Lue keskustelun säännöt.
En siedä enää yhtään aviomiestäni!
04.03.2007 |
Minulla on todella paha olo avioliitossani. Ennen niin kiltistä, hyvähermoisesta ja rauhallisesta miehestäni on lasten saannin ja avioliiton myötä tullut oikea ärhentelevä hermokimppu, jonka kanssa saa väitellä ja kinastella jokaisesta, ihan arkipäiväisestäkin asiasta. Hän huutaa ja räyhää lapsille välillä ihan syyttä suotta ja on muutenkin todella takakireän oloinen.
Tämä kaikki johtuu varmasti työpaikan vaihdosta, sillä hänellä on työssään kovat tulostavoitteet. Mutta on siinä muutakin. Olimme olleet ennen naimisiin menoamme viisi vuotta yhdessä ja tämä viisi vuotta oli todella seesteistä ja hyvää aikaa. Mutta sitten joku muuttui. Kaksi lasta pienellä ikäerolla on varmasti osaltaan saanut liittomme natisemaan, sillä minä tunnustan nalkuttavani miehelleni hänen jatkuvista menoistaan ja kotoa poissaoloistaan. Työ vaatii omat menonsa, mutta sitten on yksi erittäin paljon perheeltä aikaa vievä harrastus.
Arki kotonamme sujuu välillä riitelemättä, mutta nyt on taas ollut muutama päivä niin kireä ilmapiiri, että voin jo fyysisesti pahoin. Saatan hetkellä millä hyvänsä romahtaa henkisesti tämän kamalan suhteemme takia. Mitä ihmettä minä teen? En jaksaisi välttämättä huolehtia lapsista yksin, jos ero tulisi... Oma työnikin on nin paineista ja rankkaa, että täytyisi varmaan eron tullessa ottaa myös töistä loparit.
Antakaapa neuvoja, please!
Kommentit (3)
Ollaanhan me puhuttu, vaikka kuinka monta kertaa. Vähän aikaa on ihan rauhallista, mutta sitten se taas alkaa. Kun liiton tila on ollut tämmöinen jo useamman vuoden, niin en tunne enää miestäni enkä itseäni. Näen mieheni oikeana kiusankappaleena elämässäni ja itseni nalkuttavana ja kyynisenä akkana. Miten tähän on tultu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet varmaan jo analysoinutkin aika tarkkaan, miten elämänne on muuttunut verrattuna aikaan ennen lapsia. Miehesi oli rennompi, sinä et nalkuttanut ja kummallakin oli aikaa toisilleen.
Mitä voisitte tehdä, että löytäisitte taas tuota rentoutta ja iloa? Lapsetkin - vaikka usein tulee ajatelleeksi heitä lähinnä velvollisuuksien ja työmäärän kautta - voisivat olla ilonlähde perheessä ja parisuhteessa. Miksi ette ole sitä löytäneet, mikä mättää?
Sen päällimmäisen neuvon antaisin, että jutelkaa ja neuvotelkaa tuntemuksistanne edelleenkin. Jatkuvaa prosessointiahan se elämä muutenkin on, ja varsinkin lapsiperheen elämä. Kun lapset kasvavat, haasteet muuttuvat ja niihin vastaamisesta on paikallaan neuvotella.
En muista, kerroitko, minkä ikäisiä lapsenne ovat nyt? Onko teillä minkäänlaista " tukiverkkoa" , joka voisi vahtia lapsia välillä, jotta voisitte järjestää kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa?
Kuulostaa nimittäin siltä, että sitä kahdenkeskistä aikaa teillä ei ole juuri laisinkaan. Molemmat teistä olette kiireisessä työssä ja muun ajan vuorottelette lapsenvahtina niin, että toinen (erityisesti mies) viipottaa omissa harrastuksissaan.
Toki harrastukset ovat tärkeä henkireikä, mutta tuossakin on jotain vialla, jos perheen parissa ei vietetä lainkaan tai hyvin vähän aikaa. Se ei ole puolisolle oikein, eikä se ole lapsille oikein. Lapset ovat pieniä kovin lyhyen aikaa - miehesi missaa omien lastensa lapsuuden tuolla tavalla aika tehokkaasti. Kumpaakohan hän eläkkeellä ollessaan enemmän katuu: hiukan pienempi tuloja muutaman vuoden ajalta vai sitä, ettei tunne oikeastaan lainkaan lapsiaan?
no enpä saa sitä lääkäriin raahattua joten täytyy kait ootella jos sen menkat vaikka loppuis....