Syöpäsairas mies masentui...RANKKAA...

Rivien välistä luin, että miehesi on käyttäytynyt teitä kohtaan väkivaltaisesti? En ole ollut samassa tilanteessa, mutta ketju fyysinen kipu-masennus-aggressiivisuus on tuttu. Miehelläni on kroonisia kipuja ja niiden pahiten vaivatessa hän on helposti ärsyyntyvä, synkkämielinen, räjähdysherkkä = siis pelottava. Fyysisesti ei ole käynyt kiinni, mutta uhkailukin tehoaa yhtä lailla.



On vaikeaa löytää se kultainen keskitie: miten olla toisen rinnalla, jos kuvainnollisesti - tai kirjaimellisesti - tulee nyrkistä. Täytyykö edes olla? Teillä tilanne vielä tuhat kertaa vaikeampi, jos edessä on mahdollisesti lopulliset jäähyväiset.



Omasta ja lasten turvallisuudesta ei kuitenkaan voi tinkiä. Paljon, paljon voimia tulevaan!

Ei onneksi ollut väkivaltainen vaan itsetuhoisat ajatukset mielessä. Se oli kamalaa katsottavaa. En oikein tiennyt, että pitääkö keskeyttää tai voinko sanoa mitään vai mitä mitä..AAAAARRGHHH...



Mihin katosi se nuoren perheen hyvin alkanut onnellinen elo... Meillä ei ole ikinä ollut mitään ongelmia ennen tätä...



Olo on hieman odottava ja sekava...Masennus on tietysti sairaus ja hoidettavissa, mutta voinko oikeasti luottaa vielä mieheeni, lasten ihanaan isään????



Hyviä viikonloppuja kaikille!!!

Läheiselläni oli masennus ja kesti ennenkuin se parani, mutta sairauden aikana hän ei todellakaan ollut oma itsensä. Niinpä näin jälkeenpäin voi vain ajatella, että se oli sitä sairaan ihmisen puhetta ja sen hetkistä todellisuutta. Raskasta se vaan on, mutta onneksi nykyään voidaan hoitaa. Toiv. sopiva lääkitys löytyy.

Aiheeton ja jatkuva masennus on toki sairaus. Sen sijaan jos ihminen masentuu siitä että hänellä todetaan levinnyt syöpä niin en kyllä pitäisi masennusta itsenäisenä sairautena vaan kyllä se on ihan normaali, mieleltään terveen ihmisen reaktio vaikeaan asiaan!



Masenuslääkitys on sitten toinen juttu. Tietyntasoinen reaktiivinen masennus kannattaa minusta kyllä kärsiä ja sairastaa. Jos masennus jatkuvasti haittaa päivittäistä toimintaa ja aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia niin lääkitystäkin voi toki harkita. Toisaalta minusta ihmisen lääkitseminen " tunnottomaksi" tuollaisessa tilanteessa on kyllä vähän kyseenalaista sekin.





Itse kaksi syöpää sairastaneena pitäisin siis masennusta ihan normaalina reaktiona. Itselläni ajoittainen masennus / alakuloisuus ja jonkinasteinen shokkivaihe kesti kyllä useaman vuoden vaikka kyseessä eivät ole olleet levinneet syövät vaan ihan parannettavissa olevat taudit. Silti ei kyllä tullut mieleenkään hankkia masennuslääkkeitä vaan halusin kyllä käsitellä asian jotta pääsen elämässä eteenpäin.



Voin hyvin kuvitella että tieto levinneestä ja kuolemaan johtavasta taudista masentaa vielä enemmän ja aivan varmasti tuo itsetuhoisia ajatuksia. Niitäkään ei kannata minusta säikähtää vaan keskustella niistä. Itsetuhoiset ajatukset kuolemaan johtavassa sairaudessa ovat minusta ihan normaaleja: mietitään mahdollista tulevaa kärsimystä ja sitä miten siitä selviäisi ehkä helpommalla. Kyllä itselänikin kipu ja pahoinvointi välillä hoitojen aikana olivat sellaisia että olisin mieluummin sillä hetkellä kuollut ja ainut mikä vei eteenpäin oli toive paremmasta tulevaisuudesta. Jos sitä ei ole välttämättä luvassa niin vaikea saattaa olla vastustaa nopeamman ja helpomman kuoleman houkuttelevuutta.



Minusta teidän kannattaisi keskustela peloistanne ja toiveistanne ihan avoimesti. Älä säikähdä miehesi kuolema-ajatuksia koska kuolema on hänelle ihan elävää todellisuutta. Keskustelkaa siitä minkälaista kuolemaa hän toivoo ja mitä odotuksia ja toiveita sinulla ehkä on jäljellä olevan ajan suhteen. Jos miehelläsi on epäselvyyttä esimerkiksi lääkityksen suhteen niin kannattaa keskustella myös hoitavan lääkärin kanssa tulevaisuudesta. Aika monet vaivat ovat lääkityksellä ainakin helpotettavissa.



Erityisesti kannattaa keskustella sitä miten selitätte asian lapsille, millä tavalla miehesi haluaisi ja millä tavalla hänen sinun mielestäsi pitäisi hyvästellä lapset ja millä tapaa lapset ylipäänsä selviäisivät aiheesta parhaiten. Nimittäin vaikka miehesi kuolema tulee vaikuttamaan paljon sinuun niin vielä paljon enemmän se tulee vaikuttamaan lastenne elämään vuosikymmeniä eteenpäin: heidän kannaltaan kannattaisi yrittää hoitaa asia mahdollisimman hyvin, tarvittaessa ihan ammattiavun kanssa. Varmuus siitä että isä rakastaa eikä hylkää ja että kuolema ei ole lasten syytä (lapset usein saattavat kuvitella näin) on tärkeää.



Itse joskus kuolemaa miettiessäni olen miettinyt että jos tietäisin kuolevani niin kirjoittelisin lapsille kirjeitä ajatuksistani ja rakkaudestani jotka he saisivat avata sitten myöhemmin vaikkapa tietyn ikäisenä tai tietyssä tilanteessa (ripille päästessään, ylioppilaaksi päästessään, valmistuttuaan, naimisiin mennessään jne...). Kirjeissä yrittäisin parhaani mukaan välittää heille rakkauttani ja antaa jotain itsestäni niin että vaikka he eivät kauheasti minusta mitään muistaisi niin silti he voisivat ikäänkuin tutustua minuun.





En tiedä oliko tästä apua. Itse sairastaessani parhaimpia olivat ne ihmiset jotka suhtautuivat minuun edelleenkin kuin täysijärkiseen aikuiseen ihmiseen ja uskalsivat keskustella sairaudesta mutta myös muusta elämästä ja " olla ihan normaalisti" . Pahimpia olivat ne jotka yrittivät vaieta koko taudin " kuoliaaksi" ja olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunut ja toisaalta ne, jotka " pudottivat" minut jonnekin säälittävän potilaan tasolle ja kohtelivat minua sen mukaisesti. Ylipäänsä jako " terveisiin" ja " sairaisiin" on kovin keinotekoinen koska terve ihminenhän on vain huonosti tutkittu ;) Myös paranemiseni ja elämän jatkuminen oli yllättäen joillekin ihmisille kova paikka ikäänkuin minulla ei olisi ollut enä oikeutta onneen ja elämään eikä ainakaan siihen että minulla " menee ihan hyvin" ...

Voi, minulla oli pitkään sairastuttuani sellainen vaihe, että mietin, että olisi huomattavasti paljon helpompaa päättää päivänsä sekä läheisten että itseni kannalta (tähän ei varsinaisesti edes tuntunut liittyvän suoranaista itsesääliä - vaikka näin jälkikäteen ajateltuna sitähän se oli). Toinen kieroutunut ajatus oli sellainen, että mitä ikävämpi ihminen olen läheisilleni sitä vähemmän heillä on ns. menetettävää jos kuolen... ... Tätä myös toteutin jonkun aikaa kunnes sain sanottua tämän ääneen miehelleni ja ääneen sanottuna se kuulosti niin käsittämättömältä, että oli pakko lopettaa. Ei ole helppoa vieläkään viiden vuoden jälkeen. Minulle ei kertaakaan ole tarjottu minkäänlaista keskusteluapua ei myöskään läheisilleni.



Toivottavasti miehesi ja sinä olette saaneet apua ja saatte jatkossakin, tarvittaessa, myös lapset. Olen samaa mieltä Mimimun kanssa siitä, että levinneen syövän kanssa masennus on täysin normaalia, mutta riippuen tilanteesta/ jäljellä olevasta ajasta, tässä tapauksessa kuulostaa siltä, että lääkitys on varmasti ihan tarpeen.



Miehelläsi on oikeus olla masentunut ja epätoivoinen (ja nyt en tarkoita ettet olisi samaa mieltä) ja sen purkaminen on äärimmäisen vaikeaa jos kuolemasta, luopumisesta, ikävästä, huolista ei pysty puhumaan kenenkään kanssa -> apua tarvitaan ehdottomasti. Toisaalta miehesi tietää, että hänellä on rajallinen aika viettää sinun ja lastenne kanssa ja siitä pitäisi saada kaikki mahdollinen positiivinen irti (surulta, tuskalta ja agressioiltakaan on varmaan mahdotonta välttyä täysin). Suurin huolenaihe sairaalla on yleensä siitä miten läheiset jaksavat.



Hoitotestamentti voisi olla yksi tapa puhua lähestyvästä kuolemasta, siitä miten läheinen toivoo häntä loppuvaiheessa hoidettavan.



Mimimu - kirjoitit täyttä asiaa ja olet selvästikin tehnyt paljon (ajatus)työtä tasapainoisuutesi eteen. " Vain" yhden syövän omistavana ja toisen ihan muun vakavan tapahtuman kautta voin yhtyä ajatuksiisi. Samoin olin (ja tarvittaessa jatkossakin) varautunut kirjoittamaan henkilökohtaisia kirjeitä lapsilleni - nimenomaan siitä kuinka paljon lapsiani rakastan. Ei tietysti olisi huono idea tehdä sitä ihan nyt ilman syytäkään.



Aivan hirvittävän paljon voimia sinulle ja perheellesi, Happymother.

Hei,



Oma mieheni kuoli tammikuussa 27-vuotiaana syöpään. Vuoden hän ehti sairastaa. Se vuosi oli todella rankka. Huhtikuussa 2006 leikattiin, kesällä oli hoitoja jotka hän halusi lopettaa syksyllä. Syksyllä oli suht. tasapainoista aikaa.



Toki oli masennusta, ja varsinkin jos toivoa ei juuri ole alkaa syöpäsairas tekemään luopumistyötä läheisistään, se ei ole helppoa. Hän joutuu tekemään luopumistyön nyt, kun jäljelle jäävät tekevät sen sitten vasta kuoleman jälkeen.



Yritä tukea häntä parhaasi mukaan. Sanoja ei ole, mutta läheisyys on tärkeää, se että osoittaa rakastavansa ja välittävänsä oli tilanne mikä tahansa. Minunkin mieheni puhui itsemurhasta, varsinkin suunnitteli sitä jos tilanne vaatisi. (jos joutuisi kärsimään pitkään)



Mieheni ei pelännyt kuolemaa mutta kipua ja tuskaa kylläkin. Loppujen lopuksi kaikki kävi äkkiä, olimme menossa tarkastukseen ja hän sanoi että jos tilanne olisi edelleen stabiili niin palaisi töihin. Ei palannut, joutui samana iltana sairaalaan ja kuoli neljän päivän jälkeen. Viimeinen yö oli pahin, silloin hän todella halusi kuolla.



Jos mahdollista, kannattaa myös harkita sielunhoitoa. Seurakunnista saa pappeja jopa kotikäynneille. Mutta se riippuu ihan siitä haluaako miehesi .