Lue keskustelun säännöt.
Ystävyyssuhteiden solmimisesta
14.03.2010 |
Löytyyköhän muita samankaltaisia kuin minä? Minulla ei ole yhtäkään sydänystävää, ei ole ollut sitten kouluaikojen. Koen ystävystymisen tai ihmisen henkisesti lähelle päästämisen tosi vaikeaksi. Taustalla on joitain häpeä - ja huonommuustunteita, joita muiden asioiden ohessa on terapiassakin puitu. Minulla on pari kaveria, joita näen silloin tällöin. Työpaikalla viihdyn suuressa porukassa ja olen mielestäni puhelia ja seurallinen. Mutta heti jos "joudun" kahden kesken jonkun kanssa, tulee outo vaivautunut olo ja alan tarkkailla itseäni ikään kuin ulkopuolisena. Viihdyn noin muuten kyllä yksin, mutta joskus ahdistaa sekin, että ihmisellä "pitäisi" olla ystäviä ja tukiverkostoa. Minulla ei ole.
Kommentit (3)
Joskus tapaan mukavia ihmisiä (vaikka lapsen kaverin vanhempia etc) ja on kiva vaihtaa pari sanaa. Mutta ajatus syvällisemmästä ja tiivimmästä tapailusta/kahvittelusta/kyläilystä ahdistaa. Olisihan sekin kivaa mutta en vain jostain syystä osaa olla vapautunut ihmisten kanssa. Ja tämäkin vain kun olen kahden jonkun kanssa. Seurassa olen puhelias ja varmaan ihan sosiaaliseksi luokiteltava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo analyysisi on varmaan oikea. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olio, elinikääkin pidentää se, että on hyviä ihmissuhteita.
Voisiko olla kyse siitä, että tarkkailet itseäsi turhan kriittisesti etkä osaa rentoutua? Jos menee vaikka jonkun kanssa kävelylle tai kahville, niin ei se "vastapuoli" tarkkaile sinua noin. Hän haluaa viettää vain mukavan hetken kanssasi.
ONko sinulla perhe ja lapsia, ethän silloin ole yksin. En minäkään ole missään tiiviissä suhteessa ystävään ja välillä kun olen ollut sekin käy ahdistavaksi. Yritän siis pitää jopa itseäni hieman riippumattomana sydänystävistä.