Lue keskustelun säännöt.
Voiko yksinäisestä nuoruudesta koskaan selvitä?
29.11.2014 |
Mietinpähän vaan. Taustalla yksinäinen nuoruus/varhaisaikuisuus ja paha, pitkäkestoinen masennus. Ei kavereita, ei seurustelua, rikkonainen CV, opinnot venyneet pitkiksi ja sosiaaliset taidot jääneet huonoiksi. Voiko tällaisesta koskaan enää päästä jaloilleen ns. normaaliin aikuisuuteen? Saada jotain kokemuksia, jotka kompensoisivat niitä mitkä ovat jääneet nuorena puuttumaan? Löytää kavereita, tai jopa seurustella? Ja mitä sitten mummona kiikkustuolissa muistelee, kun nuoruusvuodet kuluivat yksin masentuneena koneen äärellä.
Ennen kaikkea mietin, miksi en osannut olla normaali nuori... Miksi en osannut olla sellainen, joka olisi löytänyt kavereita. Mutta se kai on hyödytöntä tässä vaiheessa enää pohtia. Valitettavasti minun kohdallani tilanne ei korjautunut "itsestään" parikymppisenä, vaan korjaava työ on edessä nyt karvaa alle 3-kymppisenä. Masentaa.
Kommentit (18)
Mä selvisin. Nuorena päivät kuluivat lähinnä itkien yksinäisyyttä. Nykyään olen unelmien opiskelupaikassa, naimisissa, tyytyväinen sosiaaliseen elämääni. Mua auttoivat eniten terapia, liikunta ja itsensä pakottaminen sosiaalisiin tilanteisiin, vaikka välillä pelotti niin, että vatsalihakset kramppasivat. Siitä itseluottamus ja sosiaaliset taidot pikkuhiljaa alkavat kasvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppaus täältäkin: olen ollut koulukiusattu ja opiskeluajan yksinäinen. Seurustellut sentään olen, vaikka suhteet ovatvaihtuneet vuosien myötä. Silloin ei ole ihan yksin, jos on joku, josta pitää. Suosittelisin deittailua netin kautta, jos ei muuten tapaa sopivia ihmisiä.
Mutta on mahdollista löytää ystäviä myöhemminkin, itse olen tutustunut uusiin ystäviin vielä nyt nelikymppisenäkin: töissä, leikkipuistossa, naapurissa ja jopa netissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on oikeastaan aika paljonkin ystäviä, ollut nyt jo vuosia. Kun on perhekin, on elämä täysin erilaista kuin nuorempana, jolloin olin siis todella yksinäinen ja masentunutkin.
Kyllä voi eheytä. Haet apua. Lue se ketju tältä aamulta tai eilisillalta, missä pohtii masennukseen itseapuja. Siinä on paljon myös sinulle. Ole itsellesi armollinen. Monet iäsn myötä eheytyvä ja tavallaan paranevat kuin viini...vähän kömpelö ilmaus, mutta niin se monella om. Menneelle ei mahdeta mitään. Jotkin asiat on tehneet sen, ettei ole mennyt unelman mukaan nuoruus.
kolmekymppinen on nuori. Ihan mitä vain snä haluat...niin voit ruveta...opiskelu, seurustelu, uudet harrasyukset, perheen perustaminen, matkustelu, itsen hoitaminen ja itsekunnioituksen opettelu.
Sanoisin että ihan kaikki on mahdollista, kun vaan uskallat olla utelias. Ja uskot itse siihen, että asiat alkaa järjestymään. Ajallaan. Ja pikkusen pitää toki ruveta itse panostamaankin...mitä sinä haluat? Panosta niihin.
Kerrotko, miten yksinäinen olit lapsena ja nuorena? Mulla ei ollut enää yläkoulusta alkaen muita kavereita kuin se yksi ja ainoa, jonka kanssa oltiin koulussa kaksin, mutta ei vapaa-ajalla. Silloin olin ihan aina yksin. Koulu oli mulle ihan ok paikka, paitsi että häpesin vaatteitani niin paljon, että välillä sekin otti koville. Kukaan ikäiseni ei koskaan saanut käydä meillä kylässä, ikinä. Tässä oli yksi poikkeus, vierailu kesti käsienpesun ajan ja sain siitäkin rangaistuksen.
Olen edelleen 4-kymppisenä vähän hankala tapaus. Ulospäin voin vaikuttaa hyvin sosiaaliselta tai sitten umpimieliseltä, riippuu täysin seurasta, mutta läheisiä ystäviä minulla ei ole. Ajattelen niin, että minulle seura ei ole kelvannut, enkä niinkään etten olisi itse kelvannut tai osannut. Ehkä sinä olet paremmassa jamassa, koska katsot että puutteena ovat omat sosiaaliset taitosi eikä se, että muissa on vika.
Kysyt, voitko selvitä. Kaikenlaisista asioista voi selvitä, ei tarvita kuin yksi hyvä kokemus ja koet jo olevasi eri ihminen ja hyvän kierre voi jatkua.
Kuulostaa vähän minulta, mutta minulla on kuitenkin onneksi muutama ystävä. Opiskeluaikoina oli välillä vilkastakin sosiaalista elämää, nyt taas muuton myötä todella yksinäistä.
Sinun pitäisi löytää jotain kuntouttavaa toimintaa, jossa ollaan ihmisten parissa eikä tarvitse pelätä tuomituksi tulemista. Mieti minkälaisia asioita tekisit ystävän kanssa, ja ala aluksi tehdä niitä asioita omin voimin. Et ole yksin, yritän itse tehdä juuri samaa. Vaikka minulla onkin niitä ystäviä niin he hoitavat nyt kotona lapsiaan, tai ovat maantieteellisesti kaukana. Olen havainnut että kaikenlaisia mahdollisuuksia tarjoutuu kyllä, mutta niihin tarttuakseen ihminen tarvitsee rohkeutta, kykyä kehittyä ja kasvaa, ei jäädä kiinni tutuksi koettuun. Muuta rutiinejasi, tee jotain tavallisuudesta poikkeavaa päästäksesi alkuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ihan tasan voi. Itse olen ollut kouluiän alusta asti kiusattu, ja aina yksinäinen. Yhtään kaveria tai ystävää minulla ei ole koskaan ollut.
Olen kuitenkin aina ollut älykäs ja opinnot yliopistolla menivät hyvin. Olin yksinäinen myös opiskeluaikana. Mutta opintojen jälkeen aloin luoda uraa, enkä edes muistanut että ihmisellä "pitäisi" olla jotain kavereita sun muuta, kun keskityin niin uraani. Ja nyt olen nelikymppinen ja hyvin tyytyväinen ihminen. Ei, ei minulla vieläkään ole ystäviä, mutta en kaipaakaan niitä. Seurustellut olen pari kertaa, mutta olen todennut olevani liian erakko luonne halutakseni vakiparisuhdetta. Viihdyn parhaiten sinkkuna.
Jatkan... koneella olo on todellakin yksinäiselle huono, sillä se on pidemmän päälle yksitoikkoista, yksisuuntaista ja turhauttavaa toimintaa. Mieti sen tilalle jokin harrastus. Varmasti kaikilla on sellaisia juttuja joiden tekemisestä nauttii. Mieti mitä tykkäsit tehdä lapsena, lapset nimittäin luonnollisesti usein hakeutuvat sellaisten puuhien pariin jotka ovat heidän kykyjensä mukaisia. Ihmiset yleensä tuntevat olonsa onnellisiksi kun he tekevät sellaisia asioita joissa heidän luonnollinen lahjakkuutensa tulee esiin, tai yksinkertaisesti sellaista mikä kiinnostaa. Kehitä siitä sitten aikuisversio. Yritä viihtyä ensin omassa seurassasi, ja hyväksyä se mitä olet - muuten muutkaan eivät voi. Eli siis hanki tekemistä joka tekee sinut onnelliseksi, älä odota että ihmissuhteet välttämättä toimivat laastarina masennukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen yksinäinen myös. Muuttanut usein, ollut kiusattu myös. Mietin tuota harrastamista. Lapsena tein barbeille vaatteita paljon tai askartelin jotain pientä. Joskus leivoin. Olin kovin kiinnostunut sisustamisesta ja muodista myös. Miten nuo voi hyödyntää nyt aikuisena? Miten tehdä niistä harrastus?
en ole ap
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 01:14"]
Mä olen yksinäinen myös. Muuttanut usein, ollut kiusattu myös. Mietin tuota harrastamista. Lapsena tein barbeille vaatteita paljon tai askartelin jotain pientä. Joskus leivoin. Olin kovin kiinnostunut sisustamisesta ja muodista myös. Miten nuo voi hyödyntää nyt aikuisena? Miten tehdä niistä harrastus?
en ole ap
[/quote]
Mene kansanopistoon jollekin kurssille joka liippaa läheltä kiinnostuksen kohteitasi. Tärkeää että tapaat tekemisissäsi uusia ihmisiä. Niistä saa ajattelemisen aihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällaisten asioiden taustalla on pelkoja. Pelot tulee määrittää ja sitten tulee mennä pelkoa päin. Se sattuu, mutta se pitää ottaa urheilun kannalta. Urheilussakin sattuu, mutta jälkeenpäin tulee tosi hyvä olo :) Pelko häviää, kun siedätyshoitoa saa riittävästi. Lopputulos on erittäin antoisa. Tsemppiä!
Kaikki voi vähitellen vielä korjaantua, niin minullekin kävi. Ehkä tosiaan voisit harrastaa jotakin. Entä luuletko, että voisit internetin kautta vaikka deittailla? Ei kaikki miehet ole mänttejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 01:17"]
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 01:14"]
Mä olen yksinäinen myös. Muuttanut usein, ollut kiusattu myös. Mietin tuota harrastamista. Lapsena tein barbeille vaatteita paljon tai askartelin jotain pientä. Joskus leivoin. Olin kovin kiinnostunut sisustamisesta ja muodista myös. Miten nuo voi hyödyntää nyt aikuisena? Miten tehdä niistä harrastus?
en ole ap
[/quote]
Mene kansanopistoon jollekin kurssille joka liippaa läheltä kiinnostuksen kohteitasi. Tärkeää että tapaat tekemisissäsi uusia ihmisiä. Niistä saa ajattelemisen aihetta.
[/quote]
Niin yleensä niissä kursseilla vain tehdään jotain sellaista mitä ei oikeasti tarvitse kotiinsa. Näin itse sen näen. Vaikea kuvitella että rupeaisin tekemään vaatteita itselleni tms.
Kiitos ♥ Tuntuu vaan niin toivottomalta päästä eteenpäin. Harrastuksia olen miettinyt ja kokeillutkin, mutta mulla ei hirveästi ole lahjakkuuksia, esim. sorminäppäryyttä tai musikaalisuutta. Mun harrastukset tuppaa olevan sellaisia yksin suoritettavia, ja sitten niistä menee aina masennuskaudella maku. No, yksi harrastus on nyt kuitenkin ja sen kautta on tullut hiukkasen sosiaalisuutta.
Eniten ehkä kaipailisin sellaista yleistä ihmisten kanssa olemista ja hengailua. En oo koskaan elänyt sellaista nuoruutta, missä venytään ja vanutaan kavereiden kanssa tuntikaudet ympäriinsä. Mulla oli lapsena pari-kolme kaveria ja sitten jossain vaiheessa muutama koulukaveri (ainoastaan siellä koulussa), mutta masennuksen puhjettua kävin koulua monta vuotta kokonaan yksin, edes puhumatta kenellekään.Tuntuu etten tapaa missään samanhenkisiä ihmisiä. Ja aloitteiden tekeminen on ihan käsittämättömän vaikeaa, ja tuntuu että ei musta kukaan voi kuitenkaan pitää ja olen ihan tyhmä ja nolo.-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ihan samanlaisia kokemuksia. Mulla on kyllä perhe ja olen hiukan vanhempi. Mutta juuri se ettei löydy niitä samanhenkisiä ystäviä. Itse en niinkään kaipaa enää baari iltoja vaan sellaista muuta oleilua. Kahvittelua uusissa kahviloissa, ruokakutsuja jne. Tai jotain tekemistä yhdessä. Tuntuu vaan että nämä jotka viettävät sellaista kaverielämää mitä itse tahtoisin niin on tutustuneet kavereihinsa jo nuorena ja muodostaneet sen oman kaveripiirinsä.
t:8
Kyllä. Hankit niin kiinnostavaa tekemistä ettei pilalle mennyt nuoruus pääse nousemaan mieleen. Ei siihen edes paljon tarvita. Mielenkiintoinen työ, hyvä parisuhde tai intohimoinen harrastus riittää jo hyvin alkuun.
Minua ei hyväksytä edelleenkään, 37v ja nuorena jäin yksin ja torjutuksi. en usko enää parempaan, ei mulla oo työkyvyttömänä mitään saumaa saada seuraa...
Minua ei hyväksytä edelleenkään, 37v ja nuorena jäin yksin ja torjutuksi. en usko enää parempaan, ei mulla oo työkyvyttömänä mitään saumaa saada seuraa...
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 01:34"]
Eniten ehkä kaipailisin sellaista yleistä ihmisten kanssa olemista ja hengailua. En oo koskaan elänyt sellaista nuoruutta, missä venytään ja vanutaan kavereiden kanssa tuntikaudet ympäriinsä. Mulla oli lapsena pari-kolme kaveria ja sitten jossain vaiheessa muutama koulukaveri (ainoastaan siellä koulussa), mutta masennuksen puhjettua kävin koulua monta vuotta kokonaan yksin, edes puhumatta kenellekään.Tuntuu etten tapaa missään samanhenkisiä ihmisiä. Ja aloitteiden tekeminen on ihan käsittämättömän vaikeaa, ja tuntuu että ei musta kukaan voi kuitenkaan pitää ja olen ihan tyhmä ja nolo.-ap
[/quote]
Parisuhteen myötä voit päästä osalliseksi tuollaisesta kaveriporukasta. Toisaalta on hyvä muistaa ettei moni muukaan saa koskaan elää noin onnellisesti. Vain suosituimmilla riittää kavereita tuohon rentoon olemiseen. Muut joutuu miettimään aina onko hyväksytty ja saako enää uudelleen kutsua.