Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mulla on vaikea ongelma. Pohdiskelusta pitävät, lukekaa ja kommentoikaa
11.09.2011 |
Mulla on kohta 10-vuotias poika edellisestä avioliitostani, joka päättyi eroon kun poikamme oli alle 2-vuotias. Nykyisin olen naimisissa, ja minulla on nykyisenkin aviomieheni kanssa lapsi, 4-vuotias.
Eroni exästä oli riitaisa, ja sitä riitaisuutta kesti pari vuotta. Sen jälkeen olemme kuitenkin onneksi olleet hyvissä väleissä, jopa ystävällisissä, erosta kun on kuitenkin kulunut jo miltei 8 vuotta aikaa.
Eron jälkeen poikamme oli vaihtelevasti isällään, hyvin usein kylläkin (ex jäi asumaan lähelle) mutta säännöllisyyttä tapaamisissa ei ollut. (en tiedä onko se oleellista, mutta kerroin kuitenkin)
Poikamme on aina ollut "isän poika", hänelle isä on maailman tärkein, halusi pienestä pitäen olla isän luona ja toisinaan jouduin hakemaan pojan isältään niin että lapsi itki. Ei olisi halunnut minun luokseni (syystä, jota en vieläkään tiedä, olen mielestäni ihan hyvä, tai ainakin "normaali äiti", tarjoan turvallisen ja rakastavan ympäristön lapsille).
Edelleen poika on todella vahvasti isänsä perään. Lähettelee meillä ollessaan isälleen viestejä, että rakastaa tätä ja ikävöi. Kyselee jatkuvasti, koska saa mennä isänsä luo. Halailee isäänsä innoissaan, kun näkee tämän, ja jokin aika sitten piirteli tälle aina kuvia, joissa hän ja isä käsi kädessä. Sanoo, että isä on paras ja tärkein ja rakkain. (vertailun vuoksi: mulle ei ole ikinä piirtänyt tuollaisia kuvia, eikä ole koskaan sanonut että minä olisin paras tai tärkein/tärkeä tai edes että rakastaisi minua. Ei kuulu tähän, mutta olen ollut aivan häkeltynyt, kun tämä toinen lapseni on sanonut että rakastaa mua ja olen hänelle tärkeä, se on ollut outoa mutta aivan ihanaa kuulla, kun ei esikoinen _koskaan_ sellaisia ole sanonut)
Kyllä poika munkin luona tulee joskus viereen ja syliin (toisinaan vieläkin, tosin harvemmin, kun on jo vanhempi) ja meilläkin on hauskat hetkemme ja keskustelumme (jostain syystä poika uskaltaa kertoa mulle paremmin mieltään painavat asiat, on melko herkkä poika, ja isälleen ei tahdo kerrottavan, jos hän on tehnyt jotain "pahaa", mulle kyllä kertoo siis mutta kieltää kertomasta isälleen, ei kai "kestä" sitä että hänelle rakkain ihminen suuttuu hänelle, oletan?) mutta siis en tosiaan koe että olisin pojalleni kovinkaan rakas? Tai kyllä mä uskon, että olen tietysti hänelle tärkeä ihminen ja varmaan jollain tasolla hän rakastaakin minua, mutta ei kyllä tuo sitä niin selkeästi esiin, kuin isäänsä kohtaan.
No, siinä vähän taustaa, nyt asiaan.
Poika on jo pienestä pitäen sanonut, että haluaisi muuttaa isälleen (siitä huolimatta, että on nytkin jo ainakin puolet ajasta isällään). Tähän saakka olemme pojan isän kanssa ajatelleet, että on kuitenkin parempi, että poika on mun luona pääsääntöisesti/mun luona kirjoilla, koska mä olin pitkään kotona tämän nuoremman lapseni kanssa, joten pystyin laittamaan poikamme aamuisin kouluun ja ottamaan iltapäivisin vastaan, eikä pojan tarvinut olla yksin. Pojan isä kuitenkin teki/tekee pitkiä päiviä työssään.
Kuitenkin nyt, kun minäkin olen taas aloittanut työt, on tullut ajankohtaiseksi pojan muuttaminen isälleen, kun tämä sitä edelleen pyytää ja on myöskin alkanut ehkä taas ikävöimään isäänsä vieläkin enemmän, itkee toisinaan itsensä uneenkin, kun niin ikävöi illalla isänsä luo.
Nyt pari viikkoa poika onkin ollut isällään enemmän (kokeiluluontoisesti) mutta ongelmana on nyt se, että poika ei tahtoisi tulla tänne meille oikeastaan ollenkaan. Isänsä ja minä joudutaan pyytämään (miltei pakottamaan) että tulisi täälläkin käymään, vaikka ihan vähäksi aikaakin. Tänäänkin kävi täällä ekaa kertaa 4 päivään, oli puhetta että viipyisi 2 tuntia ja sitten palaisi isänsä luo, mutta ei sitten viipynytkään kuin puoli tuntia, kun jo soitti isälleen että saako mennä sinne takaisin. (enkä tietenkään estellyt, kun hän sinne halusi niin lähteä).
Niin että siis ongelmani on siinä, että mitä mun pitäisi tehdä, pitäisikö jatkaa käskemistä että poika tulisi meilläkin käymään (myös yökylään ainakin pari kertaa viikossa?) vaikka tämä ei itse mielellään tulisikaan? Vai pitäisikö antaa pojan olla vain isällään, jos ei kerran itse halua tänne meille tulla?
Toisaalta mietin, että menetänkö poikani, ja menettääkö poikani läheisen suhteen sisaruspuolensa kanssa (kuitenkin ainoa sisarus, eikä varmaan enempää tulekaan kummaltakaan puolelta), jos en poikaa tänne vaadi, ja onko siitä sitten pojalle haittaa elämässään?
Itsestäni tuntuu tietysti hirmuisen surulliselta, että poikani ei minun luonani halua käydä, varsinkaan kun en ymmärrä syytä. Tässä on aiheesta vuosien aikana keskusteltu ja mietitty syitä ja pojaltakin kysytty, mutta poika ei osaa sanoa mitään "kunnollista" syytä, sanoo vaan että "isällä on kivempaa, kun sillä on tietokoneet yms."
Itse ajattelen, että syynä voisi olla se, että isänsä asuu yksinään, joten hänellä on aina aikaa pojalle (jakamaton huomio) ja tietysti heillä on omia "miesten juttuja" ja pojan isä todella tykkää tehdä pojan kanssa kaikenlaista kivaa, jota itse en osaisi/ehtisi tehdäkään poikani kanssa. Meillä kun minä en pysty jakamatonta huomiota pojalleni antamaan, koska on tuo toinenkin lapsi, parisuhde yms.
(yritän kyllä tietysti antaa pojalleni aikaa kahdestaankin kanssani, olemme esim. käyneet elokuvissa yhdessä jne)
Tulipas pitkä sepustus... mutta ei tätä lyhyesti voinut kirjoittaa. Voi olla, että mut tästä tunnistetaankin, mutta eipä siinä mitään, terkkuja tutuille.
Kuulisin mielelläni perusteltuja mielipiteitä, miten mun teidän mielestänne pitäisi toimia. Vaatia edelleen säännöllisesti poikaa meille silläkin uhalla, ettei hän itse halua tulla, vai annanko pojan olla miten itse haluaa, sillä uhalla että hän erkaantuu minusta ja perheestämme (lähes) kokonaan?
(tietysti, voihan sekin olla mahdollista, että jos hän tarpeeksi pitkään olisi vain isällään, alkaisi ehkä haluta jossain vaiheessa tännekin käymään, kun "uutuudenviehätys" isällä asumisesta menisi ohi..? tai sitten ei, näinä menneinä vuosina olen ainakin tullut huomanneeksi, että mitä pidempiä pätkiä poika on isällään ollut, sitä vaikeampaa on ollut hänen paluunsa takaisin meille :/ )
Kommentit (48)
Ehkä lapsi kokee uuden miehesi ja sisaruspuolen vaikeana asiana,eivät he hänen perheeseensä kuulu kuitenkaan.
kuitenkin, kuten jo mainitsin, poika tuntuu viihtyvän isäpuolensa kanssa jopa paremmin kuin minun kanssani.
Ja pikkusisaruksestaan tykkää kyllä, halailee tätä, leikkii tämän kanssaan, pitää sylissä (vaikka tietty välillä tappelevatkin, kuten sisarukset yleensäkin :) )
mutta voihan se olla, että vaikka poikani rakastaisikin pikkusisarustaan ja isäpuoltaankin, niin ei kai se välttämättä poissulje sitä, että tuntisi etteivät he kuuluisi hänen perheeseensä. Tosin sitten voisin ajatella, että poika tuskin pitäisi minuakaan perheeseensä kuuluvana, käyttäytymisensä minua kohtaan kun on yleensä vielä "nuivempaa" kun isäpuoleensa/sisarukseensa..
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä tarkoitit. Itselläkin asia käynyt joskus mielessä...
ap
voisi kuvitella, että tilanne normalisoituisi isälle muuttamalla. Poika saisi ikäänkuin "vakuuden" siitä, että isää saa kyllikseen eikä sitä kukaan rajoita tai vie pois. Ehkäpä äidinkin seura maistuisi eri tavalla? Varmaa ei tietty valitettavasti ole mikään, ymmärrän pelkosi etääntymisestä.
Muuten komppaan edellisiä, lapsi isälle ja minuutilleen sovitut tiukat tapaamisajat äidin kanssa.
-18
ajatellut, että lapsen tulisi muuttaa isälleen.
Mutta uusi kysymys, mitkähän sitten olisivat hyvät tapaamisajat? Olisiko parempi, että poika olisi isällään muuten kokonaan, paitsi mun luona ne 2 viikonloppua kuukaudessa (joka toinen)
vai että näiden lisäksi olisi viikollakin luonani (ja jos, niin kuinkahan usein olisi sopivasti, ettei "sekoita" poikaa tms.?)
Mielipiteitä?
ap
Ihmettelit varmaan tuota työmatkajuttua. Me ollaan ihan vaan kahdestaan, kummatkin jo reilusti 40 niin lapset on nyt tehty ja kasvatettu (siis mun osalta, naisen fysiologian kannalta).
sopivaa tapaamismäärää, mutta sellainen fiilis tuli, että varmaan olisi hyvä viikottain nähdä. Eli esim. parillisten viikkojen viikonloput ja parittomien viikkojen torstait tms.
Ja varmaan menee aikaa ennenkuin pojalla alkaa muutosta ajattelussa tapahtua. Varautukaa pakottamiseen jonkin aikaa...
Voisitkohan pyytää perheneuvolasta apua?
He ovat kaikenlaista nähneet, eikä tämäkään tapaus varmaan olisi heille ainoa laatuaan! Jos vinkkejä saisit.
Hajanaisia mietelmiä, -18
mitä tarkoitit. Itselläkin asia käynyt joskus mielessä...
ap
voisi kuvitella, että tilanne normalisoituisi isälle muuttamalla. Poika saisi ikäänkuin "vakuuden" siitä, että isää saa kyllikseen eikä sitä kukaan rajoita tai vie pois. Ehkäpä äidinkin seura maistuisi eri tavalla? Varmaa ei tietty valitettavasti ole mikään, ymmärrän pelkosi etääntymisestä.
Muuten komppaan edellisiä, lapsi isälle ja minuutilleen sovitut tiukat tapaamisajat äidin kanssa.
-18
ajatellut, että lapsen tulisi muuttaa isälleen.
Mutta uusi kysymys, mitkähän sitten olisivat hyvät tapaamisajat? Olisiko parempi, että poika olisi isällään muuten kokonaan, paitsi mun luona ne 2 viikonloppua kuukaudessa (joka toinen)
vai että näiden lisäksi olisi viikollakin luonani (ja jos, niin kuinkahan usein olisi sopivasti, ettei "sekoita" poikaa tms.?)
Mielipiteitä?ap
ulkopuoliset voi vastata :) Se pitää neuvotella lapsen isän kanssa, ei meidän!
Tsemppiä! Lapsi aivan varmasti rakastaa myös sua.
Mitä kovemmin puristat lintua, sitä kovemmin se pyristelee vastaan. Mutta jos lasket sen vapaaksi, se palaa luoksesi :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
(ja miehen pitäisi myös puhua asiasta pojalle), että poika voi AIVAN HUOLETTA epäonnistua myös isänsä edessä. Että ei tarvitse esittää täydellistä, se on liian rankkaa kenelle tahansa.
mutta pojan isä on melko avoin ehdotuksille, joten ajattelin vaan kysellä mielipiteitä, ennenkuin muodostan oman mielipiteeni ja ehdotukseni tapaamisjärjestelmästä (koska se ehdottamani todennäköisesti sitten myös käy pojan isälle).
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
annat pojan muuttaa isänsä luo ja järjestäisit itse niin että voisit viettää hänen kanssaan "tapaamisia", joissa olette täysin kahden. Nykyinen miehesi voi vahtia sinä aikana teidän yhteistä lastanne ja sinä olet täysin kahden esikoisesi kanssa.
Joku perjantai-ilta lähdette jonnekin kylpyllään, vain te kaksi, käytte uimassa, syömässä kävelyillä, juttelette mitä juttelette.
Toisin sanoen vaihdatte exän kanssa rooleja.
Olen itse eronnut lapseni isästä, kun lapsi vajaa kaksi vuotta. Tyttöni on myös todella isäntyttö. Isä toisaalta hemmottelee lasta ja tytöstä tuntuu, että elämä isän luona on pelkkää juhlaa.
Koitan ainakin itse ajatella, että tarjoan lapselleni turvallista arkea ja minulle pystyy kiukuttelemaan täysillä. Isän luona rikotaan sitten kaikkia mahdollisia sääntöjä ja syödään karkkia ja pelataan pelikoneilla :/
Olisiko teilläkin kyse jostain tällaisesta, että isä tarjoaa pojalle hemmottelua ja sinä tavallista arkea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
annat pojan muuttaa isänsä luo ja järjestäisit itse niin että voisit viettää hänen kanssaan "tapaamisia", joissa olette täysin kahden. Nykyinen miehesi voi vahtia sinä aikana teidän yhteistä lastanne ja sinä olet täysin kahden esikoisesi kanssa.
Joku perjantai-ilta lähdette jonnekin kylpyllään, vain te kaksi, käytte uimassa, syömässä kävelyillä, juttelette mitä juttelette.
Toisin sanoen vaihdatte exän kanssa rooleja.
Olen itse eronnut lapseni isästä, kun lapsi vajaa kaksi vuotta. Tyttöni on myös todella isäntyttö. Isä toisaalta hemmottelee lasta ja tytöstä tuntuu, että elämä isän luona on pelkkää juhlaa.
Koitan ainakin itse ajatella, että tarjoan lapselleni turvallista arkea ja minulle pystyy kiukuttelemaan täysillä. Isän luona rikotaan sitten kaikkia mahdollisia sääntöjä ja syödään karkkia ja pelataan pelikoneilla :/
Olisiko teilläkin kyse jostain tällaisesta, että isä tarjoaa pojalle hemmottelua ja sinä tavallista arkea?
Kirjoitin jo viestillä 15, ja tuo on meidänkin kuviossa ah niin tuttua. Isän luona on aina juhla ja (oletettavasti) äidin luona sitten enempi vaan tavallista arkea, joka ei aina niin mahtavaa ole. Valitettavasti myös isä ruokkii tätä ajattelumallia omalla käytöksellään, sitä on joskus suorastaan vaikea katsoa sivusta, no huulta puren etten puuttuisi kasvatukseensa. Sen vuoksi sanoisinkin ap:lle että anna ihmeessä pojan kokeilla. Kun hän huomaa että isäkin on "vaan" ihminen niin saattaa alkaa arvostamaan sinuakin eri tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä kai siinä on ulkopuolinen tunne kun seilaa kahden kodin väliä. Mun mielestä ihan luonnollista.
sulla on rohkeutta ja uskot sydämessäsi että se olis pojan kannalta paras ratkaisu niin anna muuttaa isälleen
varmasti se tuo tukea myös sinun ja poikasi suhteelle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mullekin tuli mieleen, että poika alkuun asuisi ihan kokonaan isällään ja sinä vierailisit pojan luona esim. parina iltana viikossa. Tai veisit pojan johonkin niin kuin joku ehdotti. Mutta olisiko se sitten kestävä ratkaisu pidemmällä tähtäimellä, en tiedä.
Jospa pojallesi on jäänyt alitajuntaan pelko isän menettämisestä ja se ilmenee hyvin vahvana tarpeena samastua ja olla isän kanssa. En muista varmaksi, mutta poika taisi olla erotessanne n. 2v. Silloin ainakin omilla lapsillani on selkeästi tullut tarve samastua jompaan kumpaan vanhempaan ja kun poika on toki huomannut olevansa enemmän isänsä kaltainen, tarve olla hänen kanssaan on ollut vahva ja jäänyt ikään kuin päälle.
Mielestäni parasta olisi antaa pojan muuttaa isälleen. Sopikaa kuitenkin tarkat ajat milloin on sinun luonasi esim. joka toinen vkl ja yksi arki-ilta viikossa. Vetäkää yhtä köyttä, kumpikaan ei anna pojalle mahdollisuutta lipsua näistä sovituista päivistä.
Vaikka poika olisikin kovasti sitä vastaan, että välillä tulisi teille, on kuitenkin hänelle tärkeää, jos ei nyt niin tulevaisuudessa, tieto siitä, että äiti on halunnut vahvasti olla läsnä hänen elämässään. Aikuisena tai teininä saattaa olla vihainen jos "luovut" hänen kanssaan vietetystä ajasta ja jätät päätäntävallan hänelle itselleen.
Oiskohan tää ensimmäinen kerta, kun ei tule ilkeitä vastaukisa ja paskaa niskaan?
Ja tsemppiä ap:lle!
en antaisi poikaa isälle. Ehkä suosit nuorempaa tai isåpuolesta näkee liian hyvin, että rakastaa enempi omaansa! Sano pojalle, että rakastat ja haluat hänen olevan myös teillä. Se olisi vähintä!
kuitenkin näkisin, että poika rakastaa ja luottaa sinuun kovasti, koska sinun edessäsi uskaltaa myös epäonnistua ja kertoa kipeistä asioista. Eli rakastaa teitä molempia varmasti. siksi, en olisi ollenkaan huolissani, vaikka muuttaisikin isälleen. Se on vaikea ja iso päätös, mutta hyvä (ellei jopa parempi) yhteys sinuun voi silti olla mahdollinen...
Niin pitkään on jo halunnut asua isänsä kanssa ja vuositolkulla on saanut vain murusia haluamastaan.
Lähtöajatus yleensä on se, että äiti on lapselle tärkeämpi ja läheisempi jo ihan fyysisten asioiden takia (raskaus, imetys) mutta yhtä hyvin lapsi voi kiintyä enemmän isäänsä. Vaikkei äidissä olisi mitään vikaa.
Se, miltä äidistä tuntuu on mielestäni sivuseikka. Rakastava äiti haluaa antaa lapselle sen mitä tämä tarvitsee vaikka se riipaiseekin omaa sydäntä. Voi olla että poika loittonee muusta perheestä. Tai voi olla että suhde muuttuu paremmaksi, kun poika tietää ettei enää tarvitse ikävöidä isää, vaan saa nauttia tämän seurasta kyllikseen.
Alue: Aihe vapaa
voisi kuvitella, että tilanne normalisoituisi isälle muuttamalla. Poika saisi ikäänkuin "vakuuden" siitä, että isää saa kyllikseen eikä sitä kukaan rajoita tai vie pois. Ehkäpä äidinkin seura maistuisi eri tavalla? Varmaa ei tietty valitettavasti ole mikään, ymmärrän pelkosi etääntymisestä.
Muuten komppaan edellisiä, lapsi isälle ja minuutilleen sovitut tiukat tapaamisajat äidin kanssa.
-18