Suutelin 16 vuoteen ensimmäisen ja ainoan kerran

muun kuin oman mieheni kanssa. Tai no, minua suudeltiin. Useaan kertaan ja pitkään. Paljon muutakin olisi varmasti tapahtunut, mutta onneksi joku järjen ääni käski lopettamaan touhun.



Oli kivaa, ja saattaisin repsahtaa uudestaankin, jos sama tilanne tulisi vastaan. Tähän asti olen aina todella arvostellut vieraisiin sekaantuvia, mutta en enää. Ikinä en olisi itsestäni uskonut. Eikä meidän parisuhde edes voi huonosti, päinvastoin. Vaikkei sitä tämän perusteella kukaan uskokaan.



En kyllä ymmärrä, miten sänkyyn asti päätyvät osaavat elää itsensä kanssa, koska tunnen syyllisyyttä jo suudelmien takia. Ja toisaalta en kadu yhtään. Ihan hullu fiilis.



Onkohan tämä nyt sitä kolmenkympin kriisiä...