Lue keskustelun säännöt.
Jatkuvat hylkäämiset, elämä jatkuu, jotenkin
20.07.2015 |
Olen kokenut ihan järkyttäviä hylkäämisiä läheistenkin ihmisten taholta pitkin elämääni, pikkulapsesta asti. Sille ei näy loppua. Nyt ikää mittarissa vajaa neljäkymmentä.
Seurauksena on ollut masentuminen. Sekä se, että olen alkanut vältellä ihmisiä ja olla sekä uusissa että ihmissuhteissa varautunut. Tutustun kyllä ihmisiin mielelläni, mutta en päästä ketään enää lähelle helposti. Pätee sekä omaan että vastakkaiseen sukupuoleen.
Vaikka olen syvästi tunteva ihminen, niin olen huomannut kehittäneeni jo kauan sitten vastareaktion hylkäämisille eli kovuuden sekä hylkäämisen itse. Tämä on kait aika klassinen reaktio traumatisoituneilla ihmisillä. Toimintatapani on varsin automatisoitunut, eli vaikka nyt kirjoitan siitä tässä, en tavallisesti tiedosta asiaa silloin kun se tapahtuu, enkä nuorempana tiedostanut sitä ollenkaan.
Kaipaan läheisiä ja syvällisiä ihmissuhteita ihan kauheasti. Mutta olen huomannut että se on liikaa vaadittu ihmisiltä. Olen ihmisiin valtavan pettynyt. Ilmeisesti se olen minä joka on poikkeava. En tosin näe sitä minään huonommuutena, erilaisuutena vain, sellaisena joka on johtanut yksinäisyyteen.
Varmaan on niinkin, että koska olen jo pikkulapsena herkistynyt hylkäämisille, niin yksinkertaisesti koen hylkäämisinä sellaiset asiat, joita monet muut eivät koe niin voimakkaasti. Esim. jotkut kokevat että on normaalia että kavereita voi tulla ja mennä elämässä, kun elämäntilanteet muuttuvat, on ihan normaalia että sisarukset tai sukulaiset eivät ole tekemisissä ja toisinpäin, on normaalia että vanhojenkin ystävien kanssa ajatustenvaihdot pysyvät pintatasolla tai että ei nähdä "koska on kiire".
Ajatuksia? Kellään samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (23)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10, tuo kuulostaa tutulta. Hylkäämisen pelko on minulla taustalla niin suuri, että kyllä yritän sen normaalisti piilottaa itseltänikin, saati muilta. Minulla on läpi elämäni ollut, ja ihan viime aikoinakin, ollut sellaista että joku kaveri/ystävä/muu läheinen on ihan yhtäkkiä katkaissut yhteydenpidon ja ihmissuhteen. Sellaiset voin vielä ymmärtää jos on tullut jotain riitaa ja sitten välit menevät. Mutta paljon on sellaisiakin, että mitään riitaa ei ole ollut ja olen pitänyt henkilöä ystävänäni tai luotettunani tai ainakin kaverina, ja sitten eräänä päivänä saan huomata että hän ei enää vastaa puheluihin eikä yhteydenottoihin. Mitään selitystä en ole saanut tai sitten jonkun käsittämättömän puuskahduksen, haukut.
En itse ikinä hylkäisi ystävää tai kaveria tuosta vaan. Minusta olisi ollut reilua puhua ystävän kanssa siitä jos joku mättää ennen kuin lähtee tuollaiseen ratkaisuun.
ap
11, hyvää näkökulmaa sinulla.
Mutta minäkään en ymmärrä miten se näkyy muka ystävyyssuhteessa että pelkään hylkäämistä?
En todellakaan koe olevani syyllinen mihinkään. Minä olen aina yrittänyt olla ihmisille hyvä ystävä, tuttava tai kaveri. Sen sijaan että olisin saanut ystävällistä vastakaikua, niin päinvastoin, nämä ihmiset ovat selkäni takana puhuneet usein pahaa minusta. Samalla kuitenkin esittäneet kaveria edessäpäin ja ottaneet vastaan palveluksiakin ihan silmää räpäyttämättä. Toki omasta halustani olen niitä tehnyt, mutta minusta olisi moraalista kieltäytyä niistä, jos kerran kokee että olen joku yleinen naurunaihe ameeba-ihminen. Mutta kyllä maailmassa näköjään riittää ihmisiä, jotka ottavat aina kun tarjotaan, eikä mitään häpyä ole. Kaksinaamaisia hyväksikäyttäjiä.
ap