Lapset parisuhteessa?

Itselläni ei ole lapsia, enkä koskaan tiedä haluanko edes niitä.. Joten en tiedä onko tämä juurikaan oikea paikka kirjoittaa aiheesta, mutta kokeillaanpa onko täällä ketään, joka/jotka olisi aluksi ajatelleet samoin.



Olen nuorehko ihminen (reilusti alle 30), mieheni on muutaman vuoden minua vanhempi ja hänellä on vauvakuume. Tai en tiedä voiko sitä kuumeeksi kutsua, hän kuitenkin tietää haluavansa tulevaisuudessa lapsia. Itse taas en ole asiasta niinkään varma.



Ennen halusin lapsia, lapset olivat parasta maailmassa ja ihania viattomia palleroita.. Itselleni tehtiin abortti muutama vuosi sitten. Se otti koville, silloin olisin halunnu lapsen pitää mutta senaikainen miesystävä pakotti tekemään toisin. Ajoittan asia on kaduttanut ja vaivannut paljon mieltäkin, mutta nyt olen päässyt asiasta yli (tai ainakin toivon näin, mutta voi olla että joskus asia taas palautuu mieleen masennuksena).. Asiassa myös kaduttaa se, jos en koskaan voisikaan saada enää omia lapsia, ajatus siis pelotta..



Miehelläni on yksi lapsi aikaisemmasta suhteestaan, mies oli halunnut silloin abortin, mutta naisystävä ei ollut suostunut. Olivat sitten yhdessä lapsen takia, mutta ei se loppujenlopuksi kestänyt. Tulen miehen lapsen kanssa oikein hyvin toimeen, hän on meillä jokatoinen viikko. Mieheni sukulaiset ovat toki onnensakukkuloilla lapsenlapsesta ja jälkikasvusta yleensäkin.



Itse olen kuitenkin mustasukkainen tästä, en voi sietää sitä, että miehelläni on jo lapsi. Jotenkin tunnen itseni 'arvottomaksi' kun mies ei voi minun kanssa kokea sitä 'ekaa kertaa' tulla isäksi jne. Siksi en haluakaan lasta hänen kanssaan.. Lapsellista ajatella näin, mutta en voi ajatuksilleni mitään enkä tiedä oikein miten käsitellä niitä.. Mieheni on sanonut, että jos saisi lapsen kanssani, olisi se aivan eri asia, kuin edellinen kerta, jossa lapsi oli vahinko ja jossa vanhemmat eivät rakastaneet edes toisinaan..



Tiedän, että tuon on totta kyllä. Mutta siltikään en voi ajatuksilleni mitään. Jotenkin häiritsee ajatus, että hänellä on jo esikoinen eikä mikään ole enää hänelle uutta.. Nyt kun olen ajatellut tätä lapsiasiaa, tulen koko ajan epätoivoisemmaksi ja 'vihaisemmaksi' etten ehkä koskaan halua lapsia. Mieleeni tulee lapsista vain kaikkea negatiivisia asioita, vastuu, yöheräämiset, kakkavaipat jne. Vaikka onhan niissä paljon hyvääkin, mutta en osaa kuvitella sitä, kun päällimmäisenä mielessä kaikki ei niin mukavat asiat..



Itseäni on alkanut rasittamaan myös kaikki muut lapset, tuttavillamme on paljon lapsia, ja aina heidän luona käydessään lapset pörrää ympärillä eikä saa mitään rauhaa. Onko vanhemmilla enää koskaan omaa rauhaa?! Edes vieraiden kanssa ei pysty keskustelemaan, kun lapset pörrää siinä, tai sitten keskustellaan vain lapsista.. Ihan kun elämässä ei muuta olisikaan!



Itseäni myös synnytys pelottaa kauheasti. Abortti tehtiin lääkkeillä, eli tuli ihan samanlaisia supistuksia kuin synnytyksessä. 'Synnytin' vain verta, en lasta. Silloin kivut olivat sietämättömiä etten kestänyt, lopulta lääkäri joutui antamaan morfiinijohdannasta, että taju meni kankaalle, kun en kestänyt tilannetta.. Painajaiseni onkin, että joutuisin synnyttämään alateitse, luultavasti sekin varjostaa tätä lapsiasiaa. Mutta ei kai sitä voi hoitaa (synnytyspelkoa) kun ei edes odota mitään, eikä tiedä odottaako koskaan..?



Itse en tiedä mitä pitäisi tehdä.. Ammattiapua olen yrittänyt hakea, mutta jänistän viime hetkellä ja perun ajan. Tuntuu kauhealta puhua ulkopuoliselle, joka ei kuitenkaan voi ymmärtää.



Tulipa taas tilitystä, kommentoikaa mikäli jaksatte nähdä vaivaa.. :)