Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Jatkuvat hylkäämiset, elämä jatkuu, jotenkin
20.07.2015 |
Olen kokenut ihan järkyttäviä hylkäämisiä läheistenkin ihmisten taholta pitkin elämääni, pikkulapsesta asti. Sille ei näy loppua. Nyt ikää mittarissa vajaa neljäkymmentä.
Seurauksena on ollut masentuminen. Sekä se, että olen alkanut vältellä ihmisiä ja olla sekä uusissa että ihmissuhteissa varautunut. Tutustun kyllä ihmisiin mielelläni, mutta en päästä ketään enää lähelle helposti. Pätee sekä omaan että vastakkaiseen sukupuoleen.
Vaikka olen syvästi tunteva ihminen, niin olen huomannut kehittäneeni jo kauan sitten vastareaktion hylkäämisille eli kovuuden sekä hylkäämisen itse. Tämä on kait aika klassinen reaktio traumatisoituneilla ihmisillä. Toimintatapani on varsin automatisoitunut, eli vaikka nyt kirjoitan siitä tässä, en tavallisesti tiedosta asiaa silloin kun se tapahtuu, enkä nuorempana tiedostanut sitä ollenkaan.
Kaipaan läheisiä ja syvällisiä ihmissuhteita ihan kauheasti. Mutta olen huomannut että se on liikaa vaadittu ihmisiltä. Olen ihmisiin valtavan pettynyt. Ilmeisesti se olen minä joka on poikkeava. En tosin näe sitä minään huonommuutena, erilaisuutena vain, sellaisena joka on johtanut yksinäisyyteen.
Varmaan on niinkin, että koska olen jo pikkulapsena herkistynyt hylkäämisille, niin yksinkertaisesti koen hylkäämisinä sellaiset asiat, joita monet muut eivät koe niin voimakkaasti. Esim. jotkut kokevat että on normaalia että kavereita voi tulla ja mennä elämässä, kun elämäntilanteet muuttuvat, on ihan normaalia että sisarukset tai sukulaiset eivät ole tekemisissä ja toisinpäin, on normaalia että vanhojenkin ystävien kanssa ajatustenvaihdot pysyvät pintatasolla tai että ei nähdä "koska on kiire".
Ajatuksia? Kellään samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (23)
On samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia, hylkäämiskokemuksia ja traumatisoitumista. Olen kylläkin hoitanut asiaa jo pitkään terapeuttien kanssa. On hirvittävän, hirvittävän vaikeata muuttaa omaa ajatustapaansa, mutta sieltä se muutos lähtee ja loistaa ulospäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä terapiasuuntaus olisi paras jos on tällaista problematiikkaa?
ap
Täällä yksi. Toinen vanhemmista alkoholisti jota sai pienestä asti kinuta baarista kotiin mutta ei se juhlaa hänen kotona ollessaankaan ollut kun sai jatkuvasti kuulla miten huono lapsi on. Toinen vanhempi taas ei halua pitää mitään yhteyttä. Kärsin todella surkeasta itsetunnosta ja läheisriippuvuudesta. Seurustelen, mutta pelkään koko ajan että jään yksin ja vaikka suhde ei ole hyvä, roikun tässä väkisin. Olen miettinyt että jotain apua pitäisi hakea.. en vain tiedä miten. Mikään ei tunnu enää miltään ja on oikeasti vaikea keksiä enää asioita joista tulisi ilon tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kummallista miten pysyviä nämä persoonallisuuden piirteet ovat. Vaikka kuinka tiedon tasolla tietäisin, etteivät pääni väittävät voi olla totta, niin silti pohjimmiltaan uskon niitä. Kun terapia on nyt kesän aikana tauolla, kasattu heiveröinen itsetunnon tapainen alkaa taas mureta.
Alan olla taas varma, ettei minulla ole oikeutta löytää ystävää tai saada tuntea onnellisuutta, ei ole oikeutta valittaa mistään, kun itse olen elämäni rakentanut... Olen viallinen, olen ärsyttävä ja itsekeskeinen vikisijä ja on parempi pysytellä pois ihmisten silmistä olemasta riesana. On ihan oikein, että jään tässä elämässä syrjään kaikesta eikä koskaan kutsuta minnekään, olen oikeasti todella epäonnistunut yksilö.
Näitä ajatuksia pyörittelee yksin päässään, hymyilee muille, ettei olisi vaivaksi. Epätoivoine olo iskee, en kai tule ehjäksi ikinä.
[quote author="Vierailija" time="20.07.2015 klo 09:19"]Kummallista miten pysyviä nämä persoonallisuuden piirteet ovat. Vaikka kuinka tiedon tasolla tietäisin, etteivät pääni väittävät voi olla totta, niin silti pohjimmiltaan uskon niitä. Kun terapia on nyt kesän aikana tauolla, kasattu heiveröinen itsetunnon tapainen alkaa taas mureta.
Alan olla taas varma, ettei minulla ole oikeutta löytää ystävää tai saada tuntea onnellisuutta, ei ole oikeutta valittaa mistään, kun itse olen elämäni rakentanut... Olen viallinen, olen ärsyttävä ja itsekeskeinen vikisijä ja on parempi pysytellä pois ihmisten silmistä olemasta riesana. On ihan oikein, että jään tässä elämässä syrjään kaikesta eikä koskaan kutsuta minnekään, olen oikeasti todella epäonnistunut yksilö.
Näitä ajatuksia pyörittelee yksin päässään, hymyilee muille, ettei olisi vaivaksi. Epätoivoine olo iskee, en kai tule ehjäksi ikinä.
[/quote]
Noi sanat oli ihan kuin omasta suustani...
-6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällaista kai elämä on loppuun asti. Ei voi muistaa edes mistä kaikki on alkanut, mutta pienempiä ja suurempia hylkäämisiä, jotka ovat osuneet kipeästi. Se kaikki on kertautunut sitten teini-iässä ja monien väkivaltakokemusten myötä vahvistunut se tunne, että on ihmisyksilöksi kelvoton ja on ihan oikein jopa ottaa pataansa, kun on niin ärsyttävä. Joskus muistan sen lyömisen tuntuneen hyvältäkin. Että tässä minun kuuluu ollakin, ansaitsen tämän.
Lisäsi tietää olevansa piirteineen niin takertuva ja rakkaudennälkäinen ihminen, että se ahdistaa muita. Yrittää piilotella sitä, että itkettää kun kukaan ei muista, huomaa, ota mukaan. Unissa toistuvat jatkuvasti painajaiset siitä miten lähdetään luokkaretkelle, työpaikan risteilylle, miehen kanssa lomalle, kaverin kanssa laivalle ja aina se retki päättyy siihen, että on jäänyt yksin ja eksyksiin jonnekin. Muut ihmiset katoavat.
Koko elämä on lopulta sen opettelua, että oppisi tyytymään omaan seuraansa. En jaksa enää yrittää, en osaa olla ihmisten kanssa oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.07.2015 klo 14:49"]
Mutta mitä se toiminta on sitten, jolla tulee syylliseksi? Odottaa liikaa, että näkisi ystävän, vaikka salaa sen? Ei soita liian nopeasti, ei kysele perään?
[/quote]
Sitä alkaa saada selville jos miettii omia toistuvia käyttäytymiskuvioita ihmissuhteissa. Jokaisella ne ovat omanlaisensa.
Itse tiedän omani ja niitä työstän, muista en osaa sanoa. Kannattaa oikeasti lukea tunnelukoista niitä kirjoja, tehty perusteos lukoista ja toinen mitä keinoja niiden avaamiseksi on :)
Ja ihan realistinen, kypsä ja aikuisen tapa suhtautua ihmissuhteissa on, että kaikissa osapuolissa on "vikaa". Jos olet aina yksin on ainoa vaihtoehto, että myös sussa itsessäsi on jotain vialla. Viittaus tuohon viestiin nro 14.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.07.2015 klo 17:50"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2015 klo 14:49"]
Mutta mitä se toiminta on sitten, jolla tulee syylliseksi? Odottaa liikaa, että näkisi ystävän, vaikka salaa sen? Ei soita liian nopeasti, ei kysele perään?
[/quote]
Sitä alkaa saada selville jos miettii omia toistuvia käyttäytymiskuvioita ihmissuhteissa. Jokaisella ne ovat omanlaisensa.
Itse tiedän omani ja niitä työstän, muista en osaa sanoa. Kannattaa oikeasti lukea tunnelukoista niitä kirjoja, tehty perusteos lukoista ja toinen mitä keinoja niiden avaamiseksi on :)
Ja ihan realistinen, kypsä ja aikuisen tapa suhtautua ihmissuhteissa on, että kaikissa osapuolissa on "vikaa". Jos olet aina yksin on ainoa vaihtoehto, että myös sussa itsessäsi on jotain vialla. Viittaus tuohon viestiin nro 14.
[/quote]
Tääkin nyt on vähän paskaa. Se riippuu myös millaiseen seuraan hakeutuu. Tätähän monesti koulukiusatutkin ajattelevat, että hylkääminen on jotenkin tämän omaa syytä.
Kiusaamisen kohteeksi voi joutua helposti. Kiusaaminen on kielteinen, pahoinvointia ja kuolemaakin tuottava ilmiö, jossa vika on aina kiusaajissa. Piste.
"Mitäs on tuollainen"-ajattelu on tyypillistä kiusaamiseen osallistuville. Joku ansaitsee tulla kiusatuksi. Se on hänen oma vikansa.
Väärin. Vika on aina niissä, jotka kiusaavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.07.2015 klo 17:59"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2015 klo 17:50"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2015 klo 14:49"]
Mutta mitä se toiminta on sitten, jolla tulee syylliseksi? Odottaa liikaa, että näkisi ystävän, vaikka salaa sen? Ei soita liian nopeasti, ei kysele perään?
[/quote]
Sitä alkaa saada selville jos miettii omia toistuvia käyttäytymiskuvioita ihmissuhteissa. Jokaisella ne ovat omanlaisensa.
Itse tiedän omani ja niitä työstän, muista en osaa sanoa. Kannattaa oikeasti lukea tunnelukoista niitä kirjoja, tehty perusteos lukoista ja toinen mitä keinoja niiden avaamiseksi on :)
Ja ihan realistinen, kypsä ja aikuisen tapa suhtautua ihmissuhteissa on, että kaikissa osapuolissa on "vikaa". Jos olet aina yksin on ainoa vaihtoehto, että myös sussa itsessäsi on jotain vialla. Viittaus tuohon viestiin nro 14.
[/quote]
Tääkin nyt on vähän paskaa. Se riippuu myös millaiseen seuraan hakeutuu. Tätähän monesti koulukiusatutkin ajattelevat, että hylkääminen on jotenkin tämän omaa syytä.
[/quote]
Kiusaaminen on henkistä väkivaltaa enkä viittaa siihen. Oletin, että ap puhui aikuisten välisistä ihmissuhteista. Jos on jo aikuinen ja usein kokee hylätyksi tulemisen AINOA selittävä tekijä on pakko olla se oma käytös. Ap itse aloituksessa jopa myöntää, että aiheuttaa itse hylkäämiset: masentunut, varautunut, ei päästä lähelle. Toisilla reagointi on takertuvaisuutta.
Ette te asioita pysty muuttamaan kuin sitä kautta, että muutatte itseänne, ei muita :)
Mulla on myös ihan samanlaisia ajatuksia. Äiti on narsistinen alkoholisti. Minun lapsuudenperheessä on ihan tavallista toimintaa olla kuukausia tai vuosia puhumatta jollekulle perheenjäsenelle. Käyn analyyttisessä psykoterapiassa ja siitä on ollut apua omien hylkäämiskokemusten työstämisessä. Kuitenkin tunnen olevani jotenkin puolikas ihminen. Luottaminen on vaikeaa parisuhteessa ja ystävyyssuhteissa. Jos en kelpaa omalle äidilleni, miksi kelpaisin kenellekään muullekaan.
21, osui. Tutun kuuloista.
ap
PS. Myös aikuiset voivat keskinäisissä ihmissuhteissa syyllistyä kiusaamiseen. Tämä on siis sinulle joka erotit kiusaamisen omaksi saarekkeekseen joka ei kuulu tähän.
Kyllä, minä olen kokenut että ihmissuhteissani on minuun kohdistuvaa kiusaamista. Hyvin monet tuttavani tuntevat tai tietävät toisensa, piirit ovat pienet varsinkin näin some-aikana. Negatiivisten juttujen keksiminen ja levittäminen on äärimmäisen helppoa nykyään. Yhdellä napin painalluksella puolitutuille. Minun tapauksessani juuri tästä on osittain kysymys, valitettavasti. Toki on ihmisiä jotka eivät kuulu mitenkään näihin verkostoihin. Heidän kanssaan on mennyt paljon paremmin, yksittäin. Se paljastaakin juuri että ongelmassani on kyse osittain juuri minuun kohdistuvasta kiusaamisesta.
Hyvin todennäköisesti nämä "kaverini" eivät koe edes osallistuvansa kiusaamiseen :-(
Se syy mikseivät ihmiset uskalla puhua sulle on siinä, ettet kestä sitä. Hylkäämisen tunnelukossa usein ihminen omalla käytöksellään juuri ajaa ihmiset pois. Vaikka kuvittelet ettei pelko hylätyksi tulemisesta näy muille, niin kyllä se vaan näkyy.
Mäkin olen aina kannattanut suoraa puhetta ja sitä toivoisin muilta, sen sijaan jokaikinen ihmissuhde joka on loppunut on loppunut juuri tuohon, että yhteydenpito lopetetaan ilman selityksiä. Ja hyväksyn, että mä olen omalla toiminnalla ollut siihen syypää.
Mutta mitä se toiminta on sitten, jolla tulee syylliseksi? Odottaa liikaa, että näkisi ystävän, vaikka salaa sen? Ei soita liian nopeasti, ei kysele perään?
Alue: Aihe vapaa
Mulla. Mutta olen kasvanut niistä tunteista aika hyvin ja nykyään on helpompaa tutustua.