kuinka paljon on itsestään kiinni kun elämässä menee huonosti?

Ihan kaikki on itsestä kiinni. Ajattele että sun huonoin päivä voi olla jollekulle sen elämän paras päivä.

Ei han kaikki kuitenkaan, sanoisin 25% :lle ei voi kertakaikkiaan mitaan, toinen asia on sitten miten siihen suhtautuu. 

No daa, juuri siitä oli puhetta.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2013 klo 09:42"]

Ihan kaikki on itsestä kiinni. Ajattele että sun huonoin päivä voi olla jollekulle sen elämän paras päivä.

[/quote]

Surkea neuvo, mua ainakaan kiinnosta jos jollain menee paremmin ku mulla. Muutenkin noi kakarat vituttaa.

Onhan se yleensä pääosin itsestä kiinni, mutta kun asia on niin, että siihen miten ITSE on, voi vaikuttaa monet vain rajallisesti. Ihmisen temperamentti on synnynnäistä, ja antaa siten eri lähtökohdat asioihin. Samoin vaikka älykkyys ja ruumiin ominaisuudet on pitkälti synnynnäisiä ja niihin voi vaikuttaa vain rajallisesti, ja ne kuitenkin vaikuttavat selvästikin ihmisen menestykseen elämässä. Myös menneisyyden kokemukset, joille ei ENÄÄ voi mitään, vaikuttavat, esimerkiksi koulukiusaaminen voi tehdä jostakin säikyn ja ihmisaran, mikä estää sosiaalista kanssakäymistä myöhemminkin. Ja tietysti on erilaiset sairaudet vielä joita ei niitäkään ihminen valitse, mutta jotka kuitenkin vaikuttavat siihen mitä jaksaa ja pystyy.

[quote author="Vierailija" time="21.02.2013 klo 09:33"]

mielipiteitä? siis nyt en todellakaan tarkoita traagisia onnettomuuksia tms mihin ei voi vaikuttaa vaan lähinnä ....no, kun monesti valitetaan että "ei ole kavereita", "kukaan ei soita", "x vaan valittaa", "en jaksaisi enää mitään", "masennus iski koska..."......bla bla. Näitä aloituksia ajattelin. Uskon että omalla asenteella pääsee aika pitkälle elämässä, katsomalla peiliin ja muuttamalla omia tapoja, eikö? liian moni tänään on ns energiavarkaita eli valittaa ja huokailee toisille ja saa näin huonoa oloa toiselle ihmisellekin, ei aina jaksa kuunnella toisten valituksia. Usein on samat ihmiset jotka valittaa eikä näe mitään positiivista missään. Luulen että kannattaa oikeesti karsia pois nämä ihmiset elämästä jos ei ikinä saa nähdä heidän hymyilevän tai kuuntelemaan SINUN asioita. Ja muistakaa - peili on aika hyvä totuudenkertoja. Mukavaa päivänjatkoa teillekin. Lähden nyt pumppitunnille mistä saa HYVÄÄ ENERGIAA ja iloinen mieli.

[/quote]

Jännä miten ylevän filosofisesta kysymyksestä yhtäkkiä hypättiin jumppaan ja HYVÄÄN ENERGIAAN.

No vastaan silti. Olet siis tehnyt jotain sikamaista "energiavarkaalle" ja nyt kaduttaa ja tuntuu paskalta ja toivot, että me kerrottais sulle ettet oikeasti tuhonnut kenenkään elämää ja se teki sen ihan ite. No, arvaat varmaan etten aio sanoa niin. Jos olet rikkonut lupauksia ja tehnyt muuta tuhmaa, niin korjaa asia ja pyydä anteeksi ja lopeta se uhrisi syyttely ja mustamaalaus. Jos hän on SINUN kaverisi, niin hänellä on tosiaan paljonkin syytä valittaa.

Jatkuvaa valitusta ei ole kiva kuunnella, mutta... Entäs jos on koko ikänsä ollut se positiivinen ja reipas, kaveripiirin kuuntelija mutta kun itse joutuu ongelmiin ja masentuu, niin kavereilla onkin oikeus heittää tämä ihminen pois elämästään, kun ei jatkuvaa negatiivisuutta jaksa kuunnella. Näin siis on käymässä minulle. Tiedostan kyllä ongelmani ja olen monesti pahoitellut, kun valitan asioistani ja huomaan, että ystäväpiiri ei tätä oikein jaksaisi. Koen tilanteen kuitenkin äärimmäisen epäreiluna. Olen 20 vuotta ottanut vastaan heidän murheensa, tsempannut ja kuunnellut, mutta nyt vajaa vuosi työuupumusta ja ilmeisesti masennusta takana, ja nämä "ystävät" eivät enää jaksa. Enkä edes valita koko aikaa tai aina, kun näemme vaan näitä ystäviä ärsyttää, kun en enää jaksa kuunnella heidän murheitaan empaattisen näköisenä vaan saatan jopa joskus olla vähän kärsimätön tai mainita jotain omista murheistani. Ovat nyt valitelleet, miten meidän tapaamisemme ovat muuttuneet, kun en enää ole positiivinen ja että he toivoisivat kovasti, että muuttuisin entisenlaisekseni. 

Ei se ole noin helppoa! Olisipa kiva, jos voisi edes kerran rehellisesti purkaa mieltään heille ja saada tukea ja myötätuntoa. Mutta ei! He vilkuilevat toisiaan ja jopa vähän hihittelevät ja ovat täysin kykenemättömiä edes toteamaan, että onpas harmi, kun sulla on rankkaa. Ilmeisesti vain tietyillä saa olla rankkaa ja toisilla ei.

^Etkö tajua? Ei ne ole sun kavereitas! Mitä hengaat niiden kanssa, kynnysmatto?

Jos mietin omaa kaveri/tuttavapiiriä, niin kyllä ihan saa peiliin katsoa ne, joilla ei niin hyvin mene.

Yksi syyttää vanhempiaan ja lapsuuttaan masennuksesta ja elämäntilanteestaan. Oikeasti hänellä ollut kyllä ihan normaali koti - koulutetut vanhemmat, hyvä taloudellinen tilanne, ihan normaalia, ei alkoholismia tms. Kun hän heittäytyi laiskaksi (masentaa!), eka mies kyllästyi kolmen vuoden jälkeen ja lähti. Hän etsi uuden miehen - ulkomaalaistaustaisen - teki lapsen ja on nyt pienituloinen yh, joka valittaa, kun ei voi tarjota lapselle ydinperhettä eikä isä välitä lapsesta. Ja ne kamalat vanhemmat tukee häntä taloudellisesti niin, että on asunnot ja autot, jne. Mutta silti ne on aivan kamalia.

Yhdellä on ihan unelmatilanne. On mies, molemmilla varmat työpaikat tästä eläkkeelle, olisi aikaa ja rahaa harrastaa ja matkustaa. Ja silti ei tee kuin valittaa ja keksii luulotauteja. Mitään vikaa hänessä ei kukaan lääkäri löydä, mutta aina kolottaa, henkeä ahdistaa, jne.

Yksi pariskunta on aina valittanut rahanpuutetta. Päätyivät sitten tekemään kolme lasta ennen kuin kumpikaan valmistui, toinen ei ole valmistunut vieläkään. Kumpikin pätkätöissä. Toinen ei edes halua pysyvää työtä, kun sittenhän joutuisi olemaan koko ajan töissä! Nyt voi aina välillä käydä tienaamassa täydet työttömyyspäivärahat ja sitten taas makoilla vuoden kotona katsomassa piraatisti netistä ladattuja leffoja. Mutta silti on ihan paska juttu, kun rahat ei riitä upouuteen autoon ja matkoihin ja kaikenlaisiin kalliisiin turhakkeisiin. Heti, kun on satanenkin tilillä ylimääräistä, sillä ostetaan jotain todella turhaa, jota ei tarvita - ja sitten maristaan loppukuu, kun ei ole rahaa.

Yksi on juonut viinaa koko aikuisuutensa. Ollut todella hyviä työpaikkoja. Ollut vaimo ja lapsi. Mutta ei, kun se viinanhimo ja baarikaverit voittaa sen, että saisi elää tavallista normaalia, onnellista elämää. Ja sitten nillitetään, kun vaimo lähti ja lapsi ei halua olla missään tekemisissä.

Yhdellä tuttavamiehellä ollut todella fiksuja jakauniita ja varakkaitakin naisystäviä. Jokainen näistä olisi halunnut hänen kanssaan naimisiin ja lapsia. Mutta ei, kun hän halusi juosta kukasta kukkaan, petti ja jätti. Nyt on isoisäikäinen ja valittaa, kun ei ole lapsenlapsia. Ja edelleen vaihtuu naiset, parin vuoden välein.

Että kyllä kaikilla näillä minusta ihan itseaiheutettua tuo valitusten kohde on.

Moniongelmaisena parikymppisenä haluan avautua.

Kyllä olen itse vastuussa monista ongelmistani. Itse minä päätin juoda kaikki rahani ja jättää laskut maksamatta. Tätä johti vääjäämättä häätöön, ulosottoihin, velkoihin, yms. Ja tietysti siihen ah niin ihanaan alkoholismiin. Ja itse minä olen myös jättänyt ottamatta yhteyttä kavereihin. En enää jaksanut pitää yhteyttä, kun pelkkä tekstiviestikin tuntui musertavalta. En tiedä miksi, mutta näin se on. Ja kun olisi pitänyt käydä koulussa ja saada uusia ystäviä, en halunnut/jaksanut tehdä sitäkään. Minua vain on syyttämineen, muuta en ole koskaan väittänytkään.

Mutta masennuksestani en syytä enää itseäni. En syytä siitä myöskään muita ihmisiä, enkä maailmaa, vaikka välillä tekisi mieli. Olen viimein saanut ymmärtää, että kyseessä on sairaus. Olenhan minä tuon tiennyt, mutta olen sen aina kieltänyt. "Enhän minä saa näin tuntea. Se menee huomenna ohi." Tuttua varmaan joillekin.

Vasta pari viikkoa sitten todella uskalsin antaa itselleni luvan olla kipeä ja parannella mieltäni ihan rauhassa. Ei ole kyseessä vain vaihe, jonka saisin ohi "ottamalla itseäni niskasta kiinni" tai "ajattelemalla positiivisesti".

On siis asioita, joista voi syyttää itseään ja asioita, joista ei voi.

Mikä oikeus kenelläkään on vaatia, että nuorten pitäisi mennä herrojen laatimiin koulutus- ja työputkiin ja raataa ikänsä velkaorjina? Ei tähän paskayhteiskuntaan kukaan ole vapaaehtoisesti halunnut syntyä. Yhteiskunta saa vastata kansalaisistaan.

Mun mielestäni 99%. Sairaudet ja vammautumiset tietty on asioita mitkä ratkaisee elämän suunnan lopullisesti mutta mikään muu ei.

Olen köyhän duunariperheen lapsi - vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta kouluttautua sodan jälkeen mutta silti heidän elämänsä oli täyttä ja rikasta monella tapaa ja minulla ihana lapsuus. Materiaa ei ollut kuten kavereilla mutta rakkautta sitäkin enemmän.

Avioiduin nuorena, hankin 3 lasta, opiskelin, maksoin asuntolainaa miehen kanssa ja ihan itse vapaaehtoisesti erosin 1. ihan ok miehestäni. Halusin enemmän, halusin että minua rakastetaan ja arvostetaan, tuetaan kuten parisuhteessa kuuluu. Koskaan en silti sälyttänyt avioliittomme epäonnistumista vain miehen kontolle - emme vain olleet ne oikeat toisillemme. Ja sain sentään nuo ihanat lapset.

Eron aikaan myös äitini sairastui, kuoli, muutin lasten kanssa yh:na toisaalle asumaan ja vaihdoin työpaikkaa - kaikki 6kk sisällä. Tuin isääni ja yritin selvitä - ei tullut mieleenkään heittäytyä toisten armoille ja syyttää yhteiskuntaa kun elämä oli paskaa??!! Sieltä alhaalta oli vain yksi suunta > ylöspäin.

Muutaman vuoden kuluttua tapasin ihanan miehen jolle kelpasi koko paketti. Parisuhteen myötä tuli (ulkoisia) hankaluustekijöitä jotka piti meitä esim taloudellisesti todella tiukoilla, miehen työasioissa oli paljon selvitettävää mikä maksoi meille nykyrahassa kymmeniä tuhansia. Silti hänelle ei koskaan tullut mieleenkään jättäytyä työttömäksi ja yhteiskunnan elätiksi.

Jos me olemme selvinneet kuolemista, eroista, veloista, työttömyydestä, sairauksista, masennuksesta jne jne miksei muutkin voisi?? Ennen otettiin itseä niskasta kiinni ja purtiin hammasta että selvittiin - nyt lyödään hanskat tiskiin ja syytellään muita kun ei heti onnistuta!

4:n äiti

Sinulle ei sitten tullut mieleen että sillä kaverilla on jo aika huono tilanne. Hän on todennäköisesti jo vakavasti masentunut. Ottamalla hänet mukaan tekemisiin saat hänetkin iloisemmaksi ja ehkä voittamaan masennuksen. Hylkäämällä hänet silloin kun hän todella ystävää tarvitsee ajat vain hänet alemmaksi. Oikea ystävä ei sellaista teekkään.

Miksi tällä palstallla ei lainaaminen onnistu?? Noh alla olevaan haluaisin kommentoida

"Yksi syyttää vanhempiaan ja lapsuuttaan masennuksesta ja elämäntilanteestaan. Oikeasti hänellä ollut kyllä ihan normaali koti - koulutetut vanhemmat, hyvä taloudellinen tilanne, ihan normaalia, ei alkoholismia tms."

Usein ihmetyttää ihmisten käsitys siitä mikä on hyvä koti. Ei siihen liity mitenkään vanhempien koulutus tai taloudellinen tilanne, tällaiset täysin merkityksettömät asiat otetaan usein ekana esiin. Ja alkoholismi on vain yksi niistä asioista jotka saa lapsen voimaan pahoin, eikä ne asiat todellakaan usein näy päälle. Omassa perheessänikään ei varmasti ollut ulkopuolisen silmin mitään vikaa. Kävimme sukujuhlissa ja olimme täysin normaaleja, vanhempani juttelivat iloisina ja nauroivat jne. Oli hyvä taloudellinen tilanne ja kaikki päällisin puolin ok. Se mitä kukaan ei nähnyt päällepäin oli se, että vanhempani tekivät ihan liian paljon töitä yrityksessään, toinen vanhemmistani oli vakavasti masentunut ja sairas, ei hoidattanut itseään. Lapsuuteni oli täynnä ahdistusta vanhemmista, opin tukahduttamaan omat tunteeni kokonaan etten olisi rasittanut vanhempia lisää, olin oikea unelmalapsi (mikä sai asiat näyttämään ulospäin entistä paremmalta) ja nyt aikuisena olen joutunut opettelemaan kaiken tuntemisen alusta asti. Surun, kiukun, ilon.

Ja sen myös haluaisin sanoa, että vaurioitunut ihminen ei itse tiedä omaa vaurioisuuttaan vaan kuvittelee että se mitä omassa mielessä tapahtuu on normaalia, kun muustakaan ei ole kokemusta. Samoin suuriin piirtein normaalit eväät saanut ihminen ei voi mitenkään kuvitella minkälaista on kun psyykessä ei ole kaikki kohdallaan. Tunteiden lähes täydellinen tukahduttaminen aiheutti minulle valtavaa ahdistusta joka kesti vuosikymmeniä ja tuntemaan oppiminen oli todella kivulias prosessi. Nyt kun olen jo aika pitkällä, saan välillä muistutuksia entisestä elämästä kun jokin asia aiheuttaa flashbackin. Esim. pari päivää sitten koin sellaisen ahdistusflashbackin pitkästä aikaa ja ensimmäinen ajatus oli että whoaaa, tältä ei olekaan tuntunut pitkään aikaan!! Ja toinen ajatus oli että voi luoja MITEN minä oikein KESTIN sen kun tämä olotila oli jokapäiväistä kauraa, aamusta iltaan. Enkä kyllä kestänytkään, ja luojan kiitos enää ei tarvitse. Sen vaan sanon, että sellaisessa olotilassa elävällä ihmisellä mahdollisuus valita rajoittuu erittäin paljon. t. 15

Minä vierastan jotenkin tätä nykyajan self help - meininkiä, jossa ihmistä ei kosketa murheet tai sairaudet, jos hän vaan on aina kiva ja helppo, jumppaa, syö vitamiineja ja lakkaa valittamasta.

Minun kaveripiirini ongelmat ovat juuri sellaisia, ettei niitä ratkaista sillä, että ollaan iloisia ja myönteisiä. Totta kai se AUTTAA että suhtautuu asioihin valoisasti, mutta ei se poista syöpää, läheisen kuolemaa, perheyrityksen konkurssia väkivaltaisen ex-miehen vuosikausia jatkuvaa vainoamista ja kiusaamista, ja muita elämän vähemmän kivoja juttuja.

Minusta on jotenkin tosi yksinkertaista ajatella, että kaverin kanssa kuuluisi olla aina kivaa, ja jos ei ole, niin kaveri lempataan. Tuollainen ajattelumalli ehkä kuuluu nuoruuteen, kun kuvitellaan että ihmisen kuuluisi olla täydellisiä tai ainakin pyrkiä siihen, mutta jossain vaiheessa siitä pitäisi kasvaa yli. Oma ymmärrys ei kehity, jos pyrkii aina vain pinnallisiin ihmissuhteisiin.

Ei se kuulu nuoruuteen vaan tiettyyn luonteeseen. 

Kun syntyy keskosena perheeseen, jossa äiti on mielenterveysongelmainen alkoholisti-narkkari ja isä tunnevammainen alkoholisti, jostain syystä positiivinen asenne ei kanna ihan niin pitkälle, etteikö persoonallisuushäiriötä tai muuta psyykkista vikaa kehittyisi. Kun jotenkin selviää elämässään äidin kuolemasta, huostaanotosta sekä isän hylkäämisestä, huomaa olevan yksin omillaan 17-vuotiaana kunnan kustantamassa kämpässä ja aivan paskana sisäisesti. Kaikki pelko, viha, traumat ym. tulee ulos raivona ja itkuna useamman vuoden ajan, mieli uskaltaa kerrankin sairastua ja sitten papereissa on kolme diagnoosia, joista yksi ei ole paranemaan todennäköisesti koskaan.

Minulla kesti 8 vuotta päästä eroon masennuksesta, päästä hyvään tasapainoon häiriöni kanssa sekä oppia hyväksymään kokemani kauheudet ilman että syyttäisin niistä enää itseäni. Kouluni jäivät kesken kun vointini romahti, kyllä- mutta mikä estää minua jatkamasta niitä sitten kun voin vielä vähän paremmin? En koe olevani huonompi ihminen siksi, että olen kehdannut itkeä avoimesti ja rypenyt masennuksessa, vaatinut apua julkiselta terveydenhuollolta. Mutta minuun on osaksi suhtauduttu kuin olisin joku lellipentu: "kyllä tässä muitakin välillä joskus masentaa!", "kyllä mäkin olen kokenut vaikka mitä mutta en ole jäänyt kotiin vaan nytkin olen töissä" jne. Se, etten tee töitä tai pyri olemaan hyödyksi muille, ärsyttää lähipiiriäni. Miettivät varmaan, että olen laiska tai luuseri. Ihan rauhassa vaan; nämä ihmiset eivät ole olleet pääni sisällä ja nähneet sitä kaikkea, mitä tämän prosessin aikana on tapahtunut. He eivät mitenkään voi ymmärtää minua enkä sitä oletakaan. Mutta mielestäni jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja itsensä kuunteluun. Minulla on juuri nyt hyvä olla sen vuoksi, että olen näin tehnyt: tuntenut ja kuunnellut, mitä kaipaan tai haluan. Arvostusta sillä ei ehkä saa, mutta mielenrauhan ajan kanssa kyllä.  :)

Kun katson lapseni päiväkotiryhmää, näen sieltä jo nämä, joiden "onni on itsestä kiinni" ja nämä jotka eivät ymmärrä että elämä voisi olla menestystarina, jos he vaan, nyt, nelivuotiaina, hankkiutuisivat eroon epävakaista, aggressiivisista, laiminlyövistä, tunnekylmistä ja köyhistä vanhemmistaan ja vaihtaisivat kotinsa tasapainoisten, turvallisten, myönteisten ja mielellään varakkaidenkin ihmisten luokse. Minun lapsellani on päiväkotikavereita, jotka näyttävät olevan vanhemmilleen vain rasite ja suuri pettymys. Ei sellaiselta pohjalta ponnisteta kovin hyvään itsetuntoon.

Ap, ihmisllä on tässä elämässä aivan erilaiset lähtökohdat. Vaikka hyvinvointiyhteiskunta yrittää tasoittaa näitä eroja, niin ei se pysty poistamaan niitä henkisiä taakkoja, joita ihmiset kantavat. 

19, varmaan auttaakin tosi paljon kun tajuaa, että muut ihmiset haluavat sinun parantuvan ei siksi, että he ilahtuisivat sinun hyvinvoinnistasi vaan siksi ettet tuhlaisi heidän verorahojaan. Sitten ihmetellään, että mikä sillä nyt on.

Yhdet kokoomusnuijat vihjailivat, että menisit saatanan pummi töihin. Ystäviltä sitä jotenkin odottaisi pikemminkin asennetta "Kiva, että olet pitänyt itsesi elossa. Hienoa!".