anopit .....
Haluaisinpa kuulla vähän teiän kokemuksianne noista anopeista..
Minkälainen suhde teillä on? onko se aina ollut samanlainen..?Hyväksyykö anoppi sinut?
Meillä on ollut aika vaikeata tuolla anoppi saralla.... Olemme vasta kihloissa(n.2 vuotta yhdessä), mutta tuntuu välillä haluaisinko edes mennä naimisiin tuon rouvan takia..
Aluksi olimme (mielestäni) hyvissä väleissä; kävimme yhdessä shoppaamassa jne.. Mutta luulen, että kun rouva huomasi, et oon tullu jäädäkseni, suhde meni plörinöiksi... Minun mielestäni... Siis kyllä hän pussailee ja kutsuu " söpöillä" nimillä, mutta jotenkin tuntuu, että siinä ei ole yhtään tunteita mukana.
Eikä mieskään siinä yhtään auta... " perhe on tärkein!!" Olemme tapelleet niin miljoona kertaa siitä kun kaikki vapaa-aikamme(mitä on n. 2 iltaa vkossa) pitäisi viettää anopilla..
Todella kiva istua siellä, kun kaikki nauraa silmät päästään jne ja minä en ymmärrä mitään...
Ja sitten vielä kliseinen kommentti; " olisi parempi jos löytäisit tytön omasta kulttuuristasi!"
No joo.. Tässä hieman katkeruuttani sekavasti selitettynä :)
mielenkiinnolla jään odottamaan olenko todellakin ainut kenellä on vähän vaikeampi anoppi-suhde :)
Kommentit (6)
Asuu tosin tuhansien kilometrien päässä täältä ja ollaan nähty vain kahdesti (parin viikon ajan) ;) Voisin kuvitella että jonkinasteisia konflikteja syntyisi jos asuisimme naapureina, eihän meillä ole yhteistä kieltäkään. Mutta etäsuhteemme ainakin toimii :D
Halusin heti ensitapaamisista tutustua häneen kunnolla (vaikka silloin kielitaitoni ei ollut ihan täydellinen). Vietimme kahdestaan aikaa ja juttelimme niitä näitä.Ilmeisesti anoppi pitää minusta kun lahjoja lähettää ja aina kysyy mitä haluan sieltä kun jutellaan... On myös puolustanut minua monesti ilkeitä sukulaisia vastaan aika räväkästi - kiitos hänelle!
Karkas käsistä, johtuu varmaan anopista....joka asuu Turkissa....ollaan tavattu kolme kertaa, aina kesällä. Eka kerta oli semmosta tuijottelua ja arviontia, " onkohan tuo suomi tyttö tarpeeksi hyvä mun pojalle" . Anoppi kuulemma hyväksynyt minut ja mieheni valinnan, mutta jotenkin tuntuu, että pettynyt kuitenkin. Turkkilainen olisi pitänyt ottaa. Tämä tietysti minun mutu mietteitä, mies kyllä aina " vannoo" että äiti on ok ja rakastaa? minua jne. Me ei olla kihlossa eikä siis ilm. menossakaan naimisiin, lasta yritetään saada, (roikun välillä tuolla lapsettomuus puolella). Joskus tuntuu, että anoppi on päättänyt, jos lasta ei tule poika saa vaihtaa akkaa! Siksikö ei mennä naimisiin? Koskaan en ole saanut mitään anopilta, en siis mitään. Ollaan oltu yhdessä 3.5 v. Saan toruja lomalla, että äläpäs tyttö tuhlaile suomessa rahoja, vaan säästä ja osta jotain halpaa turkista....jos nyt pakko ostaa jotain...Totean siihen, että omianipa tuhlaan!
Kunnioitin anoppiani hänen eläessään todella paljon: hän oli määrätietoinen, ahkera nainen, joka oli lapsesta saakka tehnyt töitä perheensä eteen ja kasvattanut omien lastensa lisäksi monia muita. Kaksi hänen tyttäristään ilmeisesti kuoli pakomatkalla, mistä anoppi ei koskaan päässyt yli. Voiko sellaisesta ylipäätään päästä? Toisaalta anoppi oli hyvin jääräpäinen ja mielestään aina oikeassa. Aivoverenvuoto teki hänestä pahan suustaan, mutta mua kohtaan (lomamatkoilla) käytös oli aina korrektia.
Anoppi hyväksyi mut ja neuvoi pitämään miehen kurissa ;) Mutta en tiedä, olisinko koskaan pystynyt asumaan hänen kanssaan. Toisaalta anoppi oli ylpeä koulutetusta, hyvin käyttäytyvästä ja kohteliaasta miniästään, mutta toisaalta hänen näkemyksensä vaimon roolista olivat kuin toiselta planeetalta. Harmittaa kuitenkin, ettei lapsemme koskaan edes tavannut isän puolen isovanhempiaan.
Tapasin anoppini ensimmaista kertaa viime kesana. Oikein herttainen nainen, joka hyvaksyy minut taysin. Vaihdetaan usein muutama sana puhelimessa, kun mies soittaa vanhemmilleen Albaniaan. Mika tarkeinta: ei sekaannu liikaa elamaamme. (Kokemusta on nimittain aivan toisenlaisesta anopista, oikea hirvio. ) Muistan vielakin kuin eilisen paivan sen kuinka anoppi itki sydantasarkevasti, kun han ja appi olivat palaamassa takaisin Albaniaan; ei ollut nahnyt poikaansa eli mieheani yli viiteen vuoteen eika tietoa jalleennakemisen ajankohdasta tuolloin ollut, ei ole kylla vielakaan. :(
Kuulinpa aikoinaan yhden ainoan neuvon koskien onnellista avioliittoa ja se kuului että ' rakasta anoppiasi! Älä ikinä kritisoi häntä miehesi kuullen. Vaikket oikein hyvin tulisikaan toimeen, näyttele!' .
Oma anoppini on mukavuudenhaluinen, hyväsydäminen, mutta kateellinen vanha nainen, joka haluasi olla nuorempi kuin on. Hän on omahyväinen, itsekäs ja vaativainen, mutta myös huumorintajuinen ja räväkkä. Antelias, mutta vain jos se on julkista. Joskus hän on kohdellut minua todella v..mäisesti, huutanutkin, mutta yleensä kohtelee mielistellen, koska haluaa minun tekevän hänelle palveluksia. En ole vastannut ikinä anopin agressioihin, sillä olen rauhallinen luonne. Reagoin aina surulla, en vihalla.