Pätkätyö lykkää lapsen hankintaa

Sain ensimmäisen lapseni 26v lahjaksi ja seur 27,5v.

Eikä ollut vakityötä mihin palata.

Nyt, 10v myöh on vakityö vaikka olin 6v kotiäitinäkin putkeen, mutta haluan pois tästä työstä, itse asiassa olin juuri tänään työpaikkahaastattelussa toiseen paikkaan.



En ikinä olisi jättänyt perhettä perustamatta työn tai uran takia, en ikinä!

mutta sain kyllä sitten perheenkin.



Kun ei ole perintöjä luvassa mistään, ei kenenkään apuja tai tukea, ei juuri uskalla tehdä muuta kuin yrittää vakiiinnuttaa se elannonsaanti ensin.

En ikinä olisi jättänyt perhettä perustamatta työn tai uran takia, en ikinä!

Saako kysyä, mikä on koulutustaustasi? Terveisin, ap

Olin kolme vuotta kotona ja ehdin olla työttömänä (ja sain tuon sijaisuuden palkan perusteella ansiosidonnaista!) muutaman kuukauden ennen kuin työllistyin taas samaan ammattiin josta tuo sijaisuuskin oli.



Ihan hölmö syy olisi jättää lapset tekemättä tuon takia.

Tokan lapsen kohdalla oli pätkätyö eikä nyt siis työtä mihin palata. Uskon, että saan töitä kunhan alan töitä hakea. Ja koulutus ylempi korkeakoulututkinto, mikäli se on olennaista.



En olisi uskaltanut lykätä lastenhankintaa työtilanteen takia, sillä haluan sekä uran että perheen.

Ihan hölmö syy olisi jättää lapset tekemättä tuon takia.

Lisäsyynä itselläni se, että parisuhteessani minulle jäisi perinteinen naisenrooli. Mieheni ei kiireisenä "johtajana" ole halukas jäämään kotiin.

Työskentelen miesvaltaisella alalla ja okei, vaimojaan arvostavat, mutta naisilta vaaditaan meillä töissä miehenroolia. En saisi samanlaisia vastuita enää koskaan jos jäisin kotiin himmailemaan vuodeksi tai kahdeksi. Terveisin, ap

jos ei ole rahaa eikä taloudellista turvaa ilman sitä työtä.



Meillä miehen vanhemmat tössi raha-asiansa 80-luvun suuressa huumassa, itselläni ei ollut kuin työtön äiti elossa.



Ei rahaa, ei suhteita, ei mitään.



Nykyään olemme vauraita, mutta tämä kaikki pohjaa siihen, että keskityimme uriimme oikeaan aikaan.



Nyt minulla on aikaa mm. kahden vuoden sapattivapaaseen ilman että rahahuolet painaa.

että mikään vastuu tai ura ei korvaa perhettä.



Se kaikki on hupenevaa.



t. 8, nykyään kahden lapsen onnellinen "kotiäiti" sapattivapaalla

että mikään vastuu tai ura ei korvaa perhettä.

Se kaikki on hupenevaa.

t. 8, nykyään kahden lapsen onnellinen "kotiäiti" sapattivapaalla

Onhan minulla perhe nytkin, mies ja kaksi koiraa.

Teen mieluummin töitä kuin olen kotona. Kun tiedän, että koti jäisi minulle ja mieheni saisi molemmat, en voisi hyvällä mielellä elää sellaista elämää.

Siis aikuistenoikeasti, istu ja pysähdy ja mieti tuo loppuun asti.



Ettei tarvitse viisikymppisenä katua.



Minunkin uratykkimieheni irtisanottiin noin vain 30 vuoden palveluksen jälkeen... Eli se on hyvin katoavaista kaikki.



Ja uramieskin voi ureta lapsiperheen isäksi - ei sekään kiveen hakattua ole.



Ja muuten sekin on tavallista, että uramies alkaa kaivata perhettä ja jos ei vaimosta ole enää sitä tarjoamaan, menee se vaimokin vaihtoon. Miehillä kun tuo lisääntymisikä on pidempi...



Tämä todellakin kaikella ystävyydellä, koska tunnistan nuo kaikki ajatuskaaviosi omasta menneisyydestäni.

ei nykypäivänä ole sellaista kuin vakituinen työ työnantaja saa vakituisenkin potkia pois tuotannollisista ja taloudellisistä syistä pois niin kuin on nähty irtisanominen nykypäivänä on enenmän sääntö kuin poikkeus ei lomauteta vaan irtisanotaan ei sen takia kannata jättää lapsia tekemättä

ei nykypäivänä ole sellaista kuin vakituinen työ työnantaja saa vakituisenkin potkia pois tuotannollisista ja taloudellisistä syistä pois niin kuin on nähty irtisanominen nykypäivänä on enenmän sääntö kuin poikkeus ei lomauteta vaan irtisanotaan ei sen takia kannata jättää lapsia tekemättä

tärkeämpänä kuin "vakaata" toimeentuloa.

Ainoa asia, mikä mulla on lykännyt lastenhankintaa (olen jo nyt yli 30) on se, etten ole löytänyt miestä, joka haluaisi niitä mun kanssa. Korkeakoulututkinnon opiskelin ja uraa olen luonut lähinnä siksi, että mulla ei ole ollut muutakaan tekemistä tässä miehen löytymistä odotellessa.



Jos mulla ois ollut mies, olisin ollut valmis tekemään lapsia vaikka kesken opiskelujen. En luonteeltani ole milläänmuotoa työ- tai rahaorientoitunut ihminen, mulle riittää et omillaan tulee toimeen. Aika samantekevää onko mulla rahaa johonkin ulkomaanmatkoihin, omistusasuntoon tai muihin kuin kirppisvaatteisiin. Nyt on vaan vähän pakko olla, kun ei ole muutakaan.

2-5 kuukauden pätkiä. Jossain vaiheessa tajusin, että jos perheen meinaan saada, on vain päätettävä siihen ryhtyä, oli työtilanne mikä tahansa. Ja kappas, kun esikoistani odotin kuudennella kuulla, sainkin yhtäkkiä vakityön! Ihan eri firmasta vielä, kuin missä sitä pätkää olin tehnyt.



Kyllä lapsi ajaa uran ohi. Ei se ura tai ne työkaverit, olivatpa kuinka mahtavia tahansa, tule minua vanhainkotiin moikkailemaan.

miettii asioita siltä kantilta, että kun 80-v:nä istuu kiikkustuolissa ja pohtii elämäänsä niin mitkä on ne asiat, joiden tekemättömyys/ olemattomuus harmittaa. Ne asiat sitten kannattaa tehdä ajallaan. Mä olen myös ajatellut, että kuka muistaa mua, kun nä olen kuollut, kenelle mä olen tärkeä? Yksikään työkaveri tai pomo ei muista (paitsi jos niistä tuli kavereita). Lapset muistaa ja niiden kautta mun elämällä on väliä. Mä en ole yhtään miettinyt mitään sopivia aikoja tehdä lapset ja olen ollut kotonakin kauan. Nyt onnellisesti niissä töissä kun huvittaakin.

Ei sillä, ei niitä lapsia kannata tehdä jos ura on kaikki kaikessa. Se on yhdenlainen elämä, ihan hyvä. Mut mä halusin ne lapset.

Kiitos 11. hyvistä pointeista, tiedostan kyllä nuo kaikki. Ikää minulla on jo 34-vuotta, joten kait se kiirekin päälle puskee.



En kuitenkaan osaa kokea maailmanloppuna sitä, että ne lapset jäisivät hankkimatta. Ja jos mies lähtee ja työ menee, myyn omaisuutta ja muutan jonnekin, missä on halpaa ja lämmintä. Voin myös alkaa yrittäjäksi.



Jos tekisin lapsen, olisin todella paljon muiden armoilla ja se pelottaa, kun on tähän asti elänyt siten, että on vaihtoehtoja, vaikka elämäntilanne muuttuisikin.