Lue keskustelun säännöt.
Esikoistyttö, kuopuspoika, jälkimmäinen suosikki?
05.05.2013 |
Meillä on esikoistyttö ja kuopuspoika. Esikoistyttö on haastava ja vaativa lapsi, kuopuspoika taas helppo ja ihana. Tuntuu että esikoinen on monessa mielessä "harjoituskappale" ja kuopuksen kanssa olen vasta kunnolla kasvanut äitiyteen ja tehnyt monta asiaa fiksummin ja ymmärtävämmin. Ja kuopuspoika palkitsee minut tästä olemalla ihana itsensä. Täytyy siis myöntää, että poika on suosikkini ja vietän hänen kanssaan aikaa enemmän ja mieluummin kuin tytön kanssa. Ostan myös mieluummin tavaroita tälle pojalleni ja hankin tyttöesikoiselle aina "sukupuolineutraaleja" kalliimpia vaatteita esim haalareita, kenkiä, pyörän, pulkan j.n.e. neutraaleissa väreissä, että ne menevät pojallekin. Oikeastaan tyttöni on puettu aika poikamaisesti tästä syystä. Mutta en voi tätä auttaa, olen vaan jotenkin ihan rakastunut poikaani. Onneksi tyttöesikoisella on kummitäti joka hänestä tykkää kovasti ja häntä hoitaa usein. Tyttöesikoinen on myös päiväkodissa jossa paljon kavereita ja on ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Minä vain tykkään enemmän rauhallisesta ja ihanasta pojastani.
Kommentit (10)
Näin esikoistyttönä jolla on pikkuveli, ja äitinä jolla on esikoistyttö ja pikkuveli, tuo tuntuu ikävän tutulta...
Olin aina aivan selkeästi pikkuveljeni varjossa, pikkuveljestäni selvästi tykättiin enemmän ja hänen kasvatuksensakin oli paljon järkevämpää kuin minun - juuri kuin ap sanoi, ensimmäisenä olin se harjoituskappale.
Tunnistan asetelman omassakin äitiydessäni, ja yritän henkeni edestä olla lipsahtamatta samaan käytökseen kuin omat vanhempani. Esikoistytössä näen koko ajan itseni kaikkine puutteineni, pikkupoika on jotenkin erillisempi ja siksi helpommin rakastettava. Lisäksi kuopus on tietysti pieni kauemmin. Kun isosisko oli saman ikäinen kuin kuopuspoika nyt, minulla ei vielä ollut tätä hurjaa lapsuuskaihoa - tuntui että elämä oli pelkkää pikkulapsiarkea yötä päivää, eikä ollut yhtään sellainen tunne että joka hetkestä on pidettävä kynsin hampain kiinni. Nyt tilanne on toinen, ja nautin pienen pojan pienuudesta joka päivä tosi aktiivisesti. Häpeän tunnustaa, mutta en oikein kunnolla edes muista millainen tyttöni oli tuossa iässä.
Ehkä tässä on vähän sitäkin, että pelkään kohta menettäväni poikani miesten maailmalle ja lakkaavani enää ymmärtämästä häntä ja pystymästä osallistumaan hänen juttuihinsa. Tyttö tuntuu jotenkin automaattisemmin omalta, ja olo on luottavainen sen suhteen että tulemme olemaan toistemme elämässä aina.
Älkää pliis kivittäkö, yritän vain olla rehellinen. Tiedän näiden olevan asioita joita ei saisi sanoa ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ainakin noin. Miehelläni on ex-vaimonsa kanssa tyttö ja poika, poika on se nuorempi. Poika on koko ex-vaimon suvun lellikki, siitäkin syystä ettei heidän suvussaan oikeastaan ole syntynyt yhtään poikia. Exä on lellinyt pojan ihan piloille - ikää 4v, eikä tarvitse esim. kävellä itse mitään matkoja ulkona, ei tarvitse syödä itse tai ainakaan sitä ruokaa mitä on tarjolla, ei tarvitse osata alkeellisimpiakaan käytöstapoja, mitään ei tarvitse tehdä itse.
Tyttö onkin sitten paljon skarpimpi tapaus. Tietää paljon asioita, on omatoimisempi. Hänelle on muutenkin selvästi opetettu enemmän asioita kuin pojalle. Poika vain on ja nauttii äidin huomiosta. Tyttö taas pakotetaan jakamaan lelunsa, karkkinsa jne veljensä kanssa. Pojan ei tarvitse, kun "on vielä niin pieni". Ei varmaan tarvitse mainita erikseen, etteivät sisarusten välit ole kovin hyvät?
[quote author="Vierailija" time="05.05.2013 klo 12:43"]
Näin esikoistyttönä jolla on pikkuveli, ja äitinä jolla on esikoistyttö ja pikkuveli, tuo tuntuu ikävän tutulta...
Olin aina aivan selkeästi pikkuveljeni varjossa, pikkuveljestäni selvästi tykättiin enemmän ja hänen kasvatuksensakin oli paljon järkevämpää kuin minun - juuri kuin ap sanoi, ensimmäisenä olin se harjoituskappale.
Tunnistan asetelman omassakin äitiydessäni, ja yritän henkeni edestä olla lipsahtamatta samaan käytökseen kuin omat vanhempani. Esikoistytössä näen koko ajan itseni kaikkine puutteineni, pikkupoika on jotenkin erillisempi ja siksi helpommin rakastettava. Lisäksi kuopus on tietysti pieni kauemmin. Kun isosisko oli saman ikäinen kuin kuopuspoika nyt, minulla ei vielä ollut tätä hurjaa lapsuuskaihoa - tuntui että elämä oli pelkkää pikkulapsiarkea yötä päivää, eikä ollut yhtään sellainen tunne että joka hetkestä on pidettävä kynsin hampain kiinni. Nyt tilanne on toinen, ja nautin pienen pojan pienuudesta joka päivä tosi aktiivisesti. Häpeän tunnustaa, mutta en oikein kunnolla edes muista millainen tyttöni oli tuossa iässä.
Ehkä tässä on vähän sitäkin, että pelkään kohta menettäväni poikani miesten maailmalle ja lakkaavani enää ymmärtämästä häntä ja pystymästä osallistumaan hänen juttuihinsa. Tyttö tuntuu jotenkin automaattisemmin omalta, ja olo on luottavainen sen suhteen että tulemme olemaan toistemme elämässä aina.
Älkää pliis kivittäkö, yritän vain olla rehellinen. Tiedän näiden olevan asioita joita ei saisi sanoa ääneen.
[/quote]
Tuo on muuten just mitä mietin eilen itsekin kun olin poikani kanssa kahdestaan. Just toi menettäminen ahdistaa ja haluis pitää sen niin lähellä ja pienenä.. :D (musta tulee varmaan ihana anoppi! )
Mut teen kyllä kaikkeni ettei meidän vanhempi tyttö tuntis että rakastan jompaa kumpaa enemmän kuin toista! Molempaa yhtä paljon. Pidän vaan jotenkin selvänä, että tytön kanssa saa olla aina, vaikka eihän asia välttämättä ole niin. Voihan maailma viedä hänet mennessä. Tytön kohdalla omat muistot ja kokemukset saa uskomaan, että kyllä se selviää. Poikein maailman ongelmat taas tuntuu pelottavammilta, ehkä siksi että ne ovat vieraampia.
Onko muilla samoja kokemuksia?
Mun mielestä ei ole oikein suosia jotain lapsia.
Itse olen esikoistyttö ja veljeni oli äitini suosikki ja voin sanoa, että en vaihtaisi osia. Äitini oli...hmm...hankala ihminen enkä todellakaan menettänyt mitään kun en joutunut kärsimään hänen tukahduttavansa "rakkaudestaan".
Mulla on hankala, vaativa esikoispoika ja helppo rauhallinen iloinen ihana kuopustyttö. Poika on silti suosikkini jostain syystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi poikaa, joista esikoinen suosikkini ihan siksi, että olemme niin samanlaisia. Ymmärrän häntä automaattisesti, ja koen että osaan kasvattaa hänet oikein hyvin. Rakkaus häneen on kuin valoa, sen eteen ei tarvitse koskaan ponnistella.
Kuopus on luonteeltaan täysin erilainen. Hän on intensiivinen lapsi, joka kaipaa voimakasta stimulaatiota, voimakkaita tunteita ja menoa ja meininkiä. Suurimman osan ajasta en ymmärrä häntä juurikaan, ja hän on vauvasta asti ollut suuritöinen hoidettava. Koko ajan koen että ohjaan ja kasvatan häntä väärin, kun oppi ei meinaa mennä perille ollenkaan, ja lapsi raivoaa herkästi. Hänen kanssaan joudun tekemään tosissaan töitä, että meillä olisi mukavaa yhdessä, ja osaisin antaa hänelle riittävästi positiivista palautetta.
Sekä minulle, että miehelleni on selvää, että minä olen se kotisatama, jonka helmoissa pyöritään ensimmäiset vuodet, ja sen jälkeen lapset alkavat pikkuhiljaa irroittautua miehen matkassa siihen miesten maailmaan, ja lopulta rakentavat oman kumppaninsa kanssa oman elämänsä. En koskaan ole ajatellut, että poikani olisivat jotenkin "omiani" vaan olen aina ajatellut, että heidän kanssaan elämisestä pitää nauttia nyt kun he vielä tässä ovat, koska se aika on lyhyt. Silti minun on helpompi olla esikoisen kanssa kuin pienemmän kanssa.
Joten voiko olla, että vain tunnistatte siitä suosikklapsestanne omia piirteitänne, eikä kyse olekaan pelkästään sukupuolesta?
Minusta vanhempien velvollisuus on olla tasapuolinen. Viis siitä, vaikka joku lapsista tuntuisi ihannetapaukselta ja joku taas siltä, että on perinyt kaiken anopiltaan. Omat vanhempani ovat olleet aina tasapuolisia ja olen siitä tosi iloinen. Appivanhempani taas ovat niitä, joille kuopustyttö on aina ollut se läheisin ja rakkain ja hulttiopoikaa on tuettu kaksin käsin, kun taas perheen kunnollinen ja pärjäävä esikoispoika on jäänyt kaikessa vähemmälle. Myös lapsenlapsissa on selkeä suositummuusjärjestys. Nämä ovat ikäviä asioita, koska ne aiheuttavat monenlaista kitkaa, eikä sukuun tullut asioita paljoa paranna jos yrittää puuttua siihen. Ikäviltä on, kun omat lapset huomaavat miten mummu suosii tyttärenpoikia ihan vaan siksi, että voi niin tehdä.
Minulla on kolme tytärtä. Vanhin on tulta ja tappuraa kuten minäkin ja taustalla on kalvanut oman äitini kanssa olleet ongelmat (hän on ollut viikkojen mykkäkoulujen ystävä ja minä taas haluan selvittää erimielisyydet vaikka reippaammallakin äänenkäytöllä, muun muassa). Äitini kerran hurskaasti toivoi, että saisin minunlaiseni tyttären, koska "silloin ymmärtäisin mitä minä olen saanut kokea". No heti tärppäsi, mutta olemme tulleet toimeen oikein hyvin etenkin nyt kun lapset ovat jo isoja. Olen saanut olla hänen tukenaan suruissa ja tunnen että olemme tosi läheiset ja ymmärrämme toisiamme erityisen hyvin. Meillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja tiettyä erityislahjakkuutta, joka yhdistää. Keskimmäinen lapsi on hyvin lujatahtoinen, sporttinen, suorapuheinen ja sosiaalinen, ja hänen kanssaan koen läheisyyttä samojen harrastusten ja samanlaisen huumorintajun kautta. Kuopus oli meidän ylivoimaisesti helpoin lapsi, josta oli helppo pitää jo vauvasta lähtien helppouden ja aurinkoisuuden takia. No, se jääräpäisyyskin sieltä on löytynyt, samoin kuin tuittupäisyys. Meitä yhdistää pari harrastusta ja tämän lapsen nauru saa minut aina hyvälle tuulelle. Tällä haluan sanoa, että jokaisessa lapsessa on omat viehättävät piirteensä, joita rakastaa. Ja tosissani haluan heitä tasapuolisesti kohdella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ymmärrä miten jotkut voi kohdella omia lapsiaan eriarvoistaen.
Täällä yksi äiti joka tuntee syyllisyyttä siitä että elämä on helpompaa nuoremman (pojan) kanssa.
Ajattelin aina että haluan paljon tyttöjä. No, tulikin tyttö ja poika. Olin ensin ihan pihalla siitä miten olla poikien äiti. Tämän pojan kanssa onkin tosi helppo toimia. Hän on ns helppo lapsi ja suoraviivainen toimissaan. Jos joku asia on vialla tiedän heti mikä, miksi ja miten toimia. Koen onnistuvani äitiydessä hänen kanssaan. Olemme löytäneet yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja aktiviteetteja.
Rakastan tytärtäni kamalasti, mutta hän on paljon haastavampi tapaus. Hän on fiksu ja sosiaalinen ja pärjää hyvin, mutta kotona on usein tyytymätön ja erityisesti tyytymätön äitiin. Hänen ympärillään on vähän väliä draamaa ja negatiivisuutta ja asiat ovat hankalia. Tuntuu että kaikki mitä yritän menee pieleen. Hän arvostelee äitiä äänekkäästi ja usein. Koen usein epäonnistuvani äitinä hänen kanssaan.
Rakastan molempia lapsiani, tietysti. Toisen kanssa vaan tunnen oloni tosi onnistuneeksi ja toisen kanssa epäonnistuneeksi. Mietin miten se vaikuttaa väleihimme tai siihen millaiseksi kumpikin kokee lapsuutensa ja suhteensa äitiin. Ehkä kyse ei ole niinkään sukupuolesta vaan persoonallisuuksista ja temperamenttien yhteensopivuudesta.
Joka tapauksessa, yritän peitellä harmistumistani ja epäonnistumisen tunteitani ja kohdella lapsia tasapuolisesti. Tyttöni on fiksu ja uskon kyllä valitettavasti että hän huomaa eron.
Onko neuvoja muilla? Tai teillä joilla oli sama kuvio lapsuudenkodissa, mitä olisit toivonut että vanhempasi olisivat tehneet toisin?
Edestäsi löydät, jos et yritä tehdä asialle jotain. Tyttäresi ennen pitkään huomaa mistä on kyse ja saat asian silmillesi viimeistään silloin kun hän on murrosiässä.
Mä en ymmärrä poikiinsa rakastuneita äitejä. Mä tiedän muitakin ap:n kaltaisia, joille poika on kaikki kaikessa ja tyttö saa selvitä miten lystää. Mun lapset on tyttöjä, eikä ole käynyt pienessä mielessäkään suosia yhtä toisen kustannuksella.