uhmaikäinen komentaa vanhempiaan
Löytyykö kohtalotovereita? Äidillä on pinna kireällä ja tarvitsisi vertaistukea...
Meidän 2v. siis komentaa uhmassaan vanhempiaan jatkuvasti: EIEI äiti ei saa mennä pissalle, EI saa pestä hampaita, Ei saa laittaa hametta päälle pitää laittaa housut, äiti ei saa laittaa ruokaa suuhun...
Lastenhoito-oppaissa neuvotaan antamaan uhmaikäiselle mm. sopivissa asioissa pari vaihtoehtoa joista valita, esim. kumman paidan haluaa laittaa päälle. Mutta entä jos lapsi haluaa päättää myös vanhempien pukeutumisen, ruokailun ym..?? Totta kai teemme silti omissa valinnoissamme niin kuin haluamme, mutta tulos on todella rasittavaa huutoa ja itkemistä, joka saatta jatkua aaaargh niin pitkään. Jos menen vaikka joumaan kupin vettä niin tuloksena on lattialla raivoisasti huutava lapsi. Onko tämmöinen normaalia? Lapsi on kyllä temperamenttinen luonne, ja esim. päiväunien jälkeen saatta helposti mennä tunti itkeskellen ja valitellen ennen kuin on valmis kohtaamaan loppupäivän.
Tätä kielto-huuto-itku -vaihetta on kestnyt jo puolisen vuotta
Kommentit (16)
Heippa!
Meillä ihan samanlaista. Poika on nyt 2v 4kk. Mitään ei saisi tehdä äiti ja isi itse. esim. jos laitan valot aamulla päälle, poika käy laittamassa ne huudon kanssa pois ja uudestaan päälle... ARGH!!!!! Kohta menee hermot lopullisesti. Ollaan yritetty neuvotella ja jäähypenkkikin on käytössä. Eivät toimi. Pitkää pinnaa vaatii tämä touhu.
Hei!
Itse toteutan tätä ohjetta siten, että lapsi saa tehdä valintoja itseensä liittyvissä valintatilanteissa. Ja sitäkin vain jos asiassa on olemassa vaihtoehtoja. Voin siis tarjota kahta paitaa, joista lapsi saa valita toisen. Esim. hiustenpesusta en neuvottele, ne pestään vaikka lapsi olisi aiheesta eri mieltä. Ja meilläkin sen " erimielisyyden" kuulee varmaan naapuritkin, vaikka omakotitalossa asutaankin.
Mitä taas tulee siihen että
--> auttaako isi vai äiti
--> mitä isi tai äiti tekee
--> saako isi tai äiti olla samassa huoneessa
Näissä asioissa muksulla EI ole mitään sanomista ja sitten huutaa jos on huutaakseen. Kyllä se siitä jossakin vaiheessa helpottaa ja lapsi alkaa uskoa vähemmälläkin että isä ja äiti ihan oikeasti tekee niin kuin lystäävät huusi hän miten kovaa tahansa.
Meillä on myös erittäin kovapäinen pikku neiti ja vielä kovempi päinen äiti. Kyllä on sellaista vääntöä käyty asioista, että oksat pois. Tosin olen oppinut jo ennakoimaan asioita häneen itseensä liittyvissä asioissa, joten saan osan vääntämisestä ohitettua. En esim. tarjoa aamu-uniselle lapselle paitaa, jota hän ei voi sietää.
Ja olen myös ottanut sen linjan, että äiti ja isä eivät kuule huutamista. Jos asiat esitetään huutamalla niin niihin ei reagoida. Korkeintaan todetaan, että jutellaan sitten kun osaat esittää asian niin että äiti ymmärtää.
Kiukun sietoa taidetaan teilläkin tarvita nyt ja jatkossa!
että kyllä me todellakin sanomme että aikuiset päättää mitä pukee päällensä, milloin käy suihkussa ym,. Myöskin teemme asiat niin kuin haluamme, kyse ei ole siitä että antaisimme lapsen komentaa meitä. Ongelma on se loputon ja toistuva itkumyrsky joka syntyy näistä meidän aikuisten valinnoista. Vaikka tilanteet on toistuneet jo kuukausikaupalla, niin lapsi ei yhtään *opi* että huutamalla ei saa äitiä lopettamaan vessassakäyntiä.
Pitkää pinnaa tarvitaan, ja se on kyllä välillä ihan lopussa...
stellanocturno:
minä kyllä sanoisin (ja olen sanonutkin) että sinä et puutu äidin pukemisiin/syömisiin yhtään!
Koen, että jos lapsi käskee aikuisia, hänellä ei ole ihan selkiintyntyt nämä paljonkiistellyt auktoriteetit. Minusta sen voi ihan selvästi sanoa: lapset eivät määrää aikuisten tekemisiä. Jos joku asia on lapsesta kumma/väärin, siitä voi nätisti kysyä, esim miksi äidillä on hame päällä, miksi minulla kurahousut. Vanhemmat sensijaan pitävät huolta lapsista esim sopivasta pukeutumisesta, kyse on lapsen hoitamisesta eikä määräilystä, tämänkin voi selkeästi ilmaista lapselle!Mutta kaippa näkökulmia voi olla monia. Näin tämä mamma!
ja sen neuvon olen kokenut erittäin toimivaksi sekä työssä että kotona. Lapsi ei saa päättää itse
-ruokailuun
-peseytymiseen
- pukeutumiseen
- nukkumiseen
liittyvistä asioista, omistaan eikä muiden. Vaihtoehtojen antaminen esim. ruokailussa (otatko lihapullia vai syötkö kanaa) johtaa jossain vaiheessa helposti siihen, että tarjottua ruokaa ei kelpuuteta ja lapsi on saanut liikaa valtaa päättää. Ja sama koskee näitä muitakin kohtia. On toki varmasti neuvottelutaitoisia ja järkeviä valintoja tekeviä lapsia, riippuu lasten iästäkin, mutta helpoimmalla pääsee kaikissa kasvun vaiheissa, kun pitää ohjat koko ajan itsellään. Ei sitten tarvitse pakkasaamuna taistella hoitoonlähtökiireessä, laitetaanko päälle bikinit vai neule ;-)
Meillä ei kohta 2.5 vuotiaan kanssa ihan noin kovasti jouduta ottaa yhteen. Saan sentää käydä vessassa, pukea päälle mitä haluan jne, mutta hänessä on nyt paljon sitä " minä itse" asennetta.
Kaikki pitää saada tehdä itse, jopa semmosetki asiat joita ei yksinkertaisesti pysty vielä tekemään, esim. oven avaaminen avaimella jne. Ja sitten jos hän ei saa tahtoaan läpi niin sit tulee uhma, mutta harvoin annan tahtoni läpi.
Mutta monesti on myös niin että ei esim. suostu syömään ruokaa tai menemään jostain kieletystä paikasta pois. Siinä on toinen esimerkki hänen uhmastaan.
Mutta mä pidän pintani ja lapsi saattaa huutaa pitkään mutta huutakoon, kyllä se sit jossain vaiheessa hiljenee ja hyvin usein tulee sit mun syliin. Joskus en halua ottaa häntä syliinkää esim. koska hän ei ole syönyt ruokaansa tai en vaan jaksa pitää häntä. Mutta usein hän hyväksyy sen.
Musta tuntuu että lapsesi viimeiseen hetkeen asti taistelee että saa tahtonsa läpi ja ajattelee että kyllä se äiti jossain vaiheessa luovuttaa, mutta ÄLÄ LUOVUTA! Taistele sinäki ja miehesi viimeiseen pisaraan asti niin että lapsi on se joka loppujen lopuksi luovuttaa. Pakkohan sen on jossain vaiheessa luovuttaa. Tuskin se enää 15 kesäsenä tulee sanomaan että äiti sä et saa mennä vessaan. ;)
Meillä ollaan jo 3-v ja komennuskausi jatkunut enempi vähempi puoli vuotta. Siis kaameinta on sellainen tilanne, että tullaan hyvällä päällä hoidosta ja minä reippaasti nappaan toppapuvun napit ja vetskarin auki. Niin tyttö suuttuu silmittömästi, koska hänen pitää saada tehdä kaikki itse (vaikka lopulta pyytääkin joskus apua).
Koska ei huvita aloittaa iltaa järkyllä huutokonsertilla, puen uudestaan puvun päälle ja hän voi tehdä saman itse. Tuntee välillä itsensä täysin idiootiksi, mutta joskus oltava itsekäs...
Muuten annetaan huutaa, kun koittaa määräillä joka asiassa ja sanotaan, ettei ole hänen tehtävänsä määräillä muita.
Niin rasittavaa ja ainoa keino ajan kuluminen ja pinnan venyttäminen :)
Hei! Itsellä kaksi lasta 4v. ja 2,5v ja itse olen huomannut, että pienet lapset eivät tarvitse vaihtoehtoja, kuten joku tässä jo kirjoittikin. He ovat vielä niin pieniä ja kykenemättömiä tekemään mitään johdonmukaisia päätöksiä, että vain turhautuvat! Jari Sinkkonen sanoi joskus, että: " on aivan turha kysyä parivuotiaalta laittaako hän punaiset vai siniset lapaset. Antaa lapaset ja kysyy vaikka haluaako itse pukea vai pukeeko äiti?"
Totta kai jossain vaiheessa kun lapsi kasvaa hän kykenee ymmärtämään mitä tahtoo, mutta parivuotiailla uhmaikäisillä ei seuraa kun itkua ja huutoa valintojen tekemisestä! Niin ja totta kai lapsi haluaa alkaa kokeilla komentamaan aikuisia, kun kerran häntä itseäänkin komennellaan! Itse olen sanonut rauhallisesti, " että minä olen äiti, eivätkä lapset komentele aikuisia! " Kun " pysyy itse aikuisena" , eikä lähde siihen juupas-eipäs juttuun, niin uskoisin, että rupeaa helpottamaan. Lapset kun oppivat juuri näistä tilanteista vanhemmiltaan, miten missäkin ristiriitatilanteessa toimitaan: huudetaanko kilpaa vai jutellaanko rauhassa. He kun usein vain peilaavat meitä aikuisia!
Ja hei, vääntää vitsiksi koko touhun, niin kuin itse monesti teen! " Ai minne sä haluat äitin menevän?! Ai jääkaappiin?" Ja muka leikisti tungen itseäni jääkaappiin.. (Tämä on tietysti lapsellisille vanhemmille, kuten minulle sopivat tapa!) Yleensä se päättyy molempien nauruun! :)
kunpa sitä vain jaksisi pysyä aikuisen tasolla aina. Itsepäinen lapsi ja itsepäinen äiti....
Sen vielä jaksisin että sisälle tultaessa lapsi haluaa äheltää omat kengät itse pois. Mutta kun haluaa riisua myös äidin kengät ja takit, ja kun ne kuitenkin yleensä otan itse niin huutoa on luvassa ne min. 30min. Oikeasti sitä huutoa ei jaksa aina kuunella, ja siihen liittyy jatkokysymykseni:
Miten teette uhmasta huutavan lapsen kanssa? Kun noita huutotilanteita tulee pakostakin vaikka kuinka paljon, ja ne kestää pitkään. Itse yleensä lähden tilanteesta pois (jos lapsi on turvallisessa paikassa) ja sanon että äiti ottaa syliin sitten kun huuto loppuu. Tämä siksi että huomattiin että sylissäkin saattoi huutaa ihan loputtomiin, ja taustalla tosiaan joku tilanne tyyliin äiti leikkasi (itselleen tarkoitetun) perunanpalan joka olisi pitänyt jättää ehjäksi...
Mutta kun jätän huutamaan tulee tietysti mieleen että nytko tuhoan lapsen perusturvalliuuden tunteen ja jätän tämän yksin tuskansa kanssa...?
Vielä loppukevennykseksi: Arvatkaas mitä meidän 2v sanoo kun tarjotaan päätäntävaltaa tyyliin ' Peseekö äiti vai pesetkö itse kädet?' Lapsi katsoo viekkaasti ja vastaa: ' Mummo pesee' . Kun mummo on tietysti mummolassa. Niin ne oppii nuorena pelin säännöt
Niin, vielä sen verran, että yleensähän nämä uhmakohtaukset ovat rajuimmillaan, kun lapsi on väsynyt, nälkäinen, haluaa huomiota tms. , vai oletko huomannut saman? Olen tästä kuullut monesti, mutta minä ihan oikeasti otan uhmasta rimpuilevan syliin ja rupean esim. " tuutumaan" / laulamaan ja yritän rauhoittaa lapsen. Lapsen sisällä myllertävät tunteet kun pelottavat myös lasta itseään! Eihän tämä konsti aina toimi, mutta yleensä olen huomannut sen tehoavan.
Itse henkilökohtaisesti olen koko termiä " uhma" vastaan, sillä vaikka puhutaan tahtojen taistelusta, niin jos tällainen paha olo (nälkä, väsy yms.) uhmakohtauksen laukaisee, ketä lapsi sillä uhmaa?! Pienen tunnemaailma kun on kovin kehittymätön. Omat hermonsa saa pidettyä sillä, kun katsoo sitä uhmasta itkevää lasta ja näkee sen pelon ja kauhun hänen silmissään! Ei siinä minulla ainakaan " rankaisu" tule mieleen!
Yksi osa sitä perusturvallisuuttahan on myös se johdonmukaisuus, eli kun joku asia on " ei" , se on sitä myös huomenna. Monesti meillä lapset ovat itkeneet ja kiemurrelleet lattialla kun ovat halunneet jotakin, mutta oma mottoni on ollut " vaikka seisot päälläsi, se on silti ei!" Lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, kun ei koko ajan tarvitse hakea sitä rajaa kielletyn ja ei-kielletyn asian väliltä!
Aikamoista paatosta, mutta näin itse olen asian hahmottanut paitsi kirjatiedon, myös kokemuksen valossa! Tsemppiä ja jaksamista! :)
fiksuja ajatuksia ja olen kyllä periaatteessa samaa mieltä. sinulla onkin jo kaksi lasta, minä tässä vielä hämmästelen ensimmäiseni luonnetta ja tarpeita, ja omia kykyjäni vanhempana. kun on saanut vähän itse levätä niin taas jaksaa katsella tuota lapsen menoa vähän rauhallisemmin.
olen myös huomannut sen että raivarit tulee silloin kun on nälkä/väsy/ikävä.
tuon sylissä tuutimisen aion kokeilla, joskus voisi toimia meilläkin.
Mutta meillä ei on ei useinmiten, ei siis järkkymättömästi aina. En halua opettaa lastani joustamattomaksi. Enkä halua sellainen itsekään olla. Tilanteet vaihtuu, tunteet vaihtuvat, joskus on ikävä joskus ei. Selitän lapselleni (nyt 3v 4 kk) miksi sitten joskus onkin joo. Eli esim. saat tänään päättää, mitä sinä haluat syödä, olet niin reippaasti syönyt kaikenlaista viime aikoina. Tai ota vaan karkki ja hömpsötellään, kun ei olla pitkään aikaan hömpsötelty jne. Tai nyt tehdään ihan mitä itse haluat, äiti onkin jo siivonnut ja puuhannut omiaan tässä tarpeeksi. Nyt on sinun vuorosi....
Jaa tuli tästä mieleeni, että voitko korostaa hänelle, että äitiä ei lapsen kuulu määrätä mutta kohta hän saa valita vaikka videon tai jonkun pelin mitä hän haluaa pelata. Eli vaikka joku asia onkin ei, niin samassa yhteydessä anna hänelle vaihtoehtoja itseensä liittyvissä päätöksissä, että hän tuntee itsensä myös tärkeäksi. Näin itse olen toiminut, kun poika kiukkuilee jostain mitä minä en saisi tehdä. Eli, äiti nyt tekee tämän, itku ei auta. Mutta kohta voit itse päättää, millä leikitään.
Tämä vain tällaista ajatuksen virtaa... toinen juttu onkin sitten, jos lapsellasi onkin jokin sairaus, allergia ym, joka osaltaan johtaa tuohon älyttömään kiukutteluun ja itkuiluun. Mielestäni jos vaihe on kestänyt jo pitkään, voisi miettiä myös muitakin syitä, kuin mitä vanhemmat voisivat tehdä toisin. Itse en pidä lapsen itkemistä ja uhmaa niin hirveän normaalina jos se on kierre perheessä. Jonkun aikaa kyllä, mutta hyviä kausia kuuluu väliin.
...että tuon ikäistä lasta ei oikeastaan saisi jättää yksin kiukkunsa kanssa. Aikuisen tehtävä on osoittaa, että hän kestää lapsen kiukun olemalla hänen kanssa samassa tilassa. Se osoittaa lapselle, ettei se vihan tunne ole niin pelottavaa kuin hänestä ehkä sillä hetkellä tuntuu ja että äiti pysyy vierellä (rauhallisena) eikä jätä lasta. Pahin virhe on kuulemma " viedä lapsi omaan huoneeseensa rauhoittumaan" vaikka kuinka jättäisi oven auki. Se sopii vasta myöhemmällä iällä.
Ohje on hyvä, mutta itselläni on myös erittäin kovatahtoinen 2v. tyttö ja välillä on äidit hermot sen verran kilisemässä, että ammattikasvattajien ohjeet jää jonnekin takapihalle ja muistuu mieleen vasta kun tilanne on rauhoittunut...! Huoh! Onneksi kovin inhimillistä enkä siitä liiemmin ole stressiä ottanut. Olen kuitenkin paras äiti lapselleni vaikka välillä itsekin vajoan lapseni tasolle...??!!
...mutta vertaistukea kyllä. Poika on 1 v 10 kk ja komentaa kovasti, tyyliin " mamma här och pappa här" , " pappa med" , " mamma pois" , " pappa piirtää" jne. jne. Meillä periaatteena on, että aikuiset päättävät isot asiat (milloin syödään, mennään ulos/ sisään/ nukkumaan), mutta pienissä asioissa lapsi saa välillä tahtonsa läpi (esimerkiksi hänen kanssaan piirretään). Käytännössä on kuitenkin vaikea olla koko ajan systemaattinen.
Kuten tuossa jo taidettiin todeta, meillä lapsella on ainakin tosi paha mieli kohtauksen aikana, ja oikeastaan kiukun alkuperäinen aihe unohtuu nopeasti. Kiukun syyssä en anna periksi (tyyliin täytyy pukea päälle), mutta jos lapsella on kovin paha mieli, olen pyrkinyt ottamaan syliin ja rahoittelemaan lasta. Pahaan kohtaukseen tuntuu auttavan vain, että vien lapsen sänkyyn ja makaan siinä itse vieressä ja silitän. Hyvä tapa yrittää säilyttää oma maltti on ajatella, että lapsi vasta opettelee tahtomista ja tunteita ja oikeasti pahoittaa mielensä, ei siis ole vain " ilkeyttään" hankala.
Kun tiedät missä asioissa tulee huutoa niin ennakoi ja puhu/pyydä tekemään jotakin. Esim. Sisälle tullessa kun avaat oven ja astutte sisälle niin sano samaan aikaan esim" riisu sinä omat kengät niin äiti riisuu omat" . Toisaalta jos aikaa on niin anna toisen riisua sinut jos hän haluaa auttaa äitiä. Jos riisumiseen ei ole aikaa niin sano jo ennakoivasti että " nyt äiti riisuu oman takin ja laittaa sen naulakkoon ja sitten riisutaan yhdessa sinun vaatteet" . Ja jos olet vessaan menossa niin kerro siitä" äitillä on kova pissihätä, onko sinulla tuletko sinäkin pissalle?" .
Ammatiltani olen fysioterapeutti ja jumpannut myös lapsia. Tämä ennakointi on aivan ehdoton jos meinaa jotain saada aikaiseksi. On tärkeää että on koko ajan ns askeleen edellä. Meillä tämä on toiminut aina, paitsi jos äiti ei ole " virrassaan" vaan väsy eikä jaksa keskittyä täysillä tekemisiin :) Meillä on kans välillä yritetty määräillä äitiä mutta siihen en anna mahdollisuutta ja kerron miksi äitin pitää mitäkin tehdä. Ja jos siitä on tullut huuto niin olen herran antanut huutaa rauhassa. Hetken kuluttua pyydän häntä tekemään jotain tms ja kiukku jää siihen. Tosin esikoisemme ei ole koskaan ollut pitkäkiukkuinen.
No sitten en tidä mitä tekisin jos määräyksiä tulee alvariinsa, monta kertaa päivässä :) Minunkin hermot olis varmaan aika tiukilla... Mutta kokeilkaapa näitä ideoita josko niistä olisi jotain apua. Hui, hirvittää ihan mitä tuon kuopuksen kanssa tulee kun hän on paljon ärhäkämpi kuin isoveljensä :) Kiukkukaan ei laannu ihan heti... Joten, yritän nauttia esikoiseni kiukuista sillä seuraavan uhma voi olla kovempi...
Hei vuosikin vaihtui! Hyvää Uutta Vuotta kaikille!
Vanttu ja vekarat sängyssäx2 ja kolmas masussa
minä kyllä sanoisin (ja olen sanonutkin) että sinä et puutu äidin pukemisiin/syömisiin yhtään!
Koen, että jos lapsi käskee aikuisia, hänellä ei ole ihan selkiintyntyt nämä paljonkiistellyt auktoriteetit. Minusta sen voi ihan selvästi sanoa: lapset eivät määrää aikuisten tekemisiä. Jos joku asia on lapsesta kumma/väärin, siitä voi nätisti kysyä, esim miksi äidillä on hame päällä, miksi minulla kurahousut. Vanhemmat sensijaan pitävät huolta lapsista esim sopivasta pukeutumisesta, kyse on lapsen hoitamisesta eikä määräilystä, tämänkin voi selkeästi ilmaista lapselle!
Mutta kaippa näkökulmia voi olla monia. Näin tämä mamma!