Lapsi ja lemmikin kuolema... miten autoitte lasta pääsemään sen ylitse?

Lohduta lasta. Anna lapsen surra rauhassa. Minusta ei kannata heti hankkia uutta lemmikkiä (meillä ei lapset edes halunneet heti, se olisi lasten mielestä ollut jotenkin "loukkaavaa" vanhaa lemmikkiä kohtaan), vaan antaa ajan kulua.

Lohduta lasta. Anna lapsen surra rauhassa. Minusta ei kannata heti hankkia uutta lemmikkiä (meillä ei lapset edes halunneet heti, se olisi lasten mielestä ollut jotenkin "loukkaavaa" vanhaa lemmikkiä kohtaan), vaan antaa ajan kulua.

ja lapsi saa itse päättää tuon uuden lemmikin. Nyt tänään sanoikin, ettei heti halua uutta, eikä ainakaan samaa (kyse on siis hiirestä).

ap

En minä mielestäni "mennyt mukaan lapsen suruun" mutta kun itseäkin itketti, niin minkäs teit. Onneksi meillä oli tilanne että kyse oli vanhasta koirasta jonka kunnon heikkenemisen lapsikin oli nähnyt, joten päätös oli selkästi perustlatavissa ja voi sanoa, että koiran oli parempi olla.



Uuden lemmikin hankkiminen heti sopii joillekin, monihan ottaa pennun jo siihen vanhan rinnalle ettei tule yhtään tyhjää hetkeä. Meillä oli parin vuoden mietintäaika koska vanhemmat halusivat hetken nauttia vapaudesta :-). Lapsi olisi kyllä ollut valmis saman tien, mutta oli silloin vasta 8 v. joten koiran ottaminen oli vanhempien päätös. Tehkää siis ihan niin kuin teistä ja lapsesta tuntuu, kunhan muistatte että lemmikin hankinta on aina tehtävä vastuullisesti, ei hetken surua helpottamaan.

Eläinlääkäri kielsi ottamasta lapsia mukaan kun varasin lopetusaikaa. En olis ottanutkaan, mutta se on liian iso sokki ja paha muisto nähdän sen rakkaan lemmikin "surma".



Kävimme miehen kanssa lopettamassa kissan (joka oli lapsen silmäterä ja suuri rakkaus) ja yhdessä koulun jälkeen jätimme hyvästit kisulle koko perhe ja veimme sen tuhkattavaksi. Lapselle ja jäljelle jääneelle lemmikille oli ne kotijäähyväiset tärkeät. Kummallekin konkretisoitui se poismeno eikä tää rakas kisu vain "kadonnut" johonkin.



Itkettiin koko perhe se lopetuspäivä ja päiviä sen jälkeenkin. Lopetuksesta jo muutama kk, mutta tätä kirjoittaessa kihoaa kyyneleet silmiin ja eilen illalla jostain jutusta tuli se kisu mieleen ja iski haikea hetki. Kyllä minusta aikuinenkin saa surra ihan lapsen nähden. Itse sanotin paljon lapsen kanssa niille tunteille nimiä, en siis mitenkään "analyyttisesti" vaan ihan vain juteltiin, että miltä tuntuu ja mikä tuntuu pahimmalta ja juteltiin, että vaikka meillä on suru niin kissalle se oli paras (kivulias sairaus) ratkaisu. Sen on parempi olla nyt.



Uutta emme ole ottaneet, ainakaan vielä. Lapselle se kisu on yhä kova paikka, ei halua vieläkään oikein puhua kisusta tai kissoista ylipäätään kun tulee kuulemma niin surullinen olo ja itkettää. Ollaan juteltu, että ei se haittaa ja onhan meillä paljon ihania muistojakin kisusta, ei vain tätä surua.



Lapsi alkaa sillailla jo toipua, että enää satunnaisesti illalla saattaa tulla suruitku vielä, muttei enää viikottain. Kissa eli lapsen kanssa kuin majakka ja perävaunu, joten koville se muistelo ottaa toisinaan. Ja minusta saa itkeäkin niin kauan kuin itkettää. Kuten sanoin, nousi se minullakin kyyneleet silmäkulmiin tätä kirjoittaessa.

vaan että en nyt ota itse asiaa joka välissä esiin. Ja olen yrittänyt lohduttaa lasta esim. sillä, että lemmikillä ehti kumminkin olla hyvä elämä sen ajan, kun meillä oli. Ja että kuolee kumminkin aika nuorena (hiiret ei juurikaan elä yli kaksivuotiaiksi).



Meillä tyttö haluaa tulla mukaan jättämään jäähyväiset. Voisi ehkä mennä sitten sen piikin ajaksi odotushuoneeseen. Kaipa se hänellekin on tärkeää. Ja ikää siis jo 11 v.

sai haudata lemmikkinsä ja pidettiin hautajaiset. Ei halunnut sinne kavereita vaan ihan oman perheen kesken. Maalasi lemmikille kiven ja hoiti sitä hautaa ainakin vuoden.



Jokainen suree omalla tavallaan. Tyttäreni halusi olla kotona kanssani, pisti kännykän kiinni eikä halunnut tavata vuorokauteen ketään. Hän itki ja minä lohduttelin, kerroin omista lemmikeistäni lapsena jne.



Aika lieventää surua.