Läheinen saattohoidossa ja syön suruuni koko ajan

minkä ikäinen saattohoidossa oleva läheisesi on? minkä alan ihminen hän on, onko ollut koska viimeksi työelämässä? syöpäkö?

onko hän kertonut kaikille saattohoidostaan ja sairaudestaan?

epäilen vaan, että äitini salaa jotain, enkä tosiaankaan tiedä mitä...sairaus...?

Nyt ap et ota siitä syömisestä mitään paineita, syöt jos syötättää ja that's it. Pahin paniikinomainen ja kaoottinen ahdistus helpottaa kun saattohoito loppuu. Läheisen menettämisessä on erilaisia etappeja, joiden kohdalla suru muuttaa muotoaan (tai näin minä sen koen). Ja pahinta on se odottaminen. Sitä tarrautuu kiinni, elättelee valheellista toivoa, miettii mitä jos ja ei tämä voi olla totta ja ei meille käy näin, en selviä, kuolen tähän itsekin! Kun odotus päättyy, tulee musertava suru. Sekin on kamalaa, mutta erilaista. Se on surua jota ei edes mieli sisäistä, liian suurta tajuttavaksi ja usein pääsee tajuntaan vain osittain ettei sen kantaja hajoaisi. Silloin on myös paljon asioita hoidettavana, minkä itse koen hyväksi. Tekeminen pitää kasassa. Seuraava etappi on hautajaiset, jolloin tajuaa että tämä oli nyt sitten tässä ja lopullista, sitten mahdollinen uurnanlasku. Sitten perunkirjoitus, jossa pahin on jo ehdottomasti takana. Suru on edelleen suuri, mutta se on muuttunut jo yleensä hyväksynnäksi ja luopumisen suruksi. Siitä alkaa toipuminen.

Aika tekee tehtävänsä, ihan jokaiselle ap. Voimia siihen saakka!

Minä taas reagoin niin päin etten pysty syömään. Ei sekään ole hyväksi.

Toivotan sinulle voimia jaksaa tämän tilanteen läpi. Äläkä stressaa syömisestä nyt. Osta terveellistä naposteltavaa ja yritä syödä niitä.

Voimia, toivoa ja lohdutusta sinulle :) Saanko ehdottaa, että pura sydäntäsi esim. Palvelevan Puhelimen koulutetuille kuuntelijoille (auki myös öisin); toivon, että löydät toivoa näistä linkeistä. http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/DC0158A5AD979807C225748000295138?OpenDocument&lang=FI

Voimia kovasti! <3 muuta en osaa sanoa :/

Ihan inhimillistä. Syöt ahdistukseen ahdistavassa tilanteessa. Tilanne on väliaikainen ja menee ohi. Koko elämän mittakaavassa, jonka äärellä tällä hetkellä olet, ylimääräinen syöminen on pieni murhe. Voimia ja mielenrauhaa. Ole itsellesi armollinen.

Menee ohi. Nyt ei ole aika murehtia syömisistä, vaan omasta jaksamisesta. Tsemppiä.

Voisitko alkaa vaikka ahmia vettä tai vesimelonia, niin ei syöminen harmittaisi.

Sulla onnkauhea tilanne. Menee ohi.

Minullakin on läheinen saattohoidossa tällä hetkellä. Osanottoni sinne.

Koita käydä päivittäin pikku lenkillä. Laita vaikka aurinkolasit päähän niin voit vapaasti itkeä, jos siltä tuntuu. Voit puhua olostasi lääkärille, vaikka työpaikkalääkärille. Ehkä myöhemmin myös muulle ammattilaiselle. Jos pidät musiikista, voit yrittää valita lauluja joista saat voimaa. Syöthän myös riittävän aamupalan, lounaan jne.

läheisen menettämisestä toipuminen vie aikaa. 

Voimia paljon sinne. Itselläni oli sama tilanne ihan hetki sitten. Läheinen oli saattohoidossa muutaman kuukauden. Nyt alan vasta tajuamaan todella, miten kamalaa aikaa se oli. Sitä toimi kuin joku robotti.

Mutta se helpottaa, voin luvata! Halauksia.

Voi ei :( En osaa auttaa, mutta ihan äärettömän paljon voimia <3 Aika auttaa, vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan. Kyllä se olo vielä helpottaa, lupaan sen. Anna surulle oma aikansa. Halauksia!

Kiitos (enimmäkseen) kauniista sanoistanne. Olen ensimmäistä kertaa tällaisessa tilanteessa että joku läheinen kuolee. Meillä ei koskaan ollut edes lemmikkejä kun olin lapsi joten mulla ei ole mitään aiempaa kosketuspintaa tällaiseen menetykseen.

Päivä kerrallaan kai sitten. Toisaalta toivoisi että toinen pääsisi lähtemään pian ettei olisi enää pelkoa eikä kipuja. Toisaalta jotenkin odotan, että entä jos hän parantuukin. Vaikka sellaista mahdollisuutta ei oikeasti ole.

Ehkä tämä tästä, onneksi kohta pääsee nukkumaan. Olen järjestänyt onneksi viikonlopuksi sovittua menoa ettei jäisi niin paljoa aikaa syödä.

Voimia samassa tilanteessa oleville ja kiitos vielä <3 ap

Syöminen on nyt pienin murheesi. Oma äitini kuoli pari vuotta sitten, syöpädiagnoosin saamisesta parin kuukauden päästä. Heti ensimmäisenä päivänä tiesin, että mitään toivoa ei ole. Yritin kuitenkin tehdä arjen askareet ja tavata joskus ystäviänikin, vaikka kävinkin joka päivä äitini luona. Ja ajattelin kaikkia ihania hetkiä, joita äitini kanssa olin kokenut ja kaikkia niitä neuvoja, joita olin häneltä saanut. Yritin myös valmistautua hänen kuolemaansa. Mutta kovalla se otti kuitenkin, ja vieläkin on kova ikävä. 

Ajattele niin, että tämä läheisesi ei haluaisi, että sinun elämäsi loppuu tai että jokainen minuuttisi pyörii hänen sairautensa ympärillä. Hänen sairautensa ei ole sinun syysi. Sinulla on yhä oikeus elää. Elää hänenkin puolestaan. Voimia ja jaksamista.