Olen niin KYPSÄ tähän kotiarkeen, että en enää jaksa!
Olen ollut kotona hiukan vajaa 4v. Jäin esikoisemme ä-lomalle ja siitä asti ollut joko ä-lomalla tai hoitovapaalla. Lapsia on kolme, joista pienin ihan pieni vauva vielä.
Nyt on tullut mitta täyteen tätä kotielämää. Esikoinen käy kerhoissa ja toimintaa on, mutta silti kotona ollessa vain riehuu ja kiusaa nuorempaa sisarustaan, joka sen seurauksena itkee ja huutaa. Elämä kotona on yhtä esikoisen riehumista ja hillumista, nuoremman sisaruksen itkua ja tietysti vauvan joka myös vaatii oman osansa ajasta.
Ulkoilemme päivittäin, enimmäkseen taloyhtiön pihalla, esikoinen käy kerhoissa muutaman kerran viikossa jne. mutta äidillä alkaa pahasti kaatumaan seinät päälle. Elämä on yhtä itkua, parkua ja rangaistusten jakelemista. Ohjaamista, kieltämistä ja käskemistä. Vaikka miten päättäisi olla cool koko päivän - ei se onnistu. Mua enää vain itkettää ja tuntuu etten jaksa mitään. Esikoinenkin kysyy että rakastanko häntä enää, kun joutuu aina komentamaan. Johon sanon et tietenkin rakastan, mutta en vain jaksa sitä riehumista.
Ä-loma loppuu ensi vuoden puolella, miten jaksan sinne asti tätä kotihelvettiä?
Kun ollaan liikkeellä jossain, asiat menee paremmin. Kotona ei vain saisi olla yhtään tai esikoinen riehaantuu aivan hirveästi. Vauvan kanssa on kuitenkin elettävä kotonakin, ei voi jatkuvasti olla maailman toreilla ja turuilla.
Survival-vinkkejä otetaan vastaan.
Kommentit (5)
Nyt kun itsellä on nuo väsymyksen ja seinien kaatumisten hetket takana päin, niin pystyy ehkä heittämään tällaisen ulkopuolisen kommentin jälkiviisaana. Meillä siis seinät kaatui päälle yhdessä vaiheessa kun olin aivan uuvuksissa vauvan yöheräilyistä ja toisen vaippaikäisen uhmariehumisista. Enkä itse kerta kaikkiaan siinä tajunnut oman uupumukseni syvyyttä, ihmettelin vaan että oonko huono äiti kun en jaksa, kun itkettää vaan koko ajan. Ehkä vähän masennustakin oli, tai sellaisia oireita, jotka kyllä helpotti kun pääsi nukkumaan enemmän.
Nyt mulla lapset on päiväkodissa, oon päivät töissä ja yöt nukun suht hyvin, ja pinnaa on ihan erilailla, jaksaa olla empaattinen ja aikuinen, ei huuda ja räyhää. Nyt kun mietin miten tunsin syyllisyyttä siitä että aloin käyttämään neljä tuntia viikossa omiin harrastuksiin (mitkä pelasti mun elämän siinä vaiheessa!) ja vertaan sitä tähän että käyn töissä (erossa siis melkein 40t viikossa!) niin ihan turhaan tunsin sitä syyllisyyttä. Eli pitää ottaa irtiottoja arkeen ja Pyytää apua kaikilta jotka voi auttaa.
Itse vaan oli niin ylpeä että ei halunnut pyytää ulkopuolista apua, meillä oli sukulaiset kaukana ja tuttavilla itsellään paljon lapsia. Mutta oisin voinut soittaa neuvolaan, jutella terkkarin kanssa, tai soittaa perheneuvolaan tai jos ei muuta niin vaikka sosiaalitoimen kautta järjestää itselleni kotiapua, tai ottaa kotiin lastenhoitajaharjottelijan. Ihan siiis mitä vaan, mutta ei antanyt ylpeys periksi.
Nyt suren sitä sillä esikoinen vieläkin kärsii tuosta ajasta jolloin äiti oli aina kärttyisä, juuri tuollaista epäilyä että rakastetaanko häntä, mikä ihan sattuu sydämeen koska varmasti rakastetaan ja paljon! Ja sitten sellainen riehuminen ym. mitä teillä voi kanssa olla merkki siitä että lapsella on tosi paha olla ja paras lääke siihen on että pitää huolta omasta jaksamisestaan. Jos ei ihan yksin pääse niin sitten vaikka vauvan kanssa vaunulenkille tuulettumaan joka ilta, tai ennen kaikkea apua siihen arjen pyörittämiseen kotona, esim. perhetyöntekijä tai kodinhoitaja (niitä saa kyllä sosiaalitoimiston kautta, vaikka ovatkin kiven takana, virallisesti menee lastensuojelun kautta, mutta suurin osa siitä työstä onkin just arjen tukemista, koska lapsiperheen arjen pyörittäminen on ihan oikeasti tosi rankkaa, ei siitä kukaan yksin selviä!)
Paljon voimia sinulle, kannattaa ihan tosissaan miettiä mistä saisi apua jaksamiseen, kuulostat tosi väsyneeltä, ihan kun itse aikoinani olin.
aikaisemminkin puhui sisä-ja ulkoäänestä, meilläkin on nuo käytössä. Eli kaikkien viihtyvyyden kannalta kodissa EI huudeta. Huutamaan lapsi viedään ulos tai parvekkeelle.
Minun survival-keinoni ovat tässä:
1) vauva kantoliinaan, kädet jäävät vapaaksi ja isommille lapsille pystyy antamaan erilailla huomiotaan kun vauvaa ei tarvitse kaksin käsin kantaa.
2) Selkeä päivärytmi, josta ei mielellään poiketa. Ruoka-ajat ja päikkäriajat+nukkumaanmenoajat meillä tärkeä pitää kohdillaan.
3) Selkeät säännöt kodissa, joita lasten tulee noudattaa. aikuisten oltava samalla linjalla ja sääntöjen rikkomisesta johdonmukainen rangaistus. Esim. jos ruualla leikitään, loppuu syöminen. Jos jostain lelusta tulee kokoajan kinaa, se laitetaan pois muutamaksi päiväksi.
3) ennen lasten nukkumaanmenoa lasten nk.oma aika vanhemman kanssa. sisältää noin 15 min. lapsen valinnan mukaista tekemistä. Sitä ennen lapsi siivoaa huoneensa päivän leikeistä ja kun huone on valmis niin sitten alkaa oma aika. Jos huonetta ei ole siivottu, omaa aikaa ei ole. Oma aika ei ole leikkimistä, vaan pelaamista, askartelua, lukemista....ihan mitä lapsi haluaa tehdä paitsi siis sitä leikkimistä (riehaannuttaa helposti lapsen uudelleen). Tänä aikana pidetään huoli siitä, että vuorossa oleva vanhempi on vain ja ainoastaan tämän lapsen käytössä. Vähensi meillä huomattavasti riehumista, koska lapset jo tietävät saavansa jomman kumman vanhemman illalla itselleen.
4) Tahkokallio, Tahkokallio ja Tahkokallio :-)) Kun ote lipsuu niin hänen kirjoistaan saan voimaa. Järkiperäistä lastenkasvatusta ja yksinkertaisia neuvoja pikkulapsiperheen arkeen. Esim. Myönteinen ajattelu lastenkasvatuksessa tai joku sen tyylinen kirja on tosi hyvä.
5) Saara Kinnunen: Anna mun olla lapsi. Tällä hetkellä lukemisen alla ja aivan loistavaa käytännön arjen läpikäymistä. Havahduttaa ymmärtämään lasta ja lapsen käytöstä sekä tukee omaa kasvatusta. Suosittelen!
6) Äidin oma aika kun isäntä tulee töistä! Oma rauhoittuminen niin ettei kukaan roiku minussa kiinni tuntiin. Joskus käytän ajan lukemiseen, joskus lenkkeilyyn ja joskus shoppailuun, johon ei kyllä riitä mitenkään tunti vaan siihen menee sitten jo koko loppu ilta. Näitä tarvitaan että minä jaksan. Samoja seiniä en tosiaan jaksa tuijotella päivästä toiseen ilman omaa aikaa.
Toivottavasti näistä on apua sinulle. Tsemppiä ja tulta päin! Tärkeää on nyt varmasti saada selkeät säännöt ja kuri sekä pitää niistä kiinni tiukasti mutta hellästi. Kuulostaa helpolta mutta on aluksi tosi vaikeaa, mutta varmasti vaivansa väärtti.
Itsekin kaipaan neuvoja kun kolams lapsi tulossa. Tosin meillä vanhemmat lapset nyt olleet kuukauden tarhassa kokopäiväisinä, koska lääkäri määräsi niin supistusten vuoksi. Rahanmeno on hirveä, mutta aiomme vielä jouluun asti yrittää jatkaa tarhaa puolipäiväisenä sitten kun avuva syntyy. Sitten pitää katsoa kevätpuoli. Lasten kuljettaminen tarhaan on mun vastuulla rattailla, jos ovat vain osan päivää, ja pelottaa miten jaksan kuljettaa parkuvaa vauvaa, mustasukkaista uhmaikäistä (2,5 v) ja vilkasta 4-vuotiasta, vaikka matkaa on vain kilometri.
Eli luen myös survival-konsteja mielenkiinnolla! Itse olen haaveillut autosta omaan käyttöön. Olisiko se sen rahan arvoista? Pääsisi päivällä lasten kanssa kerhoihin, kirjastoon, kauppaan, ehkä tulisi sitten hankittua tuttavista kyläilyperheitäkin, kun ois mahikset kulkea. Onko kellään kokemusta, onko auto ollut pelastus? Entä muuttaminen tuollaisten " sosiaalisten palvelujen" ääreen rankimman pikkulapsivaiheen ajaksi, niin autoa ei tarttis kulkemiseen? Onko muutto lasten kannalta kuitenkin stressaavampi juttu?
Me luovuimme toisesta autosta kun muutimme kaupunkiin (siis keskustaan 1,5km matkaa ja kerhoon/esikouluun n.600m) kun ajattelin että kävellen pärjään kyllä. Jaksoin pari kuukautta kävellen kuskata esikoista esikouluun ja takaisin ja toista kerhoon ja takaisin, aamuisin herätin vauvan jotta pääsimme lähtemään ja usein heräsi myös päiväunilta jotta pääsimme hakemaan jompaa kumpaa isompaa. Tämän jälkeen totesin että haluan auton takaisin!
Ja kyllä elämä helpottui: Matkoihin ei mennyt niin paljon aikaa ja eniten mietin sitä kun joku toinen/muut lapsista olivat kipeinä, niin kulkeminen onnistui silti (esim. silloin loppuvuodesta meillä sairastettiin vesirokko ja kun kaikki 3lasta saivat sen olisin joutunut pitämään kaikki koko kuukauden kotona, myös esikoisen eskarista- nyt kun selvisi 2viikon kotona ololla, koska pienempiä en olisi lähtenyt ulkona kuskaamaan kipeänä). Samalla pääsin myös liikkumaan paremmin ja pidemmälle, näkemään vanhoja tuttuja kavereita. Myöskään talvikelit lumipöpperöineen ei haitannut liikkumista siten kuten vaunuilla.
Minulla auto oli ehdoton elämänlaadun parantaja, josta en kyllä enää suostu luopumaan. Meillä tosin tuo toinen auto tulee suht halvaksi, kun meillä oli " säilössä" (siis odotti että mies laittaa kuntoon ja myy) vanha kakkosautomme, joten autoa ei tarvinnut ostaa. Lisäksi mies huoltaa yms. kaiken autossa itse. Lähinnä bensat maksavat (tästä syystä en pitkiä matkoja yleensä ajele) ja varaosat, vakuutukset tietenkin myös, mutta nekin ovat aika minimit. Eli me emme taloudellisesti kärsi tuota autosta ihan niin paljon.
Muuttokin tuli kokeiltua, mutta se on minusta isomman luokan kysymys sitten kuin auto. Siinä on aikuisillakin sopeutuminen, joka vie aikansa (minusta tuntuu että helposti vuoden ennen kuin on todella sinut uudessa paikassa). Ja lapsilla menee kaverit uusiksi. Ja jossain paikassa kun saa oman sosiaalisen verkostonsa luotua, niin uudelleen sen luonti taas kestää. Ihan muutaman vuoden takia en itse kyllä alkaisi muuttamaan, nyt kun isommat lapset ovat jo sen verran isompia että asuinpaikalla ja kavereillakin on merkitystä.
lasta olivat myos pienellä ikäerolla ja kyllä menoa riitti....
Survival -vinkkejä,jotka toimi meillä:
Asetin säännöt,joita piti kunnioittaa(ei vain meidän kodissa,vaan myös vieraissa)
-Sisällä ei juosta
-Sohvilla ei hypitä
-Sisällä ei saa huutaa(puhutaan" sisä-äänellä" )
-Ketään ei saa lyödä
Minä aina muistutin ensimmäisen kerran,että sääntöhän on että sisällä ei saa juosta.Jos lapsi juoksi muistuttamisesta huolimatta,niin joutui time-out tuoliiin.Siinä piti istua niin monta minuuttia kuin on ikää,eli 2v=2min ja 4v.=4min.
Istu lasten kanssa pöydän ääreen ja selitä heille säännöt,alku voi olla hankalaa,koska lapset usein koittavat rajoja,mutta pidä pintasi ja muutaman päivän päästä voi jo olla helpompaa.
Meidän (voimakastahtoinen)4 vuotias kysyi kerran ulkona ollessa että Saanhan ulkona huutaa?Vastasin että ulkona voi puhua ulko äänellä,ja hän laittoi niskansa takakenoon ja huusi täyttä kurkkua vähän aikaa.Naapurit varmaan ihmettelivät,mutta meille siitä tuli hassu tapa,kysyin aina ennen sisälle menoa että onko kenelläkään tarve huutaa,koska ollaan menossa sisälle ja sitten käytetään sisä ääntä,lapset sitten hauskuuttaan karjaisivat ennen kuin päästiin koti ovelle:)
Terv.Peyton