"

Käydään poikaystävän kanssa viikoittain jossain ulkona syömässä, koska se nyt on vaan mielestämme niitä arjen pieniä iloja. -"Ihme juttu kun ei kunnon kotiruoka kelpaa, taas on syöty roskaruokaa, ei mulla ollu nuorena varaa syödä muualla"

Joku uusi vaate tai kenkäostos, jonka iloisena esittelen äidilleni -"Taas sä oot tuhlannu rahoja turhanpäiväseen, mistä sulla rahaakaan riittää kun et töissä käy."

Ehdotan että voisin leipoa jotakin (tai olen leipomassa) -"Just, miks sä käyt nyt leipomaan, meillä on jo sitä ja tätä, ei niitä kuitenkaan kukaan syö." -"Voi luoja minkä sotkun sä oot saanu aikaisiksi, muistakkin et siivoat kaikki jälkesi." (...tottakai siivoan, kunhan kaikki on valmista)

Kerron että menemme poikaystävän kanssa viikonloppuna päiväreissulle toiseen kaupunkiin -"(huokailua) taas pitää olla johonkin menossa."

Ja näitähän riittää.... Miksei koskaan voi iloita toisen puolesta ja kannustaa?

En myöskään ole rahan tuhlaaja, vaan esimerkiksi lähes kaikki vaatteet joita ostan ovat alennuksessa. Elän rahoilla, joita minulla on säästössä viimeisimmästä työstä. En myöskään pyydä rahaa vanhemmiltani.