"Adoptoitu lapsi ei tuntuisi koskaan omalta"

Minä uskon, että ihminen voi tuntea noin. Ainakin, jos on omia ja adoptoituja lapsia, niin ne biolapset voivat olla rakkaampia. Luonto jotenkin edesauttaa rakastamaan juuri sitä biologista jälkikasvua. Niissä näkee omia ja sukulaisten piirteitä, joita on oppinut pitämään rakastettavina.

Onko teillä jo olemassaolevia lapsia? Ehkä mies rakastaa heitä niin ylitsevuotavasti, että tuntuu, ettei muita voisi?

No, tuskimpa miehesi on koskaan ajatellut ihan oikeasti asiaa.

Pintapuolisesti noin voisi sanoa koska ei ole oikeasti ollut tilanteessa mutta annas jos lasta ei kuulu ja lapsi tahdotaan niin hankitaanko sellainen vai jätetäänkö hankkimatta?

Paha sanoa: ehkä se adoptioperheen isäkin tuntisi samoin? Moni muukin voisi tuntea. Mutta se lapsi varmasti kasvaa hiomattomasti osaksi perhettä. Koirakin kasvaa niin miksi ei sitten lapsi? 

Minusta tuo oli nyt tuollainen vastaus aiheeseen. Ja se voi olla niin mutta käytännössä ajatus voisi sitten ollakin täysin erilainen.

Luulen että miehillä on ihan biologinen tarve saada ja huolehtia nimenomaan omien geenien kantajista. Naisten vanhemmuusvaisto on ehkä herkemmin kohdistettavissa muidenkin lapsiin, ei varmaan kuintenkaan jokaisen naisen.

Minäkin uskoin noin, ennen kuin sain oman lapsen ja synnärillä tajusin, etten tunne tätä uutta ihmistä yhtään sen paremmin, kuin jos se olisi vieras lapsi. Silloin tajusin, että adoptoitu lapsi olisi minulle varmasti ihan täsmälleen yhtä rakas kuin itse synnytetyt. 

Luulen, että aviomiehesi tuntemus asiasta tällä hetkellä on ihan vilpitön, mutta todennäköisesti hän on väärässä. 

Mielestäni järki sanoo sen, että ihminen on rakennettu hoitamaan nimenomaan omaa jälkikasvuaan, jotta omat geenit jatkuisivat.

Jos ei omaa lasta tule ja ihmisellä on kova tarve hoivata jotakuta, niin tämän tarpeen täyttäjäksi käy sitten kakkosvaihtoehto: adoptiolapsi.

Kyllähän äidit pystyvät (hyvin ahdistuneina) kertomaan, että tykkäävät jostain biolapsestaan enemmän kuin toisesta. Tuosta vaan on hyvin tabu puhua ja siitä ei yleensä puhuta. Näin on ihan luonnollista, että myös perheessä, jossa on adoptoituja ja biologisia, tykätään biolapsista enemmän, vaikka myös adoptoiduista tykätään. En usko, että missään voisi olla tilanne, että se suosikkilapsi olisi oikeasti se adoptiolapsi.

Miehesi ei vain tiedä. Se yllättää, että rakkaus on ihan samanlaista adoptio lapseen kuin biologiseenkin. Mutta eihän sitä voi tietää jos sitä ei ole kokenut. 

Miettikääpäs esim sitä kuinka useasta tuntuu, että rakkaus ei vain voi riittää toisella lapselle samassa määrin kuin ekalle. (sillon kun on vasta yhden lapsen vanhempi). Sitten sitä yllättyykin kun toisen syntyessä rakkasu vaan kertaantuu. Kummasti se rakkaus riittää monelle lapselle ja sama adoptiolasten kanssa. Samanlainen rakkaus siitä syntyy, mutta sitä on vaikea ymmärtää ennen kun sen kokee. 

Luulen, että osa ei pysty rakastamaan adoptoitua kuin omaansa.

Kyllä vaan adoptiolapsi voi olla läheisempi kuin biolapsi, koska hänessä ei ärsytä ne omat perinnölliset luonteen piirteet. Meillä kiintymys ja rakkaus adoptiolapseen syntyi heti ja se yllätti molemmat. Olimme ajatelleet, että kiintymys tulisi vähitellen lasta hoitamalla ja huolehtimalla. Meidän perheessä on molempia ado- ja biolapsia, enkä kyllä pysty edes rehellisyyden nimissä vääntämään asiasta... Veri ei ole vettä sakeampaa.