Käsi sydämellä, oletko ollut koulukiusaaja

Olin kiusaaja, olen pyydellyt anteeksi, hävettää niin paljon etten enään viitti luokkakokouksiin mennä.  Vaikeelta tuntuu tämän kirjoittelukin, en mä lapsellisuuttani silloin edes osannu ajatella mitä seurauksia mun toilailuilla oli.  Anteeksi

En ole ollut kiusaaja, mutta enemmänkin olisin varmaan voinut olla kiusatun tukena ja puolustajana. Muutaman kerran puutuin kiusaustilanteeseen, mut en tiedä oliko siitä enemmän hyötyä vai haittaa, kun tyttö puolustaa poikaa luokan öykkäripojan kiusaamiselta... Heti oltiin ivaamassa että pitääkö tytön puolustaa sua..... Julmaa.

Vähän aikaa sitten kaverini kysyi että oletko nähnyt Janne sitä ja sitä, silläkin on perhe jne... Mä vaan sanoin ettei paljoa kiinnosta kun inhosin sitä tyyppiä. Olis pitänyt lisätä että eikö hän muista että se poika oli koulukiusaaja? Tjaa aika kultaa muistot, joillekin, itse muistan hyvin tarkkaan ne tietyt tyypit jotka oli yläasteella kusipäitä. En halunnut silloin hengata heidän seurassaan enkä kyllä nykyäänkään.

Itseäni yritettiin kiusata, mutta olen onneksi sen verran sanavalmis ja sosiaalinen etten antanut sen häiritä. Kiusaajat kyllä huomaa ne helpot kohteet, jotka saa alistettua... Järkkyä.

Olen ollut ja häpeän syvästi. Tölvimme saman luokan tyttöä milloin mistäkin. Ja haluaisin pyytää anteeksi. Nyt aikuisena ihmettelen miten saatoin kiusata kun itsekin olin tullut kiusatuksi alaluokilla ilman että kukaan siihen puuttui.

Tämä tapahtui yläasteella ja hiljattain otin kiusaamisemme puheeksi ystäväni kanssa. Olimme samalla luokalla ja hän oli kiusaamisessa mukana. Sanoin hänelle että hävettää mutta hän oli sitä mieltä ettei me mitään kiusattu, kiusauksen kohde itse oli ilkeä jne... Kamalaa että aikuinen (ollaan jo liki 30 v.) ajattelee noin.

Jotenkin helpottavaa tekstiä, kiitos rehellisyydestänne :) 

ap

Kysykää Stubbilta, hänhän oli koulukiusaaja.

En ole ollut, koskaan. Eikä mua kiusattu.

Yritin jopa yläasteella puolustaa tyttöä, jota kiusattiin todella pahasti. Jossakin määrin se jopa auttoi, koska se kiusattu tyttö oli sellainen joka alkoi heti itkemään tai raivoamaan, kun sitä kiusattiin.

Mä opetin sille järkevämpiä suhtautumistapoja kiusaamiseen, ja olin sen tukena, pidin sen puolta enkä antanut kenenkään rääkätä sitä.

Eli opetin sille ettei saa missään nimessä  itkeä eikä raivota, vaan pitää sanallisesti latistaa kiusaajat. 

Esimerkiksi niin, että jos kiusaaja haukkui häntä läskiksi, käskin sanoa että

menepä katsomaan peiliin: Sieltä katsoo typerys, jolla on pää täynnä läskiä. Sehän on perinnöllistä ja helvetin ikävää.

Jne.

Käsisydämellä mä en tiedä olenko. Näitä koulukiusaamisjuttuja lueskellessani muutama vuosi sitten tajusin, että perhana jokuhan on voinut loukkaantua mun jutuista.

Mä en siis ketään yhtä ole tietoisesti kiusannut. Vaan kaikki ovat saaneet suuresta suustani osansa. Osa ihmisistä kun on herkempiä kuin toiset, niin varmasti olen tullut loukanneeksi jotain ikävä kyllä. Olen vilpittömästi pahoillani, jos jota kuta olen joskus satuttanut. Mä vasta kolmekympin jälkeen tajusin tämän suuren piikikkään suuni ja sen jälkeen aloin miettimään asioita toisten kantilta.

MUTTA toisten ulkonäöstä en ole koskaan sanonut pahaa sanaa. Päinvastoin olen aina pyrkinyt kehumaan kaikkia, jokaisesta löytyy jotain kaunista. Senkin sitten suureenääneen, kun kuvittelin tekeväni hyvää.. myöhemmin tajusin, että sekin on saattanut hiljaisemmalle ihmiselle olla tuskallista.

Vaikea pyytää anteeksi, kun en tiedä olenko kiusannut. Tietenkin pyytäisin anteeksi. Olisin pyytänyt jo.

olin kiusaaja ja kiusattu. Jos tapaisin kiusaamiani niin olisin pahoillani ja ystävällinen. Jos menneet kuviot nousisivat puheeksi, voisin pyytää anteeksi. Paljon vaikeampi paikka olisi tavata kiusaajiaan.