Lue keskustelun säännöt.
Miten luovia tällaisen dilemman kanssa?? liittyy lapseen..
31.07.2011 |
Meillä on 8v poika joka harrastanut n.2v ajan jalkapalloa.
Nyt olemme koulun myötä huomanneet, että hän on hieman erakkomainen luonne, herkkyyden lisäksi.
Leikkii toki kavereiden kanssa ja kavereita siis on mutta esim nyt kesän aikana ei ole kertaakaan tuonut ilmi ikäväänsä kehenkään kaveriin joita luokalla on eikä ole soittanut kenellekään, ehdottanut tapaamista tms.
Lisäksi tuo harrastus on ollut aika tervaa pitkin vuotta, ei oikein innostaisi lähteä treeneihin yms, vetkuttelee kamojen laittamisen kanssa, ei muka osaa laittaa niitä jne yms.
Ja tänään kun olimme veljensä, läheisimmän kaverinsa (joka nyt muutti jonkin matkan päähän ja vaihtaa luokkaakin, itku) ja erään luokkakaverinsa kanssa kentällä pallottelemassa niin kaikki muut osallistuivat pallotteluun mutta hänpä ei innostunut, seisoi isänsä vieressä ja puhasteli muuta.
Olemme huolissamme, kyllä.
Meistä on ihan ensiarvoisen tärkeää, että lapsella on jokin harrastus ja muukin mielenkiinnon kohde kuin vaikkapa ps3 tms ja koulun vastapainoksi jotakin muuta, mieluiten liikkumista.
Ja vaikka sitä liikkumista tuleekin paljon luonnostaankin niin myös sellainen ohjattu liikkuminen on tärkeää, varsinkin lapselle joka hieman erakkomainen ja jolla sosiaalisesti joitakin "estoja" kuten hällä nyt tuntuu olevan.
Joukkueessa ja ryhmässä toiminen silloin tod tärkeää mielestämme.
Koulu on sujunut hyvin, sen vain huomasin että opettaja oli kohdassa "sosiaalinen kanssakäyminen" laittanut ruksin huonompaan kohtaan kuin joulun todistuksessa, se huolettaa tietty sekin jo.
Poika välttelee esiintymistä, ei tuo itseään ryhmässä pahemmin esille, vetäytyy ristiriitatilanteissa ja riidoissa varsinkin, ei ikinä aiheuta niitä esim koulussa, on hieman "pihalla" jos joku alkaa urputtamaan tms vaikka toki meneekin opettajalle siitä sanomaan ja meille kotona.
oli nimittäin muutamia kertoja kun tuo tänään kentällä ollut luokkatoveri mm käski pitämään turvan kiinni, tönäisi, oli ivallinen tms pojalleni ja tuolle toiselle pojalle joka nyt muutti. Siinä oli muutakin pitkin vuotta ja piti ihan opettajaan ottaa yhteyttä vaikkei se niin "pahasti" kohdistunutkaan omaani.
Mietin vain sitä puolustautumistakin että miten se sujuisi jos tarvis, olisi napakampi ja "kovempi" jos tarvitsee.
Pitkä vuodatus ja pompin hieman sinnetänne, mutta toiv joku osaisi kommentoida, olen huolissani emmekä tod näe sitä vaihtoehtoa että tuo 1 ainoa harrastus jäisi pois, sosiaaliset taidot ja liikkuminenkin "vaativat" sitä..
Huokaus:/
Kommentit (11)
MUTTA sinä et nyt tajunnut pointtiani etkä tätä dilemmaa!
Yritämme luovia niin ettei lapsesta kasva sosiaalista erakkoa ja kummajaista, jolla ei suju ihmiskontaktit eikä joukkue-ja ryhmäasiat.
Järkyttävä ajatuskin sellainen murrosikäinen ja teini, tulee mieleen kaikenmaailman koulusurmaajat yms.
Juu on ehkä hieman kärjistetty ajatus ja pelko mutta koska tunnen lapseni ja koko tämän tilanteen kanssa elän niin väkisinkin tulee mieleen millaiset ongelmat koittaisi myöh elämässä jos nyt antaisi vain olla öllöttää koulun lisäksi kotona ja kotipiirissä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
huomaan että olet huolissasi ja ehkä saattaa olla syytäkin. Mutta asiaa ei varmasti ole hyvä alkaa miettiä sillä että jättääkö poika harrastuksen josta ei edes ole kiinnostunut. Kannattaisiko sen sijaan kysellä mistä olisi kiinnostunut? Tai sanoa, että voi jättää jalkkiksen jos on halukas vastapainoksi kokeilemaan jotakin muuta harrastusta? Ei kaikille nyt vaan sovi tuontyyppiset lajit..
Kiusataanko poikaasi koulussa???
Jos ette vanhempina saa yhteyttä poikaanne niin onko lapsella esim jotakin kummia tms aikuista jolle hän voisi asiasta avautua? Tietenkin on vaihtoehtona myös että lähdette hakemaan ammattimaista apua jos kovasti tuntuu siltä että jokin mättää.
No kyllä on ihan normaalia, ettei pidä joukkuepeleistä tai että ei edes ole sillä lailla pelisilmää. Tuon jalkapallon takia en kyllä huolehtisi ja vaihtaisin sen johonkin mukavampaan harrastukseen, esim. yksilölajiin (uinti, tennis...?)
Mutta se kyllä olisi minustakin tärkeää, että jonkin verran kavereita pojalla olisi. Jospa hän on siellä jalkapalloharrastuksessaan jotenkin ruvennut ajattelemaan, että kun ei hänestä ole tällaiseksi ryhmäsieluksi, niin ei kannata muutenkaan kaveerata kenenkään kanssa?
Kutsukaa te vanhemmat niitä kavereita teille kylään ja antakaa pojalle mahdollisuus sellaisiin onnistumisiin, mistä hän itse on ylpeä. Ehkä joku uusi yksilölajiharrastus poikisi myös kaverikontakteja? Vieläpä samanhenkisiä kavereita?
En tiedä mitään hirveämpää kuin harrastus, johon lapsi pakotetaan. Siitä tulee vain traumoja, paha mieli ja huono lapsi-vanhempi-suhde. Omasta kokemuksestani puhun - minulle ei joukkueasiat ole koskaan auenneet, mutta hienosti olen elämässä pärjännyt ihan omana itsenäni. Osaan luontevasti esiintyä, johtaa kokouksia ja muutama hyvä ystäväkin minulla on.
vaaditkohan sinä nyt lapselta jotain semmoista, jota a) hän ei kerta kaikkiaan ole tai b) joka hän vaikka voisikin olla, mutta ei voi koska sinä vaadit, ja sillä tietyllä tavalla tukahdutat sen syntymisen omaehtoisesti. Tarkennan.
Jos kyse a) sta, jos poikasi EI vaan ole sosiaalinen eikä joukkuepelaaja, jos hän on niin sanotusti postimerkkienkerääjä, sinun pitää hyväksyä hänet sellaisena kuin on. Minusta tuo sinun ajattelumalli, että kaikkien erakkomaisten lapsien on vaan sosiaalistuttava on virheellinen tai ainakin kapea. Kysele pojalta mielenkiinnon kohteita avoimin mielin. Ei siis pleikkakonetta vaan koko "maailma" mukaan. Jospa häntä kiinnostaakin ompeleminen, sukeltaminen, avaruustutkimus, loukkaantuneiden eläinten hoitaminen, perhosten keräily, shakki....eli älä rajaa "sallittuja" mielenkiinnon kohteita että mieluiten liikuntaa ja mieluiten ohjatusti sekin.
Jos taas b-vaihtoehto, voi olla että poikaasi oikesti kiinnostaisikin se futis tai mikä lie, muttakun vanhemmat kiinnostuvat siitä hänen "ohitseen" se oma mielenkiinto ei ehdi syntyä. Tässäkin sama resepti: kuuntele poikaa, älä patista äläkä kerro omia polkujasi vaan opeta häntä löytämään omansa ja kunnioita niitä vaikka ne miten ois "nyhveröitä" sinusta!!
Toivon että vastaat.
Jos se jalkapallo ei tunnu omalta lajilta, vaihtakaa lajia.
Joukkuelajeissa saatta joskus olla aika kovaa kilpailua ihan omankin joukkueen sisällä ja aremmalle pojalle se voi olla jossain kehitysvaiheessa liian vaikeaa. Suosittelen yksilölajia, esim judoa. Junnujudo on hauskaa ja samalla oppii kehon hallintaa ja kilpailemista enemmänkin oman itsensä kanssa. Siitä huolimatta omassa seurassa muodostuu kiva joukkuehenki esim kisamatkoilla ja harkoissa ja lapsi saa uusia kavereita ja oppii vastustajan kunnioittamista. Parasta on kun lapsi voi pikkuhiljaa alkaa olla ylpeä omasta kehityksestään. Varmasti muitakin hyviä lajeja on, mutta ihan kokemuksesta hehkutan judon puolesta, meillä oli nimittäin aika lailla samanlainen tilanne kuin teillä ja judo on tuonut vapautuneisuutta ja rohkeutta roppakaupalla.
Toiset ovat tempperamentiltaan arempia ja vetytyvämpiä, se kannattaa hyväksyä. Samalla kannattaa olla positiitisesti sinnikäs, kutsua kavereita leikkimään, retkille, leffaan tms. Harrastuksesta kannattaa myös pitää kiinni silloinkin kun sinne ei huvita lähetä. Mutta kahden tahmean jalkapalloiluvuoden jälkeen kannattaa etsiä pojalle paremmin sopiva harrastus. Ei kaikkein tarvitse olla jalkapalloilijoita ja joukkuehenkeä sekä toisten tsemppaamista voi oppia myös yksilölajeissa.
Vielä yksi juttu: muistakaa tuntea ylpeyttä siitä, että poikanne pärjää itsekseenkin. Tietenkin kannattaa auttaa kaverisuhteiden rakentamisessa, mutta on ihan hienoa sekin, ettei ihminen ole täysin riippuvainen kavereita.
Tsemppiä teille myös ujon pojan äidiltä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jalkapallo on kova laji, jos lapsi on vähääkään arka, sillä se pakottaa sietämään virheitä. Kaikki tekevät virheitä ja aina voisi tehdä paremmin...oikeesti vaarana on, jos joukkuetoverit alkaa nälviä mokista.
Mun poika aloitti 6-vuotiaana, ja monta kertaa äiti oli innokkaampi kuin lapsi...10 vuotta sain kuitenkin pojan pidettyä lajin parissa, ja hän tietää itsekin lajin antaneen hänelle paljon eväitä muussa elämässä pärjäämiseen, mutta sitten tuli aikaa vievä tyttöystävä...
Erakkoluenteiselle voisi siis sopia paremmin yksilölaji yhteisharjoituksin.
harrastaa ei voi sellaista lajia, josta ei pidä. Se ei ole vastapainoa millekään, se on vain lisästressi. Joukkuelajit ei sovi kaikille eikä joku potkupallo muutenkaan ole kaikkien lahjakkuuden ydinaluetta. EIkä tarvitsekaan.
SOsiaalisuus ei myöskään tule pakottamalla. Jos se pahuksen potkupallo ei viehätä niin ei tietenkää nviehätä myöskään muut sen palaajat. Jostain toisesta harrastuksesta voi hyvin löytyä samanmielisempää väkeä, jonka kanssa sujuu paremmin.
Kolmas asia on se, ettei sen sosiaalisen kanssakäymisen menestyksellisyyden tarvitse tarkoittaa sitä, että ollaan suuna ja pään kaikkialla kaikkien kanssa. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisellä on sen verran ja sellaisia sosiaalisia suhteita kuin hän haluaakin. EI liikaa eikä liian vähän - siis nimenomaan omalta kannaltaan. Itse asiassa juuri tämän rajan tajuaminen on se pointti, jolla ihminen selviää elämstään kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mitä vastata.
Ihan omasta halustaan poika tuon harrastuksensa aikanaa aloitti. Ja yleisesti ottaen hänellä on treeneissä ja turnauksessa sitten kuitenkin "kivaa" ja viihtyy niissä.
Hänellä vain tuntuu olevan jonkinlainen helposti luovuttamisen ja viitsimättömyyden systeemi tässä(kin) päällä:/
Ja kyllä niitä kavareita on kuten taisin jo mainitakin, mutta sellaista intoa ja omaa motivaatiota esim treffien sopimiseen tms ei oikein ole.
On pojalla kännykkäkin mutta ei se sitä käytä kavereille soittamiseen.
Tottakai on puhuttu myös muista lajeista ym mutta kuten mainitsin niin ei sitä oikein tunnu hotsittavan mikään.
Hirveä kynnys mennä lopettamaan tämä ainokainen harrastus koska tosiaan hän tarvitsee mielestämme sitä sosiaalista kontaktia ja toimintaa jota siitä saa sen liikunnan lisäksi.
Lisäksi tuo läheisin kaveri joka nyt muutti, on samassa joukkueessa (aloittivat harrastuksen yhdessä) samoin kuin luokan 2-3 muutakin poikaa eli se olisi "edes" 1 yhdistävä tekijä myös siellä koulumaailmassa sitten.
Ettei jäisi ihan porukasta siellä(kin) jos harrastuksen jättää.
En minä tiedä, huokaus:(
ap
Kysy pojalta, puhukaa.
En tiedä mitä vastata.
Ihan omasta halustaan poika tuon harrastuksensa aikanaa aloitti. Ja yleisesti ottaen hänellä on treeneissä ja turnauksessa sitten kuitenkin "kivaa" ja viihtyy niissä.
Hänellä vain tuntuu olevan jonkinlainen helposti luovuttamisen ja viitsimättömyyden systeemi tässä(kin) päällä:/
Ja kyllä niitä kavareita on kuten taisin jo mainitakin, mutta sellaista intoa ja omaa motivaatiota esim treffien sopimiseen tms ei oikein ole.
On pojalla kännykkäkin mutta ei se sitä käytä kavereille soittamiseen.
Tottakai on puhuttu myös muista lajeista ym mutta kuten mainitsin niin ei sitä oikein tunnu hotsittavan mikään.
Hirveä kynnys mennä lopettamaan tämä ainokainen harrastus koska tosiaan hän tarvitsee mielestämme sitä sosiaalista kontaktia ja toimintaa jota siitä saa sen liikunnan lisäksi.
Lisäksi tuo läheisin kaveri joka nyt muutti, on samassa joukkueessa (aloittivat harrastuksen yhdessä) samoin kuin luokan 2-3 muutakin poikaa eli se olisi "edes" 1 yhdistävä tekijä myös siellä koulumaailmassa sitten.
Ettei jäisi ihan porukasta siellä(kin) jos harrastuksen jättää.En minä tiedä, huokaus:(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos poika on vähän syrjäänvetäytyvä, on hyvä, että on jokin sosiaalinen harrastus ja muutenkin lapsella on hyvä olla jotakin kehittävää tekemistä. Tervanjuonnilta tuntuva harrastus tuskin kehittää mitään positiivisia ominaisuuksia.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi harrastuksen pitää olla juuri jalkapallo. Joukkueurheilua on monenlaista ja suoranaisen joukkuetoiminnan lisäksi on paljon yksilölajeja, joita harjoitellaan ryhmässä, jolloin sosiaaliset taidot saavat harjoitusta, vaikka laji onkin soolotouhua. Perinteisen urheilun lisäksi voisi kokeilla myös muita juttuja, esimerkiksi shakki- tai näytelmäkerhoa, kuorolaulua, partiota tai vaikka jotakin oudompaa lajia kuten vaikka sirkuskoulua tai parkouria.
Noista puolustautumistilanteista kannattaa jutella lapsen kanssa. Jos poika on vähän erakko ja rauhallinen, saattaa myös olla mahdollista, että häntä eivät yksinkertiasesti häiritse tuollaiset asiat.
Tämän sanon siksi, että ystäväni, joka oli ala-asteella yksi yhteen poikanne kuvauksen kanssa ja on edellenkin aika erikoinen tapaus on kokenut hankaluuksia juuri tuon kanssa. (Nykypäivänä hänellä olisi varmaan joku dignoosi, mutta me olimme lapsia 10 vuotta ennen diagnoosivimmaa.) Hän on suoraan sanonut, että häntä ei kiinnosta eikä ole koskaan kiinnostanutkaan, mitä ihmiset, joiden mielipide on hänelle yhdentekevä ja joilla ei ole muutenkaan mitään annettavaa, tekevät. Moni muu olisi varmaan sanonut esimerkiksi tulleensa koulussa kiusatuksi, koska nimittelyä, tönimistä ja muuta ikävää on ollut, mutta ystäväni ei. Asia ei ole häirinnyt häntä edellä mainitusta syystä edes silloin, kun hän on joutunut muuttamaan käytöstään, esimerkiksi reittiä, jota on kulkenut kouluun tai asiointitapaa työpaikan ATK-tuen kanssa, koska on kokenut häiritsevää, mutta sinänsä hänelle merkityksetöntä käytöstä. Hän vain kohauttaa harteitaan.
Tämän ystäväni kokemusten perusteella suosittelisin kuitenkin, että keskustellette poikanne kanssa tilanteista, joissa hänen on PAKKO reagoida. Tämä ystäväni on siis vasta nyt lähemmäs kolmikymppisenä oppinut erottelemaan tilanteet, joissa urpoille voi viitata kintaalla ja joissa häiritsevään käyttäytymiseen on syytä puuttuua. Reilun parinkymmenen vuoden aikana on tullut käytyä aika monta keskustelua aiheesta "olisikohan pitänyt tehdä jotakin". Kaikkeen ei saa alistua ja suhtautua olankohautuksella, vaikka sattuisikin olemaan niin viritetty, että asia ei tunnu hirveän tärkeältä.
Siitä ei ole mitään haittaa, että poikaasi ei haittaa huutelu tai tyhmät mielipiteet, mutta kannattaa siis olla tarkkana siitä, että hän oppii vetämään rajan johonkin niin, että esimerkiksi fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen, omaisuuden varastaminen, systemaattinen kiusanteko tai hätätilanteet, joita hän sattuu todistamaan ovat asioita, joihin PITÄÄ reagoida.
Haluaisin vielä sanoa, että ihmisiä on erilaisia ja erilaisetkin ihmiset pärjäävät ja menestyvät elämässää vallan mainiosti. Esimerkiksi tämän ystäväni olen tuntenut yli 20 vuotta ekaluokalta saakka, eikä tietty määrä outoja tapoja tai erakoitumista ole haitannut hänen elämäänsä merkittävästi vaan hän on varsin tyytyväinen henkilö. Hänellä on rautaisen vahvan ammattitaidon ohella joukko hyviä, samanhenkisiä ystäviä, vaikka hyvänpäiväntuttuuden taito ei ole tietyn sosiaalisen rajoittuneisuuden vuoksi hallussa.
En tiedä, missä määrin poikasi on erakko tai "outo" kuten ystäväni, mutta outous tai erilaisuus ei ole sairaus. Ainoa vaatimus on opettaa lasta tunnistamaan tilanteet - esimerkiksi sanallinen puolustautuminen, puuttuminen ja tuttavien kohtaaminen - joissa se ns. tavallinen käytös ei tule luontevasti.
On myös hyvä pyrkiä sosialisoimaan lasta ympäristöissä, joissa on samoista asioita kiinnostuneita ihmisiä. Jos on luonteeltaan vähän erakko, ei varmasti ystävysty tai hakeudu vapaa-ajallaan sellaisten tyyppien seuraan, jotka eivät ole oikeasti todella kiinnostavia. Seura vain seuran vuoksi ei ole riittävä motiivi olla sosiaalinen vaan ihmissuhteen on syytä olla aidosti antoisa, jotta erakkoluonteen ihmissuhdetaidot riittävät sen ylläpitoon. Siitäkin syystä olisi hyvä, että yksinäisen pikkusuden harrastut olisi oikeasti kiinnostava. Jos harrastus ei ole kiinnostava, sieltä ei löydy samanhenkisiä kavereita, joihin olisi eväät luoda omaan aktiivisuuteen motivoivia ihmissuhteita.
Sinne mennään sen vuoksi että siellä on ensisijassa kivaa.