Aikuinen tyttäreni kertoi minun olleen maailman surkein äiti ja epäonnistuneeni kaikessa.

Täällä on harvoin näin avoimia, pohdiskelevia ja tärkeitä keskusteluja.



Minäkin olen 70-luvun lapsi, mutta meidän perheessä lapsilla oli tunteet ja oikeus olla. Sitä puolta en siis tunnista, mutta kylläkin sen, että äitini ei osaa eikä voi keskustella kanssani asioista. Ei tulisi mieleeni ikimaailmassa analysoida hänen kanssaan omaa lapsuuttani.



Silloin kun tytär on noin 30-vuotias ja äiti noin 60-vuotias, on tietenkin paikka sellaiselle tyttären lapsuuden loppuanalyysille. Mutta se äiti-tytär suhde jatkuu ja kehittyy tästä eteenpäinkin monella vielä 30 vuotta ja tulee vähitellen käänstymään asetelmassa toisin päin: meistä tyttäristä tulee äitiemme huoltajia loppua kohden. Siksi luulisi jokaisen 60-vuotiaan äidin oman etunsakin takia nyt kuuntelevan tyttäriään ja antamaan heidän purkaa siihen mennessä syntyneet solmut.



Minä haluaisin vähän puolustella ketjun aloittajaakin. Aikuistuneen tyttären syytökset voivat olla aika kovia silloin, jos hänellä itsellään ei vielä ole lapsia. Siinä vaiheessa kun on omia lapsia, huomaa kyllä, miten vaikeaa vanhemmuus on.



Lisäksi minusta on kuitenkin tietyllä tavalla ok, että äiti on aina äiti ja siksi tietyllä tavalla myös etäinen tyttärelle. En ollenkaan kadehdi niitä 80-luvun lapsia, jotka ovat kasvaneet koko ikänsä vanhempiensa kavereina. Kuulleet jo lapsena vanhempien seksi -ja pettämisekoiluista ja olleet äitiensä parhaita ystäviä ja lipittäneet jo teini-ikäisinä viiniä " tyttöjen kesken" äitiensä kanssa. Tällaisessa suhteessa ei pysty edes muodostumaan sitä tilannetta, missä me nyt olemme ja missä voi melko rauhassa analysoida omaa lapsuuttaan, siihen liittyneitä tunteita ja vanhempien osuuttaa ja tukea. Ja sitten toivottavasti puhtaalta pöydältä siirtyä seuraavaan vaiheeseen tässä elämän ketjussa.

On tehnyt todella julmia ja nolaavia temppuja minulle, välittämistä ja keskustelua ei ole ollut lainkaan. Haluaisin silti antaa anteeksi ja siinä mielessä unohtaa. Antakaa konkreettisia neuvoja! Asiaa ei voida avata keskustelemalla nytkään, sillä äiti on juuri " parhaansa yrittänyt ja ikinä ei kiitosta saa" . Äidin hyvien puolien ja onnellisten asioiden muistelu saa sekin väheksyviä tuhahduksia ja oman raatavan marttyyriaseman kertausta. Äiti ei siis osaa sanoa eikä kuulla mitään kaunista ja herkkää.

Ei saanut lapsi mitään, koska äidin mielestä halimiset olivat turhia ja niin olivat myös farkkujen ostamiset.



Yleensä tunteiden ilmaisun puute korvataan rahallisella korvikkeella, mutta ap:n lapsi ei saanut siis kumpaakaan. Äidin päätöksiin pohjautuen. Ymmärrän, että ei pidä jokaista muotioikkua seurata, mutta olisiko ollut niin vaarallista ostaa edes ne yhden Levikset.



Ja halaamisesta nyt puhumattakaan! Keneltä se olisi ollut millään tavoin pois?

Hän otti marttyyrin asenteen ja kauhisteli sinun tapaasi, että " olenko tosiaan ollut noin kamala???"



Totesin, että ei kertakaikkiaan ole hyötyä yrittää asiallisesti kertoa tunteistaan - ja hänen tapauksessaan siitä ei muutenkaan ole enää apua, ikää on sen verran.



Kuitenkin halusin tunteeni tuoda julki, sillä äitini kuvitteli (ja kuvittelee siis vieläkin ) olleensa maailman paras ja ihanin äiti. Hänessä ei ollut vikaa, vaan kaikki vastoinkäymiset johtuivat meidän lasten " pahoista luonteista"



Ja ne luonteet oli tietysti sisäsyntyisiä/isän puolelta perittyjä ;-)



Olen siis luopunut toivosta oman äitini suhteen, mutta jos minun lapseni joskus kertoisivat vastaavaa, kiittäisin heitä palautteesta ja todellakin tutkisin itseäni ja käytöstäni enkä suinkaan alkaisi puolustella ja sääliä itseäni.



Jos et vielä ole " ikäloppu" , kehottaisin tosiaan kuuntelemaan lastasi ja keskustelemaan asioista. On hienoa, että hän avautuu sinulle ja sitä kautta varmasti myös oivaltaa ne asiat, joissa omien lastensa kanssa käyttäytyy toisin kasvattajana. Minä olen joutunut käymään asiat yksin läpi, mutta luojan kiitos siitä huolimatta olen tajunnut, mitä teen lasteni kanssa toisin kuin äitini teki minun kanssani.



Tiukka paikka, mutta myöhäistä ei ole, jos olet valmis laittamaan itsesi peliin!

Se on lempiesimerkki vanhempieni puheessa siitä, miten vanhemmat ovat juuri estämään lasten tyhmät, turhat ja kalliit päähänpistot, joita nämä itsekin katuvat. Millään muotoa vanhemmatkaan eivät halunneet asettua niiden kalliiden ja turhien merkkifarkkujen yläpuolelle näkemään sitä, että ne ovat keino osoittaa välittämistä (siis yksi niistä). Jos lapsen sen hetkinen itsetunto ja ajatukset täyttyvät farkkujen olemassaolosta tai niiden puutteesta, onko niin vaikeaa ostaa lapselle jotain tällaista. Miltä tuntuu lapsesta, joka vertaa itseään toisiin: niihin, jotka ovat vanhemmilleen jopa 500 markan vaatteen arvoiset.



Oma äitini halusi aina osoittaa suurta halveksuntaa tällaista ihmisheikkoutta kohtaan. Silmälasini olivat rumimmat ja halvimmat mahdolliset, vaatteet samaa luokkaa, kotia ei sisustettu ede pienin investoinnein, mitään kaunista ja muodikasta ei saanut ihailla. Rumat ne vaatteilla koreilee! Teini-iässä toivoin saada tilata jotain nuorten lehteä kuten Suosikkia tai Sinäminää, niin äitini tilasi minulle Suomen Kuvalehden, josta piti olla äärimmäisen kiitollinen ja ilahtunut. Äiti taas ajatteli vain minun parastani, että haluaa moisen humpuuki- ja roskalehdistön sijaan tilata minulle älyllistä ja korkeatasoista luettavaa. Sisältöhän on teini-ikäisestä aivan yhtä kiinnostavaa kuin esim Suosikki.

talvitakin ostoon ja kaveri sai 3000mk ja sen äiti sanoi vielä sille, että oletko varma että on tarpeeksi. Emme kuitenkaan olleet taloudellisesti sen köyhempiä kuin hekään. Silti ei se ole merkityksellistä vaan se tunneköyhyys elämässä.

Mielenkiintoinen siksi, että olen itse 70-luvun lapsi ja äitini 40-luvulta.

Jokin aika sitten petyin lopullisesti äitiini, koska koin, ettei hänen sanaansa voinut luottaa. Tähän asti olin niellyt pettymyksen tunteeni ja tyynnytellyt omat tunteeni ja pahat oloni mm. ajatuksella " ei äiti pahaa tarkoittanut" .



En usko, että tarkoittikaan, mutta jotenkin tähän ikään päästyäni mitta tuli täyteen ja kerroin äidilleni, kuinka pahalta tuntuu.



Ja mitä sainkaan vastaukseksi. Juuri näitä teidänkin kokemianne: selittelyä, puolustelua, hölmistynyttä ilmettä ja lopulta marttyyriasenteen, mikä tosiaan on RAIVOSTUTTAVAA!



Ihmisestä ja hänen henkisestä koostaanhan nuo reaktiot kumpuavat, mutta mielenkiintoista tässä se, että onko tosiaan noilla 40-luvun tytöillä jokin yhteinen nimittäjä, joka tätä marttyyri- ja puolustusasetelmaa luonteen lisäksi ruokkisi?

on myös perää, vaikka sillä ei saa selittää pois ihmisten vikoja.



Sittenkin luulen, että näiden 40-luvulla syntyneiden tyttöjen elämässä ja siinä, miten heidät kasvatettiin, voi olla aika paljon yhteisiä tekijöitä, varsinskin mitä tulee tunteisiin ja tunnelmiin.



Aika moni esim. oma anoppini, kasvoi kodeissa, joissa isällä oli sodasta vakavia traumoja, jopa mielenterveysongelmia, joista ei vain puhuttu. Opittin siis vaikenemaan. Moni sodan jälkeen syntyneistä myös kasvoi todella, todella niukissa oloissa. Meille on mielipuolinen ajatus, että pitäisi olla kiitollinen siitä, että vanhemmat ovat voineet ruokkia lapsensa ja tarjonneet näille säänmukaiset ja suht siistit (vaikkei ehkä niin " coolit" ) vaatteet, mutta nämä 40-luvulla syntyneet ovat osin kasvaneet oloissa, joissa sekään ei ollut aivan itsestäänselvää. He kokevat varmaan ihan oikeutetusti, että ovat voineet tarjota meille materiaalisesti niin paljon paremmat puitteet, että on ihan turva nitistä ja natista jostain farkuista.



Ah, minunkin oli taisteltava, että sain ne ekat levikset. Miksi meillä kaikilla oli kuitenkin samanikäisiä luokkatovereita, jotka tuntuivat saavan niitä niin helposti? Se taisi olla sitä 80-luvun nousukauden huumaa?

Meidän eroperhe, jossa lapset äidillä...

-katto pään päällä

-ruokaa pöydässä

-ehjät vaatteet

Tuo on pitänyt riittää ja on toki riittänytkin.



Äitini

-joi paljon -> jos sammui ei saanut herättää tai tuli selkään

-> seuraus, pako varhaismurkkuikäisenä " huonoon" seuraan eli sellaisten seuraan joilla myös juotiin kotona ja vanhemmat olivat paljon pois. Olin äitini sanoin HULLU murrosiässä! Ja oli syytä lyödä mustat silmät, repiä, tukistella jne.



Aikani olen noista aiheista kättä vääntänyt hänen kanssaan eli yrittänyt ottaa esille ja käsitellä ne. Mutta juuri tuo marttyyriasenne meilläkin on löytynyt ja halu tavallaan hänen osaltaan lakaista kaikki maton alle. Ja viime vuonna tavallaan luovutin ja päätin elää eteenpäin kaikesta huolimatta ja yrittää pitää välitkin, jotta lapsilla on mummo.



Mutta kun äitini ei suostu menemään eteenpäin minun kohdallani. Joka kerta kun juo tai on muuten vihainen jollekin jostakin, olen aina sellainen " nyrkkeilysäkki" . Ei toki enää uskalla lyödä, vaikka vieläkin pelkään että mitä jos... Mutta kääntää kaikki asiat kummasti minun päähäni ja suuntaa mielensä jonnekin 15-20 vuoden takaisiin tapahtumiin. Ja sitä huutoa, raivoamista ja jaaplaamista. Jos nyt olenkin murrosikäisenä ollut kauhea, niin en taatusti ole hänelle koskaan aikuisena puhunut, niin kuin hän puhuu minulle vieläkin.



*kaiken pahan alku ja juuri*

Analyyttistä pohdintaa eikä yhtäkään idioottimaista vastausta.

Olen tajunnut monia asioita myöskin marttyyrimaisesta, 40-luvulla evakkotaipaleella syntyneestä äidistäni.

Ilman muuta hänen sekä sukupolvensa lapsuusaika oli köyhää, sellaisessa mittakaavassa jota me yltäkylläisyyteen tottuneet emme millään voi käsittää.

Lisäksi tuon ajan naisia leimaa myöskin tämä " kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat" - asenne, josta tyttärien sukupolvi on jo luopunut.

Muistan teini-iän koulukavereilta vanhempia, jotka ostivat heille kaiken mahdollisen maallisen krääsän mitä nuori voi haluta. Suuri osa heistä, nyt kun jälkeenpäin muistelee, taisi olla 50-luvulla syntyneitä ja eri asenteen omaavia kun nämä sota-ajan lapset. He todellakin heittäytyivät siihen 80-luvun nousuhuumaan toisin kuin vanhempi, varovaisempi sukupolvi. Tiedä sitten olivatko ne teinit onnellisempia, jotka saivat kaiken materian mitä toiset eivät.

Ihanaa lukea tätä viestiketjua. Kuulostaa tosi tutulta. Itse olen nyt kolmikymppinen tytär ja äiti 60-vuotias. Ja tekstit kolahtaa ja lujaa! Niin moni piirre sopii minunkin äitiini. Marttyyri-äiti, ei pysty keskustelemaan tunteista, ainakaan siis minun, vaatii itselleen ymmärtämystä...minun pitää ymmärtää häntä, eikä hänen sitä, että miltä minun lapsuuteni tapahtumat ovat minusta tuntuneet tai sitä, että millaiselta hänen nykyinen toimintansa tuntuu. Vuorovaikutus tapahtuu siis hänen ehdoillaan. Isäni on etäinen, kylmä ja vetäytyvä. No, onneksi olen tässä käynyt terapiassa. Mutta nyt on tarve ottaa totaalinen etäisyys vanhempiini ja katsotaan sitten, miten tässä asiassa käy. Jos äitini ja isäni eivät ole koskaan valmiita keskustelemaan minun tunteistani ja elämästäni, niin sitten välit jäävät kyllä kylmiksi ja etäisiksi lopuksi ikää. Ja aika vaikea miettiä sitä, että itse sitten heitä vanhoina esim. hoitaisin. Heidän asenteensa on myös se, että heillä on aina ollut vaikeampaa kuin heidän lapsillaan, joten heitä pitää ymmärtää. Voisin kirjoittaa, vaikka kirjan tästä aiheesta, mutta ehkäpä se sentään saa jäädä :).

Minunkin äitilläni on tuo asenne, että elämä on kärsimystä, ei siitä ole tultu nauttimaan. Ja se on " paras" ihminen, jolla on kaikista vaikeinta. Lapsistakin huomioidaan vain ne, joilla on vaikeinta...ja yllättäen ne, jotka saavat huomion meidän perheessä, ovat poikia!!!! Siis äitini ei varmaan osaa kuunnella tyttäriensä tunteita ja ajatuksia ja vaikeuksia, kun ne toisivat hänelle liian rankasti omat käsittelemättömät tunteet ja kokemukset pintaan.



Itse olen kyllä " saanut" häntä kuunnella ja toimia hänen terapeuttinaan, kun hän on ruotinut esim. parisuhdettaan, joka on ollut tosi vaikea. Meillä on mennyt aivan nurinkurin tuo äiti-tytär-suhde. Tyttären tehtävä on aina kuunnella ja ymmärtää ja tukea, mutta tytär ei voi vaatia sitä samaa itselleen. Ja todellakin haluaa olla tekemisissä, mutta vain omista lähtökohdistaan käsin ja omilla ehdoillaan! Ja tunteiden kuunteleminen ja sen hyväksyminen, että tytär tuntee tietyllä tavalla on aivan mahdotonta. Samantien astuu kuvaan puolusteleminen ja se, että häntä pitää ymmärtää!



Ja minäkin olen siis 70-luvun lapsi ja äitini on syntynyt 40-luvulla...eli sellaista!



Ja tuon ketjun aloittajan jutut kuulostavat tosi tutuilta...ainaista puolustelua ja kiitollisuuden vaatimista lapselta!

Olen kokenut samantyyppisen nuoruuden kuin te kolmikymppiset: mistään ei puhuttu, kiitollinen piti olla, vaikka olosuhteet olivat moni tavoin puutteelliset. Rakkautta ei osoitettu, ei kannustettu, vaan yritettiin kaikin tavoin latistaa.



Olen ollut heille katkera, etenkin isälleni, koska ajattelen, että äitini toimi siten kuin toimi pitääkseen yllä perhesopua. Isä oli kiivas ja arvaamaton, perheeseen ei mahtunut kuin yksi tahto, eikä äiti koskaan puolustanut itseään eikä minua isää vastaan. Myös veljeni saivat kohdella minua huonosti, koska olivat saaneet isältään sellaisen mallin, että naisista/tytöistä ei tarvitse välittää.



En ole ottanut lapuuteni vaikeimpia tapahtumia koskaan esiin äitini kanssa, koska tiedän, että minulle kävisi kuten teille: äitini joko ei muistaisi, selittäisi asian pois tai alkaisi syyllistää minua. Olen kokeillut hiukan pienemmillä asoilla, ja hänen vakioselityksensä on, että hän ei muista, ei sellaista varmasti ole koskaan tapahtunut. En usko, että tämä on syntymävuodesta kiinni. Sanoisin, että se on yleisinhimillinen piirre.



Olen päätynyt siihen, että mielenrauhani ei ole vanhempieni taskussa. Heiltä ei voi odottaa mitään armahdusta ja sovitusta. Asiat on käytävä läpi terapiassa tai luotettujen ystävien kanssa. Vanhempien henkiset rahkeet kerta kaikkiaan eivät riitä aikuisten lasten kannalta terapeuttisiin keskusteluihin.



Vanhempani ovat nyt molemmat yli 75-vuotiaita. Luulin, etten koskaan pystyisi tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan, etenkään isääni, mutta olin väärässä. Kun tapasin hänet viimeksi, hän näytti niin vanhalta, sairaalta ja surkealta, että yhtäkkiä näinkin hänet ihmisenä, en isänäni. Ja tunsin aitoa myötätuntoa. Pystyn nyt antamaan hänelle anteeksi monta asiaa, joita hän ei ikimaailmassa tule pyytämään anteeksi.



Aika sovittaa.

On se tosin sitten sillä lailla helpottavaa, ettei ole vaikea olla " parempi" . Tai ainakin läsnäolevampi, kuuntelevampi tai joustavampi.

sen parempi. Toki se vähentää omia suorituspaineita.

Heistä on käsittämätöntä, että yksi lapsi voi saada kerralla jopa kahden aikuisen jakamattoman huomion. Lapsuudenkodissani ei viisi lasta saanut koskaan edes yhden aikuisen jakamatonta huomiota, tuskin edes imetyksen aikana tai vaipan vaihdossa. Myös lasten kuljettaminen harrastuksiin ja ylipäätään kaikki lasten taitojen kehittämiseen tähtäävä toiminta menee heiltä yli hilseen.

Tottakai jos on lapsuudesta jäänyt jotakin selvitettävää, niin on hyvä korjata se asia, mutta en ymmärrä tätä nykyistä tyyliä, että antaa tulla kaikki vaan ulos, minulla on siihen oikeus.





Mikä asia 70-luvun kasvatuksessa on sitten ollut se " paha" juttu? Kuka osaa sanoa...

selvittää ap:lle, mikä voisi olla hänen tyttönsä tunteiden taustalla, auttaa häntä ymmärtämään lastaan. Ei auttaisi häntä (eikä lasta) yhtään, jos vastaisi, että tyttö tekee yksiselitteisesti väärin ¿ päinvastoin, se vain lietsoisi ap:n marttyyriasennetta.

Vierailija:

Olenko ainut 70-luvun lapsi, joka edelleenkin on sitä mieltä, että on väärin mennä haukkumaan toinen ihminen, oli se nyt sitten äiti tai kuka muu tahansa?

Tottakai jos on lapsuudesta jäänyt jotakin selvitettävää, niin on hyvä korjata se asia, mutta en ymmärrä tätä nykyistä tyyliä, että antaa tulla kaikki vaan ulos, minulla on siihen oikeus.

Mikä asia 70-luvun kasvatuksessa on sitten ollut se " paha" juttu? Kuka osaa sanoa...

Sillä tavalla ei voi saada mitään hyvää aikaan, kuten monet esimerkit tästäkin ketjusta osoittavat. Vanhemmat eivät pysty myöntämään tehneensä virheitä, ja miksi heidän pitäisikään? Tavallaan on varmasti ihan totta, että he ovat tehneet parhaansa niissä olosuhteissa jotka heille on annettu.



Voi olla niinkin, että ihmisen henkinen kehitys vaatii ainakin jonkin verran vastuksia. Vai tiedättekö todella lämpimiä, aitoja ja viisaita ihmisiä, joilla olisi ollut erittäin helppo lapsuus vailla mitään ongelmia? Harvassa niitä on. Yleensä jalostuminen tapahtuu vaikeuksien kautta, ja helpon elämän saaneet laiskistuvat henkisesti.



Älkää siis odottako liikaa vanhemmiltanne. On liikaa odotettu, että he vuosien jälkeen muistaisivat kaikki tekemänsä vääryydet, katuisivat niitä, pyytäisivät anteeksi ja sovittaisivat tekonsa. Ihminen vain ei ole rakennettu sillä tavalla.



Koettakaa tajuta, nuoret aikuiset, että voitte valita onnenne ja tasapainonne ihan itse, vanhemmistanne ja taustastanne riippumatta. Irtautukaa vanhemmistanne ja hyväksykää ajatus, että ette saa heiltä tukea traumojenne läpikäymiseen. Hoitakaa ne terapiassa tai henkisen kehityksen keinoilla. Etsivä löytää, mutta harvoin vanhempien luota.

Vierailija:

mutta en ymmärrä tätä nykyistä tyyliä, että antaa tulla kaikki vaan ulos, minulla on siihen oikeus.

Mikä asia 70-luvun kasvatuksessa on sitten ollut se " paha" juttu? Kuka osaa sanoa...

En ole itse koskaan ymmärtänyt myöskään sitä, että työnnetään vain kaikki paska ulos, mutta en ymmärrä sitä, ettei saisi esittää kritiikkiä vain kulissien pystyssä pitämisen takia. Tai siksi, ettei " kotipesää saa liata" . Se on jotain niin tajuttoman epäaitoa.

Itse en tiedä kärsinkö nimenomaan 70-luvun takia tai 70-lukulaisen kasvatuksen takia, mutta kaksi asiaa lapsuudestani muistan:

- katkeran, omia lapsiaan piiskanneen todella ilkeän perhepäivähoitajan (helvetin hyvä, että nykyään sentään on edes jotain koulutusvaatimuksia!) sekä

- sen iänikuisen yksinäisyyden, kun molemmat vanhemmat olivat töissä klo 18-19 asti illalla ja itsellä päättyi koulu jo ehkä klo 13-15. Ei se enää ala-asteen yläluokilla vaivannut, mutta tokalla ja kolmannella oli vielä kolkkoa. Ja kesälomakuukausi oli yksinäinen, kun vanhemmat tekivät pitkää päivää töissä.

Niin ja senkin muistan, kun äiti oli aina ihan paniikissa jos tulin kipeäksi. Ei siksi, ettei hän olisi ajatellut mun paranevan vaan siksi, että hän pelkäsi että joutuu palkattomalle vapaalle. Joten sairaana vain kouluun ja hoitoon!

Äitini aina sanoi, että elämä on yhtä kivireen vetämistä, täytyy vain yrittää kestää.

Vanhempani myös ylpeilivät sillä, etteivät ikimaailmassa suostuisi viettämään sekuntiakaan aikaa missään pitkäveteisessä lasten tapahtumassa. Meillä oltiin aikuisten ehdoilla!