Mä oon surullinen... Meneekö muilla näin huonosti :`(

Mullakin on perhe-elämän myötä ystävyyssuhteet harventuneet roimasti, mutta joitain on sentään jäänytkin.



Kuulostat aika masentuneelle. Mikset alkaisi harrastaa sitä golfia, ehkä löytäisit sieltä uusia ystäviäkin?

Siitäkin tulee mieleen heti että ei lapsille edes olisi järkevää mummolaa/ isovanhempia, ei ketään ystäviä kummiksi jne :(



ap surullinen

niin ei tuohon tilanteeseen ainakaan lasta kannata lähteä yrittää tekemään. Alat itse järjestää asioitasi kuntoon, niin se vain on. Muut ei siihen pysty.

varmasti av:llakin istuu parasta aikaa 100muuta yksinaista, varmasti samasta kaupungistakin! Mistapain olet ap??

Meillä on nyt kuopus vajaa 9kk ja esikoinen vajaa 2.5v ja nyt ovat alkaneet hieman " leikkiä" keskenään. Ihanaa seurata, kun esikoinen menee " pakoon" kuopusta ja kuopus ryömii esikoisen perässä ja yrittää saada kiinni, samalla nauraa ja hihkuu molemmat :D



Toisaalta, jos esikoinen tekee palapeliä tai piirtää lattialla tms ja vauva yrittää ryömiä mukaan, niin esikoinen huutaa " ei saa sotkea xxx leikkejä!!!" eli ei nuo aina niin hyvää pataa ole keskenään :D

Itse niiden asioiden eteen täytyy työtä tehdä, ei niitä muut sinun puolestasi tee.

en kylla minakaan suosittele lasten hankkimista nyt. Silloin sita tuntee itsensa viela enemman yksinaisemmaksi, kun olet paivat yksin vauvan kanssa kotona. Nyt sentaan kayt(han) toissa tai kouussa!

Töissä työkaverit yli 20v minua vanhempia ja koulussa on kaksi kaveria. Opiskelujen parista toivoin ystäviä löytäväni mutta hirmu vaikea on tutustua yhtään kehenkään ja samanhenkisiä ei vaan ole löytynyt...



ap



kiitos vastaajille!

Oletkohan sellainen parikymppinen? Nimittäin muistan itse, että se ikävaihe oli minulle kamalan raskas. Itsellänikin oli moniongelmainen perusperhe, jolta ei tukea saanut yhtään. Sitten oli poikakaveri, joka ei tajunnut masennustani yhtään. Opiskeluista en löytänyt oikeastaan ketään kaveria. Yritystä oli, mutta kaikki kontaktinluontiyritykset kaatuivat heti kättelyssä tai ainakin aika pian.



Muista, ap, että tuo on kriittinen vaihe. Moni opiskelija masentuu pahasti! Mutta kyllä elämä vielä alkaa hymyillä sinullekin. Itselläni asiat alkoivat parantua, kun vaihdoin opiskelupaikkaa ja sain hyvän ystävän, joka halusi jakaa kanssani parikymppisen arkea. Sitten tulin vielä uskoon, mikä oli sosiaaliselle elämälleni piristysruiske. (En yritä tuputtaa. Jokaisella oma tiensä.)



Ehkä haluan sanoa sinulle vain sen, että älä heitä hanskoja tiskiin! Tuo elämänvaihe on hyvin suurelle osalle meistä tosi vaikea ja raskas. Parempia vaiheita on edessäpäin, usko pois.



35-vuotias käppänä

Kerhoissa juttelen ja pyydän reilusti kahville, puistoon tms. Ulkoilessa kans lasten kanssa olen saanut kavereita jne. Mutta kuitenkin se Hyvä Ystävä puuttuu. Mutta kuitenkin olen tyytyväinen, että on edes näitä kavereita joiden kanssa pääsee aina joskus vaikka kahvittelemaan.

tarinasi kuulosti samanlaiselta kuin omani. Uskon että perhe olisi kaiken perusta... Voisin tukeutua johonkin, olisi paikka jonne mennä, fiksut vanhemmat joiden kanssa jakaa asiat ja ongelmat, mutta ei, mulle vain unelmaa.. Tuntuu että tuo on aiheuttanut ketjureaktion... Ei perhettä, ei voi kutsua kavereita kotiin, en ole niin suosittu.. Toisaalta ajattelen, että voisinhan alkaa rakentamaan omaa perhettä, olla se mukava äiti jota minulla ei ollut.



Minkähenkinen olen? Olen puhelias, pidän sisustamisesta, liikunnasta, muodista, shoppailusta, eläimistä. Kärsin todella paljon kun jään lapsuudenystävieni kaaso/kummijutuissa ulkopuolelle. Haen syytä itsestäni...



ap

kuullostat mukavalta ja " normaalilta" =) Minkä ikäinen olet?



Minkähenkinen olen? Olen puhelias, pidän sisustamisesta, liikunnasta, muodista, shoppailusta, eläimistä. Kärsin todella paljon kun jään lapsuudenystävieni kaaso/kummijutuissa ulkopuolelle. Haen syytä itsestäni...



ap

[/quote]

En tiedä sinusta, mutta itselleni oli tosi tärkeää saada ihan kunnon terapiaa. Kävin siis psykoterapiassa niin pitkään, kuin tarvetta oli. Sain terapiassa purkaa taakkoja, jotka lapsuudenperheeni oli aiheuttanut. Itse hakeuduin terapiaan vasta synnytyksen jälkeen, koska masennus tulvi päälleni hirveänä hyökyaaltona silloin. Mutta jos olisin ymmärtänyt terapian merkityksen, olisin yrittänyt hakeutua terapiaan jo paljon aiemmin.



Voisiko olla niin kuin minulla oli, että se lapsuudenkodin ankeus ja synkkyys varjostaa elämääsi? Itselläni se vaikutti ihan kaikkeen. Ja terapoituani itseäni ammattilaisen johdolla koko elämä muuttui aivan toisennäköiseksi. Se kodin varjo lähti elämästäni pois.

Ja mukavakin? Onhan mulla noi pari kaveria koulusta ja sitte jotain lapsuudenkavereita, joilla kylläkin on ihan eri kuviot nykyään. Olen 25-vuotias. Harrastan siis liikuntaa ja tykkään kierrellä kaupungilla. Tykkään myös kahvitella ja jutella. HUolehdin itsestäni ja olisi ihanaa päästä joskus viihteelle tyttöporukalla. Jään aina kummi/kaasojutuissa kakkoseksi..se on ollut surullista ja kova paikka minulle... Olisin kummina varmasti mukava ja mukana lapsen elämässä <3



Terapia...en tiedä? Sinne taitaa olla tosi vaikea päästä? En kyllä usko että siitä olisi mitään haittaa. Alkaa olla sydän niin ahdistunut jo :(



ap

Olemme suunnilleen samanikäisiäkin, hiukan olen vanhempi.

omaa ajattelutapaasi voit.



Toimii, voin taata!!!

21 kerro mulla konkreettisia esimerkkejä, tyhjästä on paha nyhjästä meinaan..?



ap:)

t. toinen yksinäinen

Yhtä hyvin vika voi olla vaikka heidän ihmiskäsityksissään. Ei kannata pyrkiä seuraan, joka ei ymmärrä arvoasi. Joka sulla tietenkin on.



Ajattelen itse, että rikkinäinen perhetausta laittaa tuntemaan itsensä huonommaksi, syylliseksi jne, vaikka tosiasiassa siitä selvitäkseen tarvitset paljon enemmän kuin vaikka tyttöporukassa hääräävät kanssasisaret jotka eivät ole ikinä joutuneet kyseenalaistamaan mitään.



Kaiken lähtökohta on se että tunnet itsesi. Ja pyrit tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joiden lähellä on hyvä olla.



Mitä enemmän olen itse aikanaan halunnut " kuulua joukkoon" sen ulkopuolisemmaksi olen päätynyt. Ja mitä enemmän olen osannut ajatella itse itseni hyväksi, sen paremmin olen myös löytänyt hyviä ihmissuhteita

Itsellänikin oli joskus sinun ikäisenä vaikeaa, kun paras kaverini ja lapsuudenystäväni pyysivät aivan muita henkilöitä kummeiksi, mutta näin vuosien päästä asiaa ei enää juurikaan edes ajattele. Kaikilla on sitäpaitsi niin erilaiset " syyt" kummien valitsemiseen, ettei niiden miettiminen nyt ainakaan asioita saa selvemmiksi. Toiset eivät edes halua pyytää hyviä ystäviään, vaan sukulaisia tai muita tuttuja. He saattavat pelätä mm. ystävyyden loppumista aivan kokonaan, jos kummiasiassa tuleekin jotain ristiriitoja.



Löytyisikö ystäviä esim. harrastuksen parista? Jos aloittaisit esim. jonkun jumpan tms. Kuulostat tosiaan sellaiselta, että sinuun olisi helppo tutustua =)



Kirjoituksestasi heijastuu selvästi tietynlainen masennus / negatiivinen ajattelutapa. Varmasti auttaisi asiaa, jos haluaisit käydä jonkun ammattilaisen luona juttelemassa olostasi. Eihän sen tarvitse edes tarkoittaa ns. oikeaa masennusta tms., pääasia on, että saa paremman olon, kun on saanut purkaa omia tuntemuksiaan ja joku on oikeasti kuunnellut.