Onko jotkut äidit todella niin tunnevammasia että eivät rakastu lapseensa heti

Ensimmäisen kohdalla taisi viedä vuoden..? Olin niin väsynyt etten jaksanut ajatella mitään rakastumisia.

Omituista tietenkin on, että naapuri, joka kertoi aikoinaan rakastuneensa huuri ap:n kuvaamalla tavalla, ryyppasi ja rillutteli niin, että lapset otettiin huostaan. Nyt kun lapsemme teinejä ja kavereita, niin nuo naapurin lapset ovat purkaneet sydäntään minulle, tunnevammaiselle, koska heistä äitinsä ei välitä heistä oikeasti, vaikka aina puhuu suurin sanoin rakastavansa...



ja mikä pahinta, tämä tunnevammainen hoitaa myös teidän lapsianne. Ja voin sanoa, etten ihastu enkä tykästy uusiin lapsiin päivähoidossakaan heti!

Ja vieläpä niin, että EN rakastunut esikoiseen heti, mutta kuopukseen kyllä! Mitä järkyttävää epätasa-arvoisuutta. EPÄÄÄ, huutaisi 9-vuotias poikani, jonka kanssa rakkauden syttyminen kesti jopa puolisen vuotta.



Tuota enenn olin hänelle hyvä äiti, hoidin, huolehdin, imetin vauvantahtisesti, nukutin kainalossani, en jättänyt hoitoon kenellekään. Olimme mun vessa- ja suihkureissujen ajan erossa, noin niin kuin kärjistetysti. Joskus tosin jouduin ottaa vauvan pöntöllekin syliin mukaan, kun hän huusi niin kovaa.



Tämä kuopus, johon rakastuin heti, hän sen sijaan sai nukkua alkuun omassa sängyssään, saatoin lähteä kauppaan tai kaverin luo ja jättää vauvan isälleen eikä hän todellakaan tullut ikinä mun kanssa vessaan :D



Elämä on niin epäreilua. Nyt odotan kolmatta ja vähän jännittää, miten nyt käy.

Makasin miltei puolet ajasta sairaalassa. Olin lapsen synnyttyä kaikkein onnellisin siitä, että se kamala raskaus oli ohi. Meni aikaa oppia rakastamaan lasta, kun koko raskaudesta ei voinut nauttia päivääkään.

Sairaalassa oli aikaa lukea vauvalehdet, -kirjat ja netin keskustelutpalstat ja keskosen kanssa elämä olikin tosi erilaista kuin lehdissä ja kirjoissa terveen nelikiloisen kanssa Olin todella väsynyt, vauva söi tunnin välein ja nukahteli kesken syöttöjen, kun oli niin pieni. Ja huusi, huusi ja huusi. En tiedä miksi en pyytänyt apua neuvolassa, koska olin todella masentunut. Varmaan puoli vuotta meni ennen kuin rakastin vauvaa.



Ja nyt kun lapsi on 6-vuotias, se on maailman ihanin, rakkain , erityinen ja viisain pieni poika.

joka väittää tunteen syntyneen heti jo vastasyntyneeseen, joka on kuitenkin tuolloin vielä vieras lapsi äidillekin.

Tottakai sitä heti tuntee suojeluvaistoa ja kiintymystä. Mutta olisi todella omituista jos ei tunneside syvenisi hiljalleen sitä mukaa kun lasta oppii tuntemaan.

Johan se olisi outoa jos äiti esim. olisi nukutettuna synnytyksen ajan ja sen jälkeen tuntisi suurta rakkautta ketä tahansa syliin iskettyä vauvaa kohtaan.

ja rakastun heihin joka päivä uudelleen! Yhdenkään synnytyksen jälkeen en ole itkenyt onnesta, mikään tunneaalto ei ole pyyhkäissyt ylitseni. Ekan jälkeen olin morfiinihuurussa heräämässä ekat 5tuntia, silloin ikävöin enemmän miestäni, kuin vauvaa. Ehkä tilanteeseen vaikutti myös se, etten tiennyt missä kunnossa vauva on, joutui teholle happikaappiin.

Toisen synnytys oli rankka, ponnistusvaiheessa repesin pahasti ja minua kursittiin kokoon reilu tunti. Olihan vauva ihana ja suloinen isänsä sylissä, mutta en minä silloin jaksanut rakastaa, olin ihan kuitti.

Kolmannen synnytys oli nopea ja helpohko (ainakin edellisiin verrattuna), mutta silti olin vain onnellinen, että synnytys oli takana ja että kaikki päättyi hyvin.



En osaa sanoa, koska olen rakastunut lapseen, mutta sen voin sanoa, että rakastan heitä jokaista ja rakastun heihin uudestaan lähes joka päivä. Kun huomaan heidän oppineen uuden taidon, kun huomaan heidän hymyilevän, kun he tulevat luokseni, kun katson heitä heidän nukkuessaan.. :)

lapseni vietti elämänsä ekat 2kk sairaalassa joista pari ekaa viikkoa teholla. olin masentunut ja hormonihuuruissa, joten ajattelin silloin, että kun lapseni kuolee, niin se on helpompaa jos en rakasta lastani ollenkaan. meni monta kuukautta ennenkuin opein rakastamaan häntä.

tuo ei ole tunnevammaisen, vaan masentuneen ja hädissään oolevan äidin selvitymiskeino, kun ei muitakaan keinoja hoitohenkilökunta osannut neuvoa synnärillä.

Meillä lapsi oli teholla 1,5kk ja sairaalassa kaikkiaan liki 3kk. Siinä alkuaikoina kun lähinnä mietin lapsen hautajaisia valmiiksi, en vaan uskaltanut antaa itseni kiintyä vauvaan. Kun pääsimme kotiin, vauva huusi ensimmäiset neljä kuukautta ja vasta tuon huudon lakattua ja huudon takaa paljastuneen hymyilevän vauvan myötä opin häntä myös rakastamaan. Nyt tuo liki kaksivuotias on minulle rakkainta maailmassa!!

Se miksi äiti hoivaa vauvaansa vaikka ei vielä tulenpalavasti olekaan rakastanut tähän, johtuu pitkälti biologiasta. Se on melkoisen sisästyntyistä se lapsen hoivaaminen. Jos ei muuten, niin ainakin siksi sitä vauvaa hoivaa ettei se huutaisi.



Mutta joo, on ihan normaalia ettei välttämättä tunne sitä mahtavaa puristavaa rakkauden tunnetta heti kun nyytti nostetaan syliin. Kyllä jokaiselle normaalille äidille kuitenkin jonkinlainen tunneside syntyy siihen lapseen, jonka vuoksi lapsesta huolehtii.



Monesti se rakkaus vain vaatii enemmän aikaa, ihan niin kuin missä tahansa muussakin ihmissuhteessa. Ja aikaa se monesti vaatii varsinkin silloin kun synnytys on ollut rankka, vauva on itkuinen tai joutuu vaikka sairaalahoitoon jne.



Minä huomasin esikoisen kohdalla jossain 5-6 kuukauden paikkeilla, että silloin minulle oli syntynyt sellainen sydäntä pakahduttava tunne vauvaa kohtaan. Totta kai sitäkin ennen välitin ja olisin tehnyt mitä vain lapsen puolesta. Mutta kyllä se ylitsevuotava rakkauden tunne silti sai odotuttaa aikansa.



Kuopuksen kohdalla taas rakkaus iski heti kun vauva laskettiin rinnalle synnytyksen jälkeen. Osaltaan varmasti syynä tähän nopeampaan rakkauteen oli se, että tiesi jo mitä tuleman pitää ja oli jo valmiiksi äiti. Enää ei tarvinut sitäkin roolia alkaa opettelemaan siinä uuden ihmisen opettelun ohella.

Onko jotkut äidit todella niin tunnevammasia että eivät rakastu lapseensa heti

Vierailija - 20.06.12 10:03 (ID 15073494)





Kun saavat sen syliinsä?

tunnevammainen, että tekee tällaisen masentuneita äitejä loukkaavan aloituksenkin.

on täällä ainakin minä.Tunnevammaisuutta ei kuitenkaan kylmyyteni liene,sillä olen ollut aina tällainen enkä osaa muuttua.Enkä ole masentunut.

Puoli vuotta meni ennenkuin pystyi edes 'rakastumisesta' puhumaan.

Lapsi on kuitenkin ihan vieras ihminen, meneehän siinä oma aikansa tutustua ja 'rakastua'.

enkä tajua sen pointtia. Miten ihmeessä tunnevammaisuus liittyy siihen, että suhde lapseen luodaan pikkuhiljaa, aivan kuten suhde kaikkiin muihinkin eläviin olentoihin? Elätkö sä ap jossain satumaailmassa, jossa kaikki asiat noin ylipäänsä ottaen on helppoja ja mustavalkoisia? Onneksi olkoon vaan..

ap on itse tunnevammainen.

jos se saisi kuulla että äiti ei rakastanut sitä heti vaan esitti?

ap on itse tunnevammainen.

synnytyskin olla niin rankka, että mitään erityisiä onnen tunteita ei kertakaikkiaan heti tule. Minulle kävi niin esikoiseni synnyttyä, kun taas kuopuksen synnyttyä olin ihan euforisessa tilassa, en ole ikinä ollut niin onnellinen. Mutta jos näin vuosien päästä minulta kysytään, kumpaa lasta rakastan enemmän, niin yhtä paljon, tottakai! Toisaalta itsekin ihmettelin, kun yhdessä ketjussa taannoin useampi sanoi alkaneensa rakastaa lastaan vasta vuoden tai muutaman päästä. Siis en paheksu asiaa, siihen on varmasti syynsä, mutta mietin, miten vauvaa edes jaksaa hoitaa, jos ei todella koe rakkautta. Itse koin, että sen rakkauden siivin jaksoi herätä yöllä monta kertaa jne.

On todella tunnevammaista kirjoittaa jotain tuollaista. Monelle tuoreelle äidille on ihan tavallista ette heti rakastu lapseen.

Toisilla voi mennä pitkäänkin.



Ei kannattaisi suoltaa tuollaista paskaa, joku kuurisynnyttänyt voi olla niin herkässä tilassa että ottaa juttusi todesta ja mienkän lapsen sitten käy kun äiti masentuu?

jos se saisi kuulla että äiti ei rakastanut sitä heti vaan esitti?

lapsestaan voi aluksi vaikka tykätä.

ymmärrät tätä elämää sen verran paremmin, ettei sua ahdista ollenkaan kuulla, että äitisi ei rakastanut sinua heti ensi silmäyksestä. Kestät vähän realismia, ja olet vaan onnellinen, että äitisi on hoivannut sinua, antanut sinulle turvallisen kodin ja yrittänyt parhaansa.