Lue keskustelun säännöt.
Miksi minun 3-vuotiaani tönii muita????
11.01.2006 |
Kertokaa te, jos keksitte - itselläni on takki tyhjä.
Tämä kierre alkoi vuosi sitten, kun pikkusisarus syntyi. Kesän ja syksyn oli rauhallisempaa, mutta nyt taas sama ongelma on pinnalla.
Tenava tönii kumoon tälläisiä yleensä juuri kävelemään oppineita tai huomattavan rauhallisia lapsia. Itseään vanhempia tai " reippaita" lapsia ei töni.
Tilanne alkaa olla mahdoton: en halua mennä lapsen kanssa puistoonkaan, jos siellä on näitä pieniä. Sillä aina yleensä saan jossain vaiheessa raahata sieltä kirkuvan ja rimpuilevan lapsen pois - me lähdemme HETI kun tätä hölmöilyä alkaa esiintyä.
Pikkuveljensäkin kimpussa on, mutta se ei tunnu niin pahalta kuin vieraiden lasten rökittäminen.
Lapselle on selitetty että noin EI tehdä, on kokeiltu hyvällä ja pahallakin. Mikään ei tunnu tehoavan.
Lapsi puhuu hyvin ja ymmärtää puhetta, on normaalisti kehittynyt ja ihan fiksu tyttö muuten. Uhmailee äidille ja on " menevä" , mutta ihan normaali lapsi. Käy kerhossa, eikä siltä koskaan ole tullut tälläisestä käytöksestä viestiä.
Alan kohta inhota lastani tämän takia.
Kommentit (8)
Kyllä meidänkin 3-vuotias keksii välillä kaikenlaista typerää, mutta sellaisia ne lapset ovat! Koeta olla johdonmukainen, aina pois " jäähylle" tai vastaavaan jos tönii. Ja selität miksi toisia ei saa töniä, miltä se muista tuntuu. Ja sitä toistat kerta toisensa jälkeen, niin kauan kunnes käytös muuttuu. Tähän voi mennä kuukausi, vuosi tai jotain muuta, mutta se on varmaa että töniminen jossain vaiheessa loppuu, kunhan kerrot johdonmukaisesti sen olevan väärin (kuten olet tehnytkin).
Sitten tulee uusia temppuja, mutta muista rakastaa lastasi huolimatta siitä, käyttätyykö sinun haluamallasi tavalla vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tälläinen " kiusanhenkisyys" normaalia?
tekemällä kiusaa. Ja saakin sitä, mutta negatiivista, koska joudut komentamaan. Mitä jos koittaisit enemmän pitää sylissä ja palkita kun on reipas tms..?
PIkkuinen sisarushan on häntä taitamattomampi - kai hän sitten yrittää päteä sillä ainoalla tavalla jonka keksii.
Tuo on normaalia ja ilmiö varmaan vanhempi kuin aika :/ Monien suurmiesten elämäntarinoista voi löytää sen, että elämän kovin koetus oli pienemmän sisaruksen syntyminen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapselle kerta kaikkiaan selväksi, ettei tönimistä siedetä. Vaatii määrätietoisuutta ja kovaa luonnetta, mutta pitäisi toimia.
Eli käytännössä sovitte perheessä linjan jolla mennään. Päivän ensimmäisestä tönimiskerrasta sanotaan, toisesta sanotaan ja uhataan jollain, joka kolmannesta kerrasta toteutetaan. Eli vaikka mielilelu rangaistukseksi vanhempien talteen, tai ei saa jälkiruokaa tai karkkipäivän namia, jos sattuu olemaan karkkipäivä, tai ei mennäkään kivaan paikkaan johon on luvattu mennä. Rangaistusten pitäisi tulla heti niin että ne yhdistyvät oikeaan asiaan.
Tätä jatketaan ja jatketaan, samalla palkiten hyvästä käyöksestä. Kun päivä tai ulkoilu tai joku reissu menee hyvin tai lapsi on ollut kivasti pikkusisaruksensa kanssa, siitä saa vaikka tarran tai ainakin kehut. Kun tarroja on tietty määrä, tulee palkinto.
Hankkikaa myös kirjoja/videoita, jotka kertovat siitä, miltä kiusaaminen jne. tuntuu ja koettakaa keskustella niistä lapsen kykyjen mukaan. Tarkoituksena olisi, että lapsi oivaltaisi, että töniminen ei ole kivaa eikä fiksua.
Meillä oli sama tilanne kun esikoinen (poika) oli 3 v ja vauva 10 kk. Poika oli aivan mahdoton kiusanhenki. Toni, löi ja oli jatkuvasti muiden lasten kimpussa. Ei tehnyt mieli enää kyläilläkään, kun sai muutaman minuutin välein olla lastenhuoneessa selvittämässä MITÄ NYT TAAS on tapahtunut. KUka löi ketä, ja aina meidän lapsi oli se lyöjä... Kesti se vaihe noin puoli vuotta, sitten tilasin neuvolapsykologin ja jotenkin saatiin tilanne laukaistua. Lapsi oli ihan uskomattoman mustasukkainen pikkusisarestaan ja siitä kai kaikki johtui. Neuvona oli positiivinen huomio ( ja ns. positiivinen juoruilu niin että lapsi " vahingossa" kuulee siis kehu lasta puhelimessa mummille, kun iskä tulee kotiin töistä, aina kuin mahdollista) ja kun jotain negatiivista tapahtuu niin mahdollisimman vähäinen huomio silloin. Meillä toimii loistavasti jäähypenkki. Poika penkille viideksi minuutiksi (mahdollisimman pienellä huomiolla) ja jos tulee pois niin joutuu olla aina vain kauemman (pari päivää se siellä istui kunnes tajusi idean...). Nyt kulunut vähän yli kaksi vuotta ja edelleen ajoittain todella hankalaa, välillä menee paremmin. En olisi koskaan voinut uskoa, että pojalla menee yli kaksi vuotta sen sisäistämiseen ettei ole ainoa lapsi...
Voimia arkeen!
Kerran lähdettiin jopa ravintolasta kesken ruokailun, kun tuuppasi pienemmän kumoon leikkinurkkauksessa!