Arkaluonteisia kyselisin...
Omat ajatukseni ovat nyt aivan sekaisin, ja olisinkin kiitollinen, jos teiltä irtoaisi omia, ehkä selkeämpiä ajatuksianne avukseni.
Tilanteeni on se, että olen raskaana, eikä tätä oltu todellakaan suunniteltu. Sekä minä, että poikaystäväni olemme nyt 19-vuotiaita, mutta ehtisimme täyttää ennen vauvan syntymää 20. Minä olen kokopäiväinen opiskelija, ja poikaystäväni pääsee armeijasta nyt muutaman kuukauden päästä. Hänellä on sentään ammatti ja varmastikin töitä tiedossa kunhan kotiutuu.
Hieman tätä sivustoa lueskeltuani huomasin, että järjestään kaikki täällä ovat suunnitellusti perheensä hankkineet. Onko täällä kuitenkaan ketään sellaista, jolle raskaus on tullutkin yllätyksenä? Tarvitsisin nimittäin vertaistukea tähän ajatusmyllerryksestä selviämiseen, sillä en edes tiedä vielä aionko pitää tätä lasta.
Itse olen aina halunnut lapsia ja suunnitellut niitä tekeväni nuorena, mutta nyt minusta tuntuukin siltä, etten kykene tähän. Varsinkin kun poikaystäväni ei pysty rakentamaan omaa mielipidettään. Pelkään, ettei hänestä ole tähän, eikä minustakaan ilman häntä. Ollemme olleet kuitenkin viitisen vuotta yhdessä ja selvinneet monista vaikeista tilanteista toistemme voimalla. Entä kuinka voisimme pärjätä edes taloudellisesti? Minultä jäisi opinnot kesken ja mitä ilmeisimmin joutuisin muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Tuntuu, että hajoan.
Kuinka te olette selvinneet omasta tilanteestanne?
Kommentit (13)
Olin 17v,lukion 2. luokalla kun tulin raskaaksi,vahingossa.Poikaystäväni oli silloin 20v ja olimme tunteneet vasta 6kk.Tunteet vaihtelivat pelon ja kauhun kautta hämmennykseen ja onneen.Salasin asian viime hetkille saakka,paria kaveria lukuunottamatta..Se oli ehkä pahin virhe tässä jutussa!!Olemme miehen kanssa ns.hyvien perheiden lapsia,joten mitään tälläistä kukaan ei varmasti osannut odottaa.2kk ennen LA:ta salaisuutemme paljastui.Perheemme+sukulaiset olivat shokissa,mutta sulateltuaan asiaa,tilanne helpottui.Raskausaika koetteli parisuhdetta uskomattoman paljon,mutta pysyttiin kuitenkin yhdessä!!Kyllä ne miehenikin silmät kostuivat rv.19 ultrassa kun nähtiin vauva!!Hetkeäkään en ole katunut,sillä oma lapsi tuo niin suuren onnen,että se voittaa kaikki muut vaikeudet,kunhan vanhemmat tukevat toisiaan!!Nyt poikamme on 1.8v,itse olen parikymppinen,mies 23 ja hyvin menee!Olen hoitovapaalla ja iltaisin opiskelen.Mies tosin hyvissä töissä ettei siinä mielessä ole hätää.Uskon että tekin selviätte,jos päätätte pitää vauvan!!Muista että aina ehtii/voi opiskella!TSEMII!!
Minä oli juuri täyttänyt 18 ja emme vielä edes seurustelleet avopuolisoni kanssa.Olihan meillä aina" juttujá" Eli nähtiin ja käytiin yhessä ostoksilla...vähän kun parhaat ystävykset jotka harrastaa seksiä...=)Mutta sitten tulin raskaaksi ja minulle oli selvä juttu että pidän tämän vaikka ukko sanois mitä!Ja kyllä siinä tunteet myllersi ja meidän poika saattoi meidät yhteen ja kihloihin.Taloudellisesti menee melko hyvin ...minä olen vielä hoitovapaalla ja ukko töissä.
Minäkin olin 19v, kun tulin raskaaksi. raskaus ei ollut suunniteltu, mutta ei kyllä käytettykkään mitään ehkäisyä... silti se oli melkonen ylläri kun yhtäkkiä olinki raskaana.
ensin olin kans melko hämmentynyt enkä tiennyt mitä tehdä. Meidän suhde ei ollut mikään (ei oo vieläkään) mikään paras mahollinen. mut sit lopulta tulin siihen tulokseen et pidän vauvan vaikka yksin. en ois millään pystyny tekeen aborttia vaikka sitä vähän mietinkin. ensin kyllä jännitti hirveästi mitä muut sanoo (varsinki vanhemmat), mutta tajusin onneksi että olen jo aikuinen ja päätän ite omista asioista. koulu jäi tietty kesken, mut onneksi sieltä sai parivuotta vapaata... nyt sit neiti on 1,5v ja syksyllä pitäs jatkaa koulua. Hetkeäkään en ole katunut päätöstä pitää vauva! Hän on mimulle niin suuri ilon lähde että sitä ei meinaa uskoa todeksi. kouluja ehtii kyllä vielä käymään... ja rahallisesti meillä menee ihan ok. mies on töissä, mutta silti minun vanhemmat antavat välillä avustusta johonkin ostoksiin. mut kyllä sitä pärjää jos ei tuhlaile.
Olimme 18-vuotiaita kun aloin odottaa, ehdin juuri ylioppilaaksi ennen vauvan syntymää. Vaikeimpia aikoja olivat ensimmäiset vuodet lapsen kanssa, parisuhde oli välillä tosi tiukilla eikä mieheni ihan näpsäkästi siirtynyt äidin lellipojan roolista perheenisäksi. Minä aloitin opiskelut kun lapsi täytti kaksi vuotta ja ihan hyvin ehdin vielä silloinkin korkeakoulutukinnon tehdä. Ei sillä opiskelulla ole hengenhätää, jos tekee lapset nuorena ehtii opiskelun aloittaa vaikka kolmikymppisenä. Nyt kun pieni vahinkomme on jo minua pidempi ja kengännumero on suurempi kuin isällään, voin vain todeta että ei todellakaan kaduta yhtään että tulin äidiksi alle kaksikymppisenä. Olen myös tyytyväinen parisuhteeseeni ja hyvässä ammatissa toimivaan mieheeni, vaikka silloin 15 vuotta sitten olin välillä täysin kypsä " murrosikäiseen" mieheeni. Nyt ajattelen niin, että näiden yhdessäolovuosiemme aikana olemme myös puolisoina tukeneet paljon toisiamme, yhdessä olemme enemmän kuin mitä olisimme yksin. Oikeastaan elämä perheellisenä on ollut rikkaampaa kuin sinkkukiito, arvelisin. Iso haaste on parisuhteen kestäminen, toivottavasti miehesi pystyy kantamaan aikuisen vastuun, eikä luiki karkuun kun vauvaperheen arki iskee kasvoille.
en voisi valehdella ja sanoisin että älä pidä lasta.
Toki lapsen kanssa pärjää, ja miehenkin, mutta eikö elämän pitäisi olla välillä mukavaakin eikä vaan välttämätöntä pahaa?
Meillähän tilanne oli se, että saimme vahinkolapsen, ehdin täyttää 20 ja mieheni 26. Suoraan sanottuna jos mieheni olisi yhtään nuorempi ja lapsellisempi, tai meillä olisi huonompi taloudellinen tilanne, en enää istuisi tässä vaan olisin jättänyt mieheni ja pojan hänelle. Mieheni on siis vakituisessa työpaikassa ja meillä on oma koti, silti tämä on perkeleen rankkaa.
Toivon, että en olisi tullut raskaaksi ja voisin elää kuten muutkin ikäiseni, mutta mennyttä on mahdoton muuttaa.
Voimia, mitä ikinä teetkin!
Toivottelee Laura
Ajattelin myös sanoa " muutaman" sanan asiaan...
Voin vain kuvitella miten tunteesi ovat heittäneet kuperkeikkaa ja vielä raskauden alku hormoni myrsky tuo siihen osansa... Huh huh.
Itsekkin olin aika shokissa kun huomasin olevani raskaana, mutta toisaalta onneni kukkuloilla, olenhan aina halunnut lapsia, mutta ajoitus ei silloin ollut parhaimpia. Juuri ja juuri olin valmistautunut koulusta. No aluksi otinkin selnää Kelan tuista, jotka kauhistuttivat oikeastaa vielä enemmän!!siis sillä summalla olisi elettävä.
No toisaalta silloin kun on kotona lapsen kanssa muu hömpötys jää vähälle ja rahaakaan ei niin kulu kuin pakollisiin eli hyvin olen pärjännyt kun vain järki on ollut päässä.
Miehelle raskaaksi tulo oli myös shokki! Ja luulempa hänen tajunnen asian kun vauva oli jo syntynyt ja elävänä maailmassa. Joten suohan poikaystävällesi hiukan armon aikaa sen suhteen, jotenkin miehillä tuo ajatuspuoli ei aina ole parhaimmillaan ja ennen kaikkea VARO painostamasta! Se vain pahentaa tilannetta. Pidä vaikka parin viikon aika lisä ja sulattele vain mielessän asiaa. Tylysti sanottu, mutta loppupeleissä se nainen on se joka lapsensa hoitaa oli parisuhde kuinka hyvä tahansa. ei mies osaa ottaa 100% vastuuta muuta kuin itsestään!Kyllä talodellisesti pärjää ja jos miehesi menee töihinkin niin ihan ok eellään, mutta muista kuunnella itseäsi ja jaksamistasi ja ihan huonolla omalla tunnolla myönnä jos et ole valmis vielä lapseen ja tee abortti koska voit huonolla päätösellä pilata jopa lapsesi elämänjos hän ei ole odotettu!!!
Mutta tämä juttu oli vain omalta kohdaltani ja nyt olenkin suht onnellinen 24 vuotias kahden pienen pojan äippä. Ei se ikää katso jos vain sydän on pelissä mikana :)
Olin jonkun aikaa vastailemati kun päätinkin lopulta selvittää ne ajatukseni ihan omassa päässäni :)
Kiitos kuitenkin oikein paljon tidän kirjoituksistanne. Nyt niitä on ollut ihana lukea!
Päätöstä on väännetty ja itketty ja iloittu sitä tehdessä. Mitään varmaahan ei vielä tiedetä, mutta tällä hetkellä meistä taitaa olla ihan oikeasti kasvamassa vanhempia. Muutaman päivän sulattelun jälkeen emme olleet enää kumpikaan valmiita luopumaan lapsesta ja nyt vain toivomme, että pystymme molemmat todellakin kasvamaan ja sopeutumaan tähän uuteen elämään. Onhan meillä sentäs vähän aikaakin vielä ;) Talouttakin ehdittiin jo vähän laskeskella ja nyt ainakin näyttää siltä, että meidän pitäisi joten kuten pärjätä.
Omille vanhemmileni ehdin jo asiasta kertomaan (ikinä en ole muuten tuntenut sellaista jännitystä) ja helpotti kun sieltä suunnalta on ainakin auttavaa verkostoa olemassa. Nyt vain odottelemme, mitä tulevaisuus tuokaan tullessa.
Kiitos vielä teille!
Mä nyt kuitenkin vielä kirjottelen tänne, vaikka tää keskustelu näyttäis olevan jo aika loppuunkäyty.. :)
Myös meille tuli juuri tässä aika isona yllätyksenä, että olen raskaana. Nyt koitetaan pikaisesti mietiskellä, että mitä tehdään.. Mä olen 20v. ja opiskelen ammattikorkeakoulussa tällä hetkellä, opintoja olis vielä jäljellä vajaat kaks vuotta, enkä tässä vaiheessa kyllä haluais jättää koulua keskenkään. Mies täyttää pian 22 ja alotti just syksyllä armeijan jälkeen opiskelut. Silläkin siis kestäis ainakin se viitisen vuotta ennen valmistumista..
Rakastan kyllä lapsia maailman eniten ja olen aina halunnut saada lapset melko nuorena, mutta tuntuu että nyt olisi kuitenkin liian aikaista ja vauva sotkisi kaikki suunnitelmamme ihan totaalisesti. Asioilla on tietysti aina tapana järjestyä ja varmasti me vauvan kanssa " selviytyisimme" , mutta en silti tiedä pystymmekö vielä tässä vaiheessa ottamaan vastuuta lapsesta.
Mietin vaan koko ajan, että voi kun tämä olisi tapahtunut vasta kahden vuoden päästä, sitten olisin kyllä riemuiten ottanut tämänkin lapsen vastaan. Vaan kai tämä tästä, pää on tosiaan vielä aika sekaisin. :l
Mä nyt kuitenkin vielä kirjottelen tänne, vaikka tää keskustelu näyttäis olevan jo aika loppuunkäyty.. :)
Myös meille tuli juuri tässä aika isona yllätyksenä, että olen raskaana. Nyt koitetaan pikaisesti mietiskellä, että mitä tehdään.. Mä olen 20v. ja opiskelen ammattikorkeakoulussa tällä hetkellä, opintoja olis vielä jäljellä vajaat kaks vuotta, enkä tässä vaiheessa kyllä haluais jättää koulua keskenkään. Mies täyttää pian 22 ja alotti just syksyllä armeijan jälkeen opiskelut. Silläkin siis kestäis ainakin se viitisen vuotta ennen valmistumista..
Rakastan kyllä lapsia maailman eniten ja olen aina halunnut saada lapset melko nuorena, mutta tuntuu että nyt olisi kuitenkin liian aikaista ja vauva sotkisi kaikki suunnitelmamme ihan totaalisesti. Asioilla on tietysti aina tapana järjestyä ja varmasti me vauvan kanssa " selviytyisimme" , mutta en silti tiedä pystymmekö vielä tässä vaiheessa ottamaan vastuuta lapsesta.
Mietin vaan koko ajan, että voi kun tämä olisi tapahtunut vasta kahden vuoden päästä, sitten olisin kyllä riemuiten ottanut tämänkin lapsen vastaan. Vaan kai tämä tästä, pää on tosiaan vielä aika sekaisin. :l
Mä olen itse myöskin 20 ja opinnot vaiheessa. Minä opiskelen AMK:ssa ja opintoja takana vuosi ja kolme jäljellä. Meillä lapsi oli ihan suuniteltu, minä en koulusta paljon välittänyt kun kamala vauvakuume iski. Korkeakoulusitahan saa olla sen kaksi vuotta pois. Minulla tarkoituksena mennä syksyllä takaisin kouluun (tyttö on silloin vähän reilu 1v). Mieheni opiskelee myös ja hänellä on koulua 2,5 vuotta jäljellä. Tämä puoli vuotta mitä olen tytön kanssa kotona ollut, on ollut ehdottomasti elämäni ihaninta aikaa, ja olen iloinen, että päätettiin lapsi tehdä.
Samaan aikaan kun kerroin opiskelukavereilleni että olen raskaana, kertoi yksi heistä että oli myös ollut raskaana, ja tehnyt juuri abortin. Minä itse en aborttia pystyisi tekemään, mutta jokainen tietysti tietää mikä on itselle ja lapselle parhaaksi ja päättää sen mukaan että tekeekö abortin vai pitääkö lapsen. Voimia sinulle päätöksen tekoon.
Mar_i ja pikku-Fanni (6,5kk)
Minä kuumeilin jo 15-16-vuotiaana vauvasta, mutta silloinen poikaystävä oli ajatusta vastaan. Ymmärrän toki miksi, hihi. Tapasin eromme jälkeen uuden miehen ja lukion toisella luokalla, ollessani 17v. tulin sitten raskaaksi. Voisi siis sanoa, että ajatuksen tasolla vauva oli harkittu, mutta käytännön lipsahduksesta sai alkunsa. Nyt tyttö on kolme kuukautta ja köllöttelee onnellisena omassa sängyssään.
Miehen kanssa erosimme ollessani vielä raskaana, mutta hän on omalla tavallaan (ei kovin aktiivisesti) mukana tytön elämässä. Me asumme tytön kanssa vuokralla, ja ensi kuussa kirjoitan ylioppilaskirjoituksissa viimeiset aineet. Painoin koko viime kevään ja syksyn täysillä koulussa, ja sain kurssit tehtyä. Lisäksi kirjoitin syksyllä kolme ainetta ylioppilaskirjoituksissa.
Oikein hyvin menee, enkä todellakaan pidä tyttöä edes vahinkona :) Varmasti sinä ja miehesi selviätte, olipa päätöksenne mikä tahansa.
heipä hei äidit.
itse täytän nyt kesäkuussa 22v ja sain viime marraskuussa terveen pojan.olen onnesta soikea äiti...mutta kyllä raskausaikana päähän lipsahti ajatuksia että mitä tuli tehtyä ja että eihän minusta ole äidiksi vaikka lapsi oli hartaasti toivottu ja odotettu. kai se on normaalia että jokaista pelottaa tuleva.aina vauva arki ei ole helppoa mutta kyllä se antaa niin paljon hyvää...ja minun ei ainakaan ole tarvinnut luopua mistään vaikka äidiksi tulin...asiat vaan on järjestely kysymyksiä. mutta jokainen nainen päättää itse mitä tekee kun huomaa raskauden ja sellaisen neuvon annan että älkää antako ikinä itseänne painostaa aborttiin tai pitämään lasta...helppohan se on ulkopuolisten sanoa että pidä tai älä pidä lasta kun eivät itse sen päätöksen kanssa elä.mutta toivon että ne naiset jotka puhuvat että lapsi oli vahinko vaikka eivät käyttäneet mitään ehkäisyä niin katsoisivat peiliin...ymmärrän kyl jettä raskaus on vahinko jos kortsu pettää tai pillerit unohtuu...mut voimia jokaiselle äidille ja niille jotka painivat suurten asioiden edessä.
On täällä meitäkin joilla raskaus ei ollu suunniteltu..
Me ollaan mun poikaystävän kans molemmat nyt 21 ja meillä on kohta 4kk vanha tytär. Kun tulin raskaaks oltiin siis molemmat 20 ja se tuli täytenä yllätyksenä, oli siis onnellinen vahinko. mulle oli heti selvää että pidän lapsen sillä en aborttia halunnut tehdä. mutta poikaystävälle se ei heti ollutkaan selvä juttu. hän tajusi kunnolla että olen raskaana vasta kun näki ultrakuvan ja ryhtyi miettimään asioita vasta sitten. siinä saatiin sitten käydä miljoona asiaa läpi. nyt ollaan onnelliset vanhemmat mut ei kaikki oo ollu tosiaankaan ruusuista. taloudellisesti tullaan toimeen tällä hetkillä mun tuilla (ollaan molemmat opiskelijoita, poikaystävä on Marokosta eikä saa Suomen valtiolta tukia, mutta hän tekee töitä).. Jos haluut jutella ajatuksista ym, niin mun maili on iidasiv@hotmail.com :)
Iida-Ilona ja Amira