Onko jotkut äidit todella niin tunnevammasia että eivät rakastu lapseensa heti

rakastin vauvaa heti kun huomasin mahani alkavan kasvavan, silittelin aina mahaa ja jutustelin. Kun näin ultrakuvat rakkauteni vaan vahvistui! Ja kun syliin sai, ei epäilystäkään siitä että ettenkö rakastanut.



Mä tunsin ainakin vauvani jo sillon kohdussa ja olin vahvasti sen kanssa yhtä jo silloin, joten en kokenut sen olevan mitenkään vieras ihminen



Rakkaus alkoi jo syntyä pikkuhiljaa kun alettiin lasta yrittämään.

Reipas tyttö.

lapseni vietti elämänsä ekat 2kk sairaalassa joista pari ekaa viikkoa teholla. olin masentunut ja hormonihuuruissa, joten ajattelin silloin, että kun lapseni kuolee, niin se on helpompaa jos en rakasta lastani ollenkaan. meni monta kuukautta ennenkuin opein rakastamaan häntä.

tuo ei ole tunnevammaisen, vaan masentuneen ja hädissään oolevan äidin selvitymiskeino, kun ei muitakaan keinoja hoitohenkilökunta osannut neuvoa synnärillä.

Puoli vuotta meni ennenkuin pystyi edes 'rakastumisesta' puhumaan.

Lapsi on kuitenkin ihan vieras ihminen, meneehän siinä oma aikansa tutustua ja 'rakastua'.

Mutta enpä ajatellut olevani tunnevammainen.

Toki tykkäsin lapsistani ja olin kiintynyt heihin jo alusta alkaen mutta en voi sanoa rakastaneeni heitä heti. Se rakastuminen vie myöskin lapsien kohdalla oman aikansa.

kunnes alkoi oikeasti tuntua sille, että rakastan lastani täydestä sydämestäni.



raskaus aikana kyllä rakastin, ja pelkäsin kokoajan menettäväni lapsen (yksi enkeli vauva entuudestaan)



raskaus oli todella raskas, TODELLA pahan raskauspahoinvoinnin takia, lääkärit ihmettelivät, miten niin paha voi ollakaan.



kun sanoin lapsen syliin, itkin onnesta. mutta sitten kaikki romahti, vauva itki todella paljon ensimmäiset 3 kk, mieheni teki 15 tuntista työpäivää (työnantaja ei suostunut hänen tulevan lähemmäs töihin) ja kun vauva oli muutaman viikon ikäinen, selviti, että sairastan syöpää.



tiedän, että olin silloin masentunut, pahastikin, ja uupunut.



en jaksanut rakastaa miestäni, en lastani, en itseäni. vihasin koko maailmaa.



ja pahalta tuntuu sanoakin, mutta välillä tuntui, että tapan itseni, tai kun oikeen raskasta oli, pelkäsin heittäväni lapsen seinään. pelkäsin itseäni, omia tunteitani.



elin täysin sumussa.

Toisaalta itsekin ihmettelin, kun yhdessä ketjussa taannoin useampi sanoi alkaneensa rakastaa lastaan vasta vuoden tai muutaman päästä. Siis en paheksu asiaa, siihen on varmasti syynsä, mutta mietin, miten vauvaa edes jaksaa hoitaa, jos ei todella koe rakkautta. Itse koin, että sen rakkauden siivin jaksoi herätä yöllä monta kertaa jne.

Mun rakkaus on niin kestämätön, se on tunne joka menee ja tulee, halu auttaa, tehdä parhaansa ja hoitaa - se taas säilyy huononakin päivänä. Edelleenkin mulla, siis.

Olen itse alkanut rakastaa lapsiani vasta heidän oltuaan vuoden-toista.

ja nykyään, en voisi päivääkään kuvitella, että en lastani rakastaisi. hän on tärkeintä maailmassani.

Aivän, en minäkään.



Rakastuin lapsiini n. puolisen vuotta heidän syntymänsä jälkeen. Sitä ennen olin fyysisesti huonossa kunnossa ja yliväsynyt. Vasta kun lapsi vähän kasvoi ja hänet oppi todella tuntemaan ihmisenä rakkaus todella syttyi.



Minä en oikein usko rakkauteen ensi silmäyksellä.

muista koska "rakastuin" esikoiseeni, mutta muistan hyvin sen tunteen kun "konemaisesti" häntä hoidin. Toisen kohdalla meni myös tovi ennen kuin hullaannuin lapsestani. Silloin onneksi tiesin että se rakkaus tulee kohta ja lujaa! Kolmannen kohdalla osasin rakastaa lasta jos heti syntymästä asti.

Sanomattakin on selvää, että päivittäin katson lapsiani ja ihmettelen kuinka paljon heitä voikaan rakastaa!

täällä 1 tunnevammainen *vilkuttaa*

Ensin kiinnyin siihen kasvavaan masuun ja sitten siihen pienen pieneen nyyttin. Sitten ihastuin ja lopuksi rakastuin! Missään vaiheessa en kumminkaan karsastanut taikka vihannut esikoistani. Minulta vain meni hetki tutustua uuteen ihmiseen vaikka se oma olikin.

Itsellä on tullut molemmista ihan mieletön euforia ja rakastuminen syntymän hetkellä! Mitään konemaista oloa hoidossa en ole tuntenut. Lapsia olen rakastanut heti alusta niin kovalla volyymilla, että oksat pois. Tämäkään ei ole epänormaalia, niin kuin joku jo ehti väittää. Naurettavaa sanoa, että rakastaisin lapsiani vähemmän, koska rakastuin heihin heti.



Myöskään ne äidit eivät rakasta vähemmän, jotka rakastuvat pikkuhiljaa. Älkää aina syyllistäkö toisia äitejä!

jotka väittävät rakastavansa huutavia paskomaattejaan ensi silmäyksellä, sanon minä.

Vauvani olisi voinut olla vaikka mollamaija, kun se nostettiin syliini. Ekat viikot kotonakin meni vähän vierastaen ja kummastellen. Mutta sitten ilmeisesti olen tervehtynyt, kun olen niin rakastanut sitä samaa tyyppiä jo 14 vuotta ;)

joka väittää tunteen syntyneen heti jo vastasyntyneeseen, joka on kuitenkin tuolloin vielä vieras lapsi äidillekin.

Tottakai sitä heti tuntee suojeluvaistoa ja kiintymystä. Mutta olisi todella omituista jos ei tunneside syvenisi hiljalleen sitä mukaa kun lasta oppii tuntemaan.

Johan se olisi outoa jos äiti esim. olisi nukutettuna synnytyksen ajan ja sen jälkeen tuntisi suurta rakkautta ketä tahansa syliin iskettyä vauvaa kohtaan.

Omansa tuntee kyllä. Rakastuin molempiin lapsiini heti kun heidät ensi kerran näin. Mutta kokemuksia on erilaisia, ihmisiä on erilaisia. Ei tässä varmaan ole oikeaa tai väärää ajan mittaa.

Kun sain kauan odotetun esikoiseni syliin, en heti pakahtunut rakkaudesta. Siihen meni vähän aikaa, ensin piti vain kummastella. Vauva näyttikin jotenkin kummalta.



Toinen näytti jo tutulta ja toista osasin heti rakastaa. Varmaan siksi, ettei ollut niin hirveän paljon uutta ja ihmeellistä.

Halusin suojella, pitää sylissä, suukotella. Olivat suloisia ja syötäviä. Mutta rakastunut? En ole mikään mieletön heittäytyjä muutenkaan. Ihailin ja olin ylpeä lapsistani, mutta erityisesti esikoisen kanssa kesti aikansa todella rakastua. Tietyllä tavalla varmaan rakastin tai ainakin pidin kovasti. Muistan joskus yön pimeinä tunteina taas valvonneena ja vauvan kitisiessä ajatelleeni, että voisipa tämän palauttaa... Päivällä ajatus tuntui hirviömäiseltä ja itkin sitä pitkään.



Esikoisen kanssa kesti varmaan pari kuukautta ennen kuin lapsi todella oli niin kiinteä osa minua ja meidän perhettämme, että voin sanoa rakastuneeni.



Kuopuksen kanssa prosessi oli nopeampi ja huomaamattomampi. Ehkä kuukausi? Muistan kun mies totesi ehkä kahden viikon jälkeen, että milloinkahan kuopuksesta tulee yhtä tärkeä kuin esikoisesta, ja jo silloin sanat loukkasivat ja vakuutin hänelle, että ovat minulle aivan yhtä tärkeitä (mutta vähän huijasin!). Vauva oli minulle tärkeämpi, koska tarvitsi minua mutta ei rakkaampi.

Ihan normaalia se on ettei tuntemattomaan ihmiseen rakastu heti. En ole koskaan rakastunut ensisilmäyksellä ja tuskinpa niin tulee käymään nytkään. Olen toki kiintynyt vatsassa potkivaan vauvaan ja odotan innolla sen näkemistä mutta luulen että rakkaus ei ala silmänräpäyksessä.



Minusta on terveempää tiedostaa omat tuntemuksensa ja se, että on olemassa erilaisia tunteita ja tapoja tutustua lapseensa, eikä hitaampi tyyli ole yhtään sen huonompi. Ap on on itse aika tunnevammainen, jos ei kykene ymmärtämään että ihmiset ovat erilaisia.

Luulin rakastavani mahassa kasvavaa vauvaa, mutta kun sain syliin aivan oikean vauvan, tajusin, että tässä on uusi ihmisenalku ihan oikeasti, ei vain mielikuvieni masuvauva.



Ensimmäiset viikot olin motivoitunut, koska lapsi oli terve ja kasvoi hyvin. Mutta hyvin väsynyt. En tuntenut rakkautta lainkaan, vaan vierautta.

Mies rakastui vauvaan heti ja hän isäänsä. Minun kanssa kesti kauemmin.



Toisen lapsen kanssa tiesin jo odottaa tätä. Siksi hänet syliin saadessani tiesin, että siinä vasta alkaa tutustuminen. Mutta olin synnytyksen jälkeen paljon paremmassa kunnossa ja suunnaton kiintymys lasta kohtaan alkoi heti ekana yönä. Hän on myös selkeämmin minun perääni ollut aina.



En ole tunnevammainen, vaan aika tavallinen. En liioin luule itsestäni liikoja, vaan olen aika realistinen suhteessa itseeni ja elämääni. Voin hvin kuvitella, että tilanteessa, jossa olisin aivan ypöyksin, itse laiminlyötynä ja armottoman väsynyt, olisin aivan hirviö lapsilleni. Onneksi näin ei ole.



Minulla on aika hyvä kyky asettua toisen asemaan ja pohtia, miltä muista tuntuu. Kaikki ei pyöri omien tunteideni kautta. Ehkä se on sitten tunnevammaisuutta. Nyt rakastan lapsiani aivan hurjasti, mutta minulla on muutakin elämää. En elä lasteni kautta.

En lapsiini enpuolisooni. Aikaa myöden olen kiintynyt ja rakastan heitä joka päivä enemmän ja enemmän.



Lähipiirissäni on sellainen, joka on rakastunut vauvaansa heti, hullaantunut mieheensä ensisilmäyksellä jne. Tämä kyseinen mamma, ei siin ole tunnevammainen kuin minä, on saanut kuitenkin monta aiheesta tehtyä ls-ilmoitusta mm. lapsensa pahoinpitelystä, tälle huutamisesta jne. Poliisi on hakenut hänet pois kotoa, kun on pahoinpidellyt miestään.



Pääasiahan on kuitenkin se, että on rakstunut siihen vauvaansa heti.