Tunnen itseni hirviöksi :(

Tyttärelläni (7-v) on kissa. Muutimme muutama kk sitten ja naapurimme eivät ymmärrettävästi pidä että kissa ulkoilee. Kissa sai olla ulkona alkuun ja RAKASTI sitä, oli tuntikausia omilla retkilläään jne. Nyt tuo ulkoilu on lopetettava/rajoitettava narun päässä ulkoiluun joka ei tietenkään ole kisulle mieleen. Kissa ei sopeudu siihen, ettei pääsekään enää ulos. On alkanut pissata kaikki matot, huutaa vaan ulos kokoajan. Olen käyttänyt eläinlääkärissä, eli on terve tyttö mutta kärsii kun ei pääse ulos.

Olen alkanut miettiä, että kissalle olisi parasta olla sellaisessa kodissa, vaikka maatalossa jossa pääsisi ulkoilemaan vapaasti. Lisäksi tuo sisälle pissailu ja muu mielenosotus on todella rasittavaa, varsinkin kun olen koittanut jo monia keinoja hillitä sitä. Kissa käyttää päivät siihen että vinkuu ikkunan takana ulos pihalle, jonne ennen pääsi vapaasti temmeltämään.

Kissa on ollut meillä 3 vuotta, otettiin se aikanaan tytölle kaveriksi. Lapsi tykkää siitä, mutta ei ole nyt mitenkään aivan tajuttoman kiintynyt. Ei oikein erota onko se lelu vai ei.. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Nyt on sitten 2 aivan ihanaa kotivaihtoehtoa kissallemme. Hänen olisi suoraansanoen parempi kummassa tahansa kodissa kuin meillä, sillä joutuu olemaan yksin päivät kun olen töissä ja lapsi koulussa. Kaipaisi kaveria, ja näissä molemmissa kodeissa sellainen olisi.

Itsellläni on todella surkea olo tästä. Kissan parasta ajatellen sen olisi hyvä asua muualla, mutta traumoitanko lapseni kun pakotan luopumaan lemmikistään? Muistan että meillä oli lapsena koira josta jouduttiin luopumaan heppoisin perustein, ja olin pitkään surullinen. vanhemmat ottivat nopeasti toisenkin koiran, josta taas jouduttiin luopumaan, aivan yhtä typerin perustein. Muistan olleeni todella surullinen näistä menetyksistä.