Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ainoa lapsi, kärsitkö lapsena sisaruksettomuudesta?
07.08.2006 |
Itse en kärsinyt, ja olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä asiaan. En ymmärrä miksi aina sanotaan että lapselle olisi tehtävä heti perään sisarus että olisi leikkikaveri omasta takaa... Mulla oli mielestäni todella onnellinen lapsuus, parempaa ei olisi voinut olla. Olin perhepäivähoidossa 2-vuotiaasta lähtien, joten päivisin minulla oli tietenkin leikkikavereita, ja muina aikoina leikin naapuruston lasten kanssa. Kun menin kotiin, oikeastaan nautin siitä että sain siellä olla yksin ja rauhassa, mutta toisaalta olenkin erakkoluonne ja viihdyn aikuisenakin todella hyvin yksin. En muista toivoneeni sisarusta lapsenakaan, paitsi n. 7-10-vuotiaana toivoin että äitini olisi saanut vauvan jota olisin voinut hoitaa. :) Ainoa asia mikä lapsuudessa otti päähän, oli muiden kommentit ainoudestani, muuten en usko että olisin ollut onnellisempi jos minulla olisi ollut sisarus. Vasta nyt aikuisena on alkanut kaipaamaan sisarusta jakamaan vanheneviin vanhempiin liittyviä velvotteita jne... Entä miten tärkeänä pidätte sisaruksia omien lastenne kannalta? Mulla omat kokemukset on aiheuttaneet sen, etten pidä välttämättömänä saada lapsia pienellä ikäerolla, haluan kyllä esikoiselle sisaruksen joskus myöhemmin.
Kommentit (39)
kun olin lapsi. Mutta nyt aikuisena tuntuu varsinkin serkkujani katsellessa, että olisi ollut ihanaa, jos minulla olisi ollut sisaruksia. Vanhempani olisivat halunneet useita lapsia, mutta eivät saaneet. Lisäksi he olivat liian vanhoja adoptoimaan. Ulkomaista adopioita ei 70-luvulla ollut....
Juuri tänä kesänä olen havahtunut tähän sisaruksettomuuteeni sukujuhlissa. Kaikilla muilla tuntuu olevan ihania sisaruksia, joiden kanssa suunnitella vaikka mukavia yllätyksiä vanhemmilleen. Minä olen aina näissä asioissa yksin. Minulla on paljon kavereita ja muutama tosi hyvä ystäväkin, mutta ei se ole kuitenkaan ihan sama.
terv. Kolmen lapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on sisar. Me asumme eri paikkakunnilla aika kaukana toisistamme, toimimme eri ammateissa, kiinnostuksen kohteemme ovat erilaisia, miehemme ovat erilaisia, toinen on lapseton ja toisella on lapsia. ME TAPAAMME PARI KERTAA VUODESSA vanhempieni luona. Minulla ei ole mitään siskoani vastaan, mutta en kyllä ymmärrä miten joku kärsisi tuommoisen suhteen puuttumisesta.
Te kärsijät olette luoneet itsellenne kuvitteellisen ihannekuvan siitä että sisarukset automaattisesti olisivat todella läheisiä sielunkumppaneita. Mutta ette te voi mitenkään tietää, olisko niin.
Olisi pitänyt täyttää yksinään kaikki vanhempien odotukset. Mökillä ja reissussa oli mukavaa kun oli seuraa, sekä leikkeihin että riitoihin. Ihmettelin lapsena leikkikentällä niitä lapsia jotka haastoivat riitaa muiden lasten kanssa, no he olivat yleensä ainoita lapsia tai sitten oli sisarus niin suurella ikäerolla ettei ollut juuri mitään yhteistä.
Murrosiässä oli mukavaa jutella veljen kanssa ikään ja kaverisuhteisiin liittyvistä asioiista ja muista jutuista, sai myös perspektiiviä vanhempien " oikkuihin" ja liittolaisen kun piti neuvotella uusista säännöistä.
Nyt vanhemmiten ollaan aika usein puhelinyhteyksissä ja serkukset tykkää toisistaan tosi paljon. Siskon olisin halunnut mutta kyllä velikin oli kiva olemassa.
Oli myös helpottavaa etten ollut ainoa sauma vanhemmilleni saada lapsenlapsia, koska veljeni ehti ensin. Vältyin kaikenlaiselta vihjailulta ja sain itse päättää milloin olen valmis äidiksi.
Nyt aikuisena huomaan, että olisin tarvinnut sisaruksia , jotta olisin saanut taistella paikastani. Liian helposti mielytän muita enkä vaadi osaani. Ehkä olen liian kiltti, mutta olisin ainakin saanut kotona harjoitella :)
Lapsena kadehdin " ainoita lapsia" , nyt aikuisena olen enemmän kuin iloinen sisaruksista ja heidän perheistään, aika tyhjää olisi elämä ilman heitä! Itsellä kaksi lasta ja enempää ei taida tulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Lapsena kadehdin " ainoita lapsia" , nyt aikuisena olen enemmän kuin iloinen sisaruksista ja heidän perheistään, aika tyhjää olisi elämä ilman heitä! Itsellä kaksi lasta ja enempää ei taida tulla.
Olen yh, elämäämme ihan tyytyväinen enkä aio etsiä uutta miestä. Mutta joskus on käynyt mielessä toisen lapsen saaminen esim. lahjoiteuilla siittiöillä -- lähinnä siksi että pelkään pahoin että oma lapseni aikanaan kokee sisarettomuuden juuri kuten monet täällä: tyhjänä kohtana muuten (toivon mukaan) ihan onnistuneessa elämässään.
Toisaalta kaikkea ei voi saada... Itselläni on yksi sisko, jonka lapsena koin riesaksi mutta nyt aikuisena melkein korvaamattomaksi ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
josta en lapsena tiennyt mitään. Tapasimme vasta aikuisina, ja täytyy sanoa, että veri on vettä sakeampaa. Olemme todella läheisiä ja on ihanaa, ihanaa, ihanaa, kun mulla on sisko. Olemme hyvin samanlaisia, mutta riittävän erilaisia...
" tapahtuneen vääryyden" ja tein kaksi tyttöä 1v9kk ikäerolla ja nyt kateellisena seuraan siskosten tiivistä tunnesidosta. Toki meilläkin joskus riidellään, mutta kuitenkin se sidos on vahvempi kuin mikään riita.
Mieheni on aidosti ainoa lapsi pienessä suvussa ja kun hänen vanhempansa ja ainoa tätinsä kuolevat, ei hänelle jää kuin minä ja tytöt. Harmittelee kovasti, tänä päivänä ottaisi ihan minkälaisen sisaruksen vain (myös sairaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aikuisena kylläkin olen kärsinyt ja haluaisin omalle esikoiselle sisaruksen melko lyhyellä ikäerolla.
On todella raskasta olla ainoa lapsi kun omat vanhemmat sairastuu ja kuolee :o( Minun tapauksessani vielä vanhempani erosivat ollessani kaksikymppinen ja suhteet isään ovat viilenneet ja lähes kadonneet. Sitten jouduin tilanteeseen että äitini sairastui ja menehtyi sairauteensa (hoidin äitiä ja äidin asioita), tunsi olevansa todella yksin vaikka mies olikin tukena :o(. Olisi ollut edes hiukan helpompaa jos olisi ollut sisaruksia jakamassa asioita ja tietenkin jakamassa hyviä asioita myös.
Kadehdin muita joilla on sisaruksia ja hyvät suhteet, se on todellinen rikkaus: minulla ei ole perhettä enää ollenkaan (paitsi tietysti omani: mies ja poika ja kitän heistä luojaa joka päivä) nyt kun äitini on kuollut...
Mutta hän on kyllä ollut yksinäinen lapsi ennen kouluikää, sillä asuivat vähän syrjässä, ja ainoita kavereita olivat silloin tällöin kyläilemään tulleet serkut, jotka olivat jonkun verran nuorempia.
Toisaalta ystäväni on joutunut kantamaan todella kunnianhimoisen isänsä asettamat paineet yksinään. Isä odottaa kaveriltani todella paljon, ja kaveri on ollut ajoittain murtua sen paineen alla. Ehkä jos lapsia olisi ollut useampi, hänellä olisi ollut tuossa suhteessa helpompaa.
Kaverini on sosiaalisesti todella lahjakas, kaikki tapaamansa ihmiset ihastuvat täysin hänen persoonaansa. Itse monilapsisen perheen kasvattina olen usein miettinyt, että kaverini maailma varmasti luhistuu, kun hänen vanhempansa kuolevat. Hän on vanhempiensa kanssa todella läheinen, eikä ole suunnitellut juurikaan omien lasten hankintaa, eli on mahdollista, että hän jää yksin vanhempiensa kuoltua. Aika karu tulevaisuuden kuva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molemmat aina puhuvat kuinka kurjaa oli ei ollut/ole sisarusta.
Heidän mielipide on että lapsia pitäisi olla ainakin kaksi.
Vierailija:
Itse sain sisaruksiltani loppumattoman epäluottamuksen toisiin, koska he älyttivät pienempäänsä (minua) ihan jatkuvasti. Minusta tuli hyvin epäluuloinen ihminen. Ja sosiaalinen silmäni oli kodin jäljiltä valitettavasti täysin sokea. Käytin vuosia ammattiini liittyvän normaalin sosiaalisuuden opettelemiseen. Kotona olin oppinut vain puolustautumaan enkä osannut olla lainkaan aktiivinen sosiaalisesti.
Itsellänikin oli sisaruksia, enkä todellakaan saanut heistä sen enempää seuraa kuin sosiaalisuusoppiakaan. Nyt aikuisena olen sellainen ihminen, jolla on korostunut tarve saada olla rauhassa, ja syvä epäluottamus useimpiin muihin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Nyt aikuisena huomaan, että olisin tarvinnut sisaruksia , jotta olisin saanut taistella paikastani. Liian helposti mielytän muita enkä vaadi osaani. Ehkä olen liian kiltti, mutta olisin ainakin saanut kotona harjoitella :)
Mullä on tätä ihan samaa. Myötäilen muita miellyttämisen tarpeesta, erityisesti läheisimmässä ihmissuhteessani eli miehelleni. Olen kynnysmattona enkä osaa pitää omista oikeuksistani huolta. Samoin riitely oli mun mielestä sivistynyttä keskustelua asiasta. Eihän vanhempien kanssa nyt huudettu. Olenkin opetellut ilmaisemaan tunteitani avoimemmin riitatilanteessa vasta myöhemmin. Toisaalta sitten pomotan ja olen tosi röyhkeä oman edun tavoittelija ihan pikkuasioissa esim. appivanhempien kanssa...
Kakkonen jatkaa...
...mutta lapseni kärsivät nyt siitä, että kaikilla muilla on serkkuja paitsi heillä!
Enpä ole minäkään koskaan kärsinyt. Ystäviä on aina riittänyt paljon ja he minulle tärkeitä.
Miehellä on kyllä sisko mut on sen tyyppinen ihminen että tuskin hankkii koskaan lapsia, tai ainakaan seuraavaan 10 vuoteen! Mut tosiaa, kaikkea ei voi saada. Mulla ei ole sisaruksia mut on tosi hyviä kavereita monta ja läheiset välit muihin sukulaisiin. Toisilla on sisaruksia mutta muuten ei ehkä suvun kanssa väleissä tai joku muu murhe elämässä. Meidän lapsella taas ei ole serkkuja mut (toivottavasti) ihanat vanhemmat ja isovanhemmat. Kiitti kaikille jotka ootte kertoneet kokemuksianne! Näitä on ihana lukea! Lisääkin ois kiva kuulla... t:ap
varsinaisesti, olisihan se kiva jos olisi toisaalta isompi perhe ja sisaruksia, mutta minun mielestäni vanhempien ei sen vuoksi tarvitse tehdä enempää lapsia. Lapsia tulee ja niitä suodaan ja jos tulee siarussuhteita, hyvä niin mutta elämää ei pidä eikä voi laskelmoida tuollaisilla asioilla. Tärkeintä on elää tätä elämää ja ottaa se vastaan sellaisena kuin se tulee, ei se ole sen parempaa elämää jos yrittää " pedata" asioita. Sisaruksista voi olla iloa ja apua, mutta aina näin ei ole. Minulla on 2 lapsuuden ystävää, ja aivan varmasti verrattavissa sisaruksiin, olemme eläneet näitä elämämme iloja ja suruja yhdessä jo 20-vuotta, pysyen toistemme ystävinä.
Kuvailetko serkkujen puuttumista kärsimykseksi? Elämässä voi olla paljonkin pahempia kärsimyksiä kuin kuvitellun serkuksen puuttuminen!
Alue: Aihe vapaa
mainitsin, kuinka veli tai sisko ois ollu kiva, mutta en vois sanoa eläneeni mitenkään vähemmän onnellista elämää, ainakaan siksi kun olen ainoa lapsi.