Elämä tuntuu epäreilulta...

Puoli vuotta sitten elin onnellisessa parisuhteessa, tai niin minä kuvittelin siihen asti kunnes kaikki romahti.

Olin kovasti toivonut kolmatta lasta, vaikka kuopus oli vasta puoli vuotias.

Ajattelin että ehkä sitten 2 vuoden päästä aikaisintaan...



Mies tahtoi sitten erota. Heitti minut pois yhteisestä kodistamme ja minä jäin yksin kahden lapsemme kanssa.

Ero otti niin koville, ettei minulla ollut voimia jäädä taistelemaan oikeuksistani.

Mies päätti ottaa automme, kaikki yhteiset tavaramme olivat yhtäkkiä hänen ja sitten hän sai päähänsä viedä minulta lapsetkin...



Minä olin paska äiti joka ei pystyisi heistä huolehtimaan vaikka olinhan minä enimmääkseen heitä hoitanut ym.



Lapsistani en luopunut, vaikka olimmekin vailla kotia. Saimme onneksi majailla sukulaisen luona siihen asti kunnes vihdoin löysin meillle asunnon.

Mies uhkaili että jos minä en suostu siihen että hän saisi lastemme lähivanhemmuuden, hän tekisi kaikkensa etten minäkään saisi...

LAstenvalvojalle päästyämme hän ei sitten vastaan pistänytkään, vaikka minä pidin pääni.



Mies kävi tapaamassa lapsiaan silloin tällöin ja "eräänä kauniina päivänä" päädyimme sänkyyn.

Käytimme ehkäisyä, mutta ilmeisesti se petti koska olen nyt raskaana...



Mä en käsitä... Miksi juuri nyt? MIksi tuolle miehelle? Miksi mä menin edes tämän kanssa sänkyyn?



Tulevaisuus pelottaa ihan hirveästi, sillä kohta minulla olisi sitten kaksi vaippaikäistä. Onko minusta yksin huolehtimaan kaikesta?

Hieman aikaisemmin ajattelin paljon valoisammin, mutta kun erehdyin kertomaan raskaudestani exälle ja kahdelle läheiselle ihmiselle, sain vain pelkkää paskaa niskaani.



Tuntuu kurjalta ettei tätä lasta kukaan muu toivo tai iloitse kuin minä.

VAikkei minulla olekaan mikään ihanteellisin elämän tilanne, niin en mä odottanut että ihmiset painostaisivat aborttiin ja alkaisivat aukomaan päätä.

Minulla ei ennenkään ole ollut hirveästi kavereita/ystäviä/tms mutta nyt tuntuu kuin ei olisi yhtäkään.



Tuntuu kuin kaikki tämä olisi minun syytä, tai tuntuu siltä että minua pidettäisiin tähän syypäänä, vaikken itseasiassa tiedä mihin olen syyllistynyt.



En toivonut tätä lasta tällaiseen tilanteeseen, enkä tahallani järjestänyt itselleni tällaista.

Ei minusta silti ole aborttia tekemään, enkä sitä ole harkinnutkaan.



Pää on ihan sekaisin kaikesta. Antteksi että viestinikin oli sellainen.

PAkko tätä oli jonnekkin saada purettua kun ei ole ketään kenelle puhua :(