Tätini sairastaa Alzhaimeria, hän tuskin tuntee minua enää

Kerro mukavia juttuja, pidä kädestä (rasvaa ne vaikka hieroen rasvaa käsiin pitkään). Jos tiedät jotain vanhja lauluja/iskelmiä/virsiä, mistä hän pitää, niin hyräilkää niitä. Kansanlauluja monet vanhemmat ihmiset osaavat hyvin, niitä laulettiin ennen paljon koulussa.



Vaikka muisti heittää, niin läheisyyttä voi tarjota muutenkin. Itse esittelin itseni isoäidille jo heti mennessä, kun huomasin ettei minua enää muista. En siis kysynyt "kukas nyt tuli?" tms (mitä usein kuulee), vaan - niin hassulta kuin se tuntuikin ensin - sanoin "hei isoäiti, kiva nähdä. Minä olen ... poikasi ... tytär." Siihen mummun oli hyvä vaikka todeta, että no niinpäs oletkin.

ap

Kaikki ihmiset ovat yhtä vieraita, kun ei oikein ketään enää tunne. Varmasti seura kuitenkin kelpaisi:)Käy ihmeessä! Jos menee itkuiseksi tai ahdistuneeksi niin äkkiähän hän sen unohtaa ja sitten tiedät ettei siellä kannata käydä:)

Mun äitini (kuoli jo) oli samassa tilanteessa, ja toisinaan tunnistikin minut.

Olen ollut useammassakin hoitokodissa töissä ja pääasiassa dementiaa sairastavien kanssa. Kannattaa puhua hoitokodin henkilökunnan kanssa asiasta mutta ehdottamasti kannattaa vierailla. Kaikille ei sovi hoitokodista pois vienti vaan hoitokotiin tottuessaan eivät osaa toimia vieraissa ympyröissä ja ahdistuvat siitä!

siispä jatkan vierailujani.



ap

Jatka vierailuja. Minäkin kävin isoisääni katsomassa vaikka ei hän useinkaan tuntenut minua. En korjaillut jos hän luuli minua hoitajaksi tms sillä hän olisi nolostunut. Samoin hän saattoi kertoa että isäni oli juuri käynyt häntä katsomassa tai kysellä mitä isälleni kuuluu mutta en kertonut että hän oli muutama vuosi sitten jo kuollut ja hautajaisissakin hän oli mukana. Sanoin että hyvää kuuluu ja hänellä on kaikki oikein hyvin (ja varmasti onkin jossain pilven reunalla). Olisi kauheaa elää hetki jolloin saa tiedon lapsensa kuolemasta aina uudestaan ja uudestaan.

vanhainkodissa kerran kuussa, sillä lailla että äitini on mukana. Mummo ei muista kuka olen, mutta ilahtuu aina vierailuista ja tunnistaa yhä äitini. Kirjoitan aina tussilla maalarinteippiin nimeni ja laitan sen paitaani, hän osaa vielä lukea. Muuten hän kysyy 20 kertaa, kuka minä olen. Olen jopa pohtinut, pitäisikö laminoida lapsuudenaikainen kuvani ja laittaa se "nimikyltiksi". Mutta ei mummo varmaan osaisi yhdistää sitä minuun.



Hänellä on oikein vanhoja valokuvia 20-ja 30-luvulta, katselemme niitä ja joskus hän muistaakin niistä oikeasti jotakin. Luen lehteä hänelle, vaikka ei hän tosin kohta muista että mitä luettiin...



Mutta minusta on kiva nähdä häntä, vaikka tiedän, että se minun tuntemani mummo ei ole enää siinä kehossa. Joskus tosin toivon, että hän pääsisi jo pois, ennenkuin joutuu puhumattomaksi vuodepotilaaksi. Hän aina itse aikoinaan kauhisteli sellaista. Vanhaksi eläminen ei ole aina kivaa.

ilahtuu varmasti kun jollakin on aikaa istua hänen vieressä ja puhella puuta heinää. Usein tykkäävät myös laulusta, joten jos vaan osaat vähänkin niin kokeile laulaa tädin kanssa vanhoja lauluja.