Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Niin loppu
17.03.2009 |
Olen niin lopussa. Lapset sairastavat kahden viikon välein ja ovat muutenkin tosi rasittavia. En jaksaisi heitä enää hetkeäkään. Olen jatkuvasti väsynyt ja kireä kaikkeen sähläämiseen. Aviomiestäni suorastaan vihaan: hän on henkisellä tasolla pettänyt minut niin monta kertaa. Käytännössä kustannan lähes koko perheemme talousmenot, minulla on kyllä toistaiseksi puolet parempi palkkakin.
Minä en koe saavani tästä elämästä mitään itselleni: olen vanha ja katkeroitunut. Harrastan x 2 viikossa, voisin harrastaa joka ilta. Kun minun ei tarvitsisi olla kotona. En jaksa sitä huutoa ja tappelemista. Vielä vähemmän jaksan seisoa jossain ulkona jääkylmässä.
Vaatteisiin minulla ei ole rahaa: ei omiin, lasten ostan kirpparilta. Sairauskuluihin, lääkkeisiin yms menee noin 50 e kk.
En jaksa työelämän paineita, en ole hyvä ammatissa johon olen valmistunut.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitäkään vähiä jaksa nähdä. Koen olevani elämässäni niin totaalisen epäonnistunut, kahdehdin heidän elämäänsä. En tiedä miten pääsen tästä ulos. Pian kirjaudun sisään psykiatriseen sairaalaan. Ehkä siellä minulla on ensimmäisen kerran aikaa miettiä, mitä minä itse oikein haluan, kun vuosikaudet elämässäni ole muita varten elänyt saamatta itselleni edes uusia vaatteita. Ikää on jo yli 30-v.
Kommentit (12)
minäkään en koe olevani hyvä ammatissani ja sitä myötä tunnen epäonnistuneeni myös omien lasten kasvatuksessa koska ammttini on "päiväkodin täti"..
ajoittain myös vihaan miestäni joka pääsee niiiiiiiiiiiiiin helpolla kun ei tarvii osallistua kotona oikeen mihinkään, vedoten raskaaseen vuorotyöhön. ja minä en sitten vissiin tee raskasta ympärivuorokautista työtä..
mulla on kyllä niin samoja ajatuksia kuin sulla.. olen myös koko ajan kireä ja pahalla päällä enkä haluais olla! lapseni ei ansaitse kaikesta huolimatta tällaista paskaa äitiä.. mutta en vaan voi itselleni mitään. huoh.. ehkä pitänee pyytää lääkäriltä annoksen nostoa..
nro3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin kait sitten on masennus, on ainakin ollut. Luulin jo olevani siitä toipumassa, jotenkin tylsää että pienikin vastoinkäyminen kuten nyt lasten sairastuminen vetää minut heti matalaksi kokonaan. Itse olen sillä tavoin päässyt yli, että jaksan jo käydä töissä, tehdä kotitöitä mutta lyön itseäni laimin. Minäkin koen, etteivät lapseni ansaitse tällaista äitiä. Kiroilenkin nykyisin, vaikka ennen ei olisi tullut mieleenikään ainakaan lasten kuullen.
Meillä mies osallistuu muuten kotitöihin, mutta ei paljon pysty osallistumaan taloudellisesti. Välillä tuntuu, että miksi minun pitää olla se joka aina jaksaa venyä vain?
Tsemppiä myös sinulle. Olen varma, että olet hyvä päiväkodin täti ja äiti. Onko sinulla omia harrastuksia?
nainen on elänyt muiden odotusten mukaan.
Siis ensin suorittaneet koulun vanhempiensa vaatimusten mukaan, hankkineet miehen, työn, lapset, asunnon ja sitten vasta alkaneet miettiä, mitä oikeasti haluaa - ihan sisimmässään.
Länsimainen yhteiskunta kun ohjaa kaikkia arvojamme ja valintojamme. Tiedostammattamme haluamme aina sitä samaa kaavaa kuin muut - mutta tekeekö se onnelliseksi? Ja ovatko muutkaan onnellisia, vai teeskentelevätkö vain?
Rahakaan ei tuo onnea.
Siis ensin suorittaneet koulun vanhempiensa vaatimusten mukaan, hankkineet miehen, työn, lapset, asunnon ja sitten vasta alkaneet miettiä, mitä oikeasti haluaa - ihan sisimmässään.
Lapsiani rakastan myös minä, he ansaitsisivat niin paljon enemmän. Itse olen ihan pihalla, en tiedä mitä tekisin. Olen vaihtanut työpaikkaa monta kertaa. Talous ei oikein antaisi periksi opiskeluunkaan ja jaksaisiko sitä näiden lasten kanssa ja entäs jos sekään ei tuntuisi oikealta? ;(
En tiedä olenko omalla alalla, mut muuta en osaa senkään vertaa ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työpaikan, puolisonne, lapsenne ja terveytenne. Miltä se tuntuisi? Eikö loppujen lopuksi asiat ole suhteellisen hyvin?
olen paljon kotona yksin lasten kanssa.
mä opiskelin kyllä sen ammatin minkä itse halusin, mun vanhemmilla ei onneksi oo ollu tekemistä sen asian kanssa.
myös lapset tein koska olin aina halunnut kovasti äidiksi.
ainoastaan asunto ostettiin ehkä siksi että niin kuului muka tehdä. mutta ei meillä mitään suurta lainaa ole, ja jossain kuitenkin pitää asua niin se ei harmita yhtään.
olis kyllä kova halua lähteä opsikelemaan mutta raha ei anna periksi.
meillä mies ainoastaan imuroi kaksi kertaa viikossa, kaiken muun teen itse. toisaalta se on nyt ehkä ok koska olen kotona ja hän töissä. mutta se väsyttää.
pitäisi vaan otttaa niskasta kiinni ja mennä enemmän ihmisten ilmoille yms. mutta helpommin sanottu kuin tehty.
yritän joka päivä etten huutaisi ja kiroilisi ja olisin parempi äiti, mutta...
työpaikalla en ikinä ole vielä menettänyt hermojani, siellä osaan olla normaali jos näin voi sanoa.
kiitos tsempistä, sitä samaa sinullekin!
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
;) Työpaikan menetys ei haittaisi, olen määräaikaisessa työsuhteessa muutenkin. Terveys tuntuu menneen tämän masennuksen myötä osittain, toki lapsilla on esim. syöpää yms. pahempiakin sairauksia, kuin nämä ohimenevät. Parisuhdettanikaan en oikein osaa arvostaa, kun ei tämä niin onnellista ole.
terveys reistailee jo nyt masennuksen ja paniikkihäiriön takia, toki siis voisi olla jotain vakavampaakin ja se olisikin kova paikka, elämänhalua mulla kyllä on kovastikin! jos lapset sairastelis yhtään vakavammin, en tiedä miten selviisin koska lasten sairastelut on mulle nytkin kova paikka. ei pelkästään siksi että se teettää lisätyötä vaan koska mä stressaannun ja otan kaiken liian vakavasti.
myöskään mulla parisuhde ei ole onnellinen joten en tiedä tuntuisiko kovin pahalta jos se päättyisi... ikävää sanoa noin mutta totta se on.
työpaikkaa mulla ei ole, joten..
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään töissä tällainen ole, pikemminkin joskus kaikki purkautuu kotona. Sama juttu itsellänikin, että haluaisin opiskella. Välillä olen katsellut kursseja tmv. pienempiä juttuja, joita voisi ehkä vähän helpommalla hoitaa.
Minäkään en paljoa kotonaollessani käynyt missään ja sieltä jostain tämä kaikki minullakin alkoi. Kiitos! ap
mutta miksi se on niin iso askel ottaa? pidempiaikaista ei nyt ole tarjollakaan, mutta varmasti saisin keikkatyötä jos vaan otaisin yhteyttä noihin lähipäiväkoteihin... lapsillanikin on jo hoitopaikka mummillansa joten ei siitäkään ole hätää...
kai mä jotenkin pelkään etten taas osaa enää töissä mitään kun siitä on aikaa. olen muutenkin aina ollut kovin ujo ja arka, tosin nyt siitä päässyt osittain eroon mutta näköjään se vaan puskee esiin.
ihanaa vaihtaa ajatuksia sun kanssa, jolla samanlainen tilanne. helpottaa tietää että on muitakin ja antaa toivoa että ehkä tästä kuitenkin viel nosutaan
oikeestaan meidän pitäis alottaa siitä että alettais itse arvostaa itseämme nii uskon että elämä alkais tuntua mukavammalta! =)
3
Alue: Aihe vapaa
en uskonut olevani masentunut ennen kuin alkoi ilmetä ihan fyysisiäkin oireita, kuten hengenahdistusta ymv. puhkesi sitten paniikkihäiriökinsiinä.
mulla on nyt mieto lääkitys, ilm. ei tarpeeksi tehokas koska edelleen oireita on, ei niin pahana kuitenkaan.
harvoin olen iloinen, siis oikeasti iloinen. kaikki tuntuu ponnistelulta ja olen katkera siitä että olen uhrannut itseni ja elämäni lapsille, miehelle ja kodille. väsyttää olla ylivilkkaiden lasteni kanssa. 4 ja 1v. koko ajan pitää olla varuillaan koska koko ajan sattuu ja tapahtuu. vanhempi lapsista on oikein ilkeyden perikuva. toki heitä rakastan enkä mistään hinnasta halua elä ilman heitä, mutta väsyttää. ei voi olla rennosti kuin vasta lasten mentyä nukkumaan. jos silloinkaan, koska yöheräilyjäkin on.
laiminlyönyt itsenin niin pitkään etten enää osaa arvostaa itseäni.
siis en osaa auttaa mutta sulla on ainakin yksi kohtalotoveri.