voiko oikeesti näin sairasta appivanhempia olla????
Mua on alkanut taas kerran vituttmaan oikein kunnolla appivanhempien touhu. Naimisiin mentiin,kaikki oli ok, sitten synty lapsi, miniä oli suorittanut tehtävän ,joten minulla ei ollut enää mitään virkaa heidän mielstään.Appiukko on haukkunut minu omassa kodissani ja myöskin käynyt käsiksi minuun. Hän keksii minusta valheita,jotta oma maine pysyisi hyvänä.
Kaikki peitetään villaisella.Välit ovat anoppiin osaski sen takia poikki myöskin,koska appiukko ei salli hänen olevan kanssani tekemisissä, hän on alkoholisti ,joka on aina oikeassa, eikä todellakaan kuuntele esim. vaimonsa mielipidettä missään asiassa.
Mieheni äiti on aika lailla alistetussa asemassa,ollut myösmielisairaalassa hoidettavana.
Suurin ongelma on kuitenkin minun mielstäni se,(saisivat kuolla pois pian)että mieheni kokee että hänen täytyy olla kaikessa äitinsä tukena,koska hänen miehensä on nii " sadistinen" . Ymmärrettävästi meidän avioliittomme alkaa rakoilemaan aika pahasti.
Mieheni saattaa myöskin ryypiskellä keskellä päivää ja sitten minä heitän hänet ulos ja kuinka ollakaan hän menee äitinsä luo...
minulla on todellakin sellainen olo,että miheni " leikkii" mielellään kotia minun ja lapsemme kanssa, mutta oikeasti hän tuntee tarvetta ja painetta asua kotonaan.Hän sanoo rakastavans minua ja haluavansa asua kanssamme. Tuntuu vain,että minun tilallani voisi olla ihan kuka vaan,koska joku pitää olla,ettävoi leikkiä,välillä normaalia elämää.
Anoppini on siis ripustautunut täydelliseti ainoaan lapseensa...useampia päiviä viikossa täytyy olla yötä ja miehelleni soitellaa useita kertoja päivässä.
Psykologilla mieheni on käynyt ja hekin ovat yrittänäeet sanoa miehelleni,että joku raja täytyy vetää oman lapsuuden kodin ja nykyisen perhe-elämän väliin...Tuntuu vain hullulta,että aikusen, nuorena kotoa lähteneen ihmisen täytyy vakavasti vielä miettiä kummassa paikassa haluaa elelllä. itseni tunnen todella arvottomaksi.
Itsellä alkaa kohta ihan oikeasti hermot menemään lopullisesti.Toivon todellakin appivanhempieni kuolevan todella pian...
Kertokaa miten te olelle selviytyneet...
Kommentit (3)
Meillä kuvio oli hieman eri, mutta lyhyesti isäni oli alkoholisti ja äitini tuo läheisriippuvainen. Tosin vanhempani olivat eronneet ja eivät tukeutuneet minuun. Isäni sai itse elämästään tarpeeksi ja äitini oli pitkään ripustautuneena suhteeseen, jossa mies käytti valtaa määrätä. Nykyisin tilanne siis rauhoittunut, isäni ei siis enää elä ja äitini jätti miehen, mutta masentui siitä täysin ja vuosien saatossa mielialalääkkeiden avulla vähitellen opettelee elämään yksin.
Minun oli siis helpompi irtautua vanhemmistani, koska he eivät ripustautuneet minuun (itse asiassa he alkoivat elämään omaa elämäänsä ja minä sain elää omaani niinkuin näin parhaaksi). Silti tuo tilanne näkyi varmaan pitkään minussa ja en todellakaan ollut tasapainoisin ja ihanteellisin vaimo miehelleni. Elin varmaan omaa oloani paljon suhteessamme alkuvuosina, enkä osannut edes " leikkiä" perhe-elämää, jota todellakin olisin halunnut todella paljon. Kuitenkin ajan kanssa ja miehen pysyessä kanssani opin edes vähän aikuistumaan. Yhteiselokin alkoi sujumaan (minunkin puoleltani) ja elämäni asettumaan uomiinsa. Tästä saan kiittää miestäni, mutta silti tuntuu että itseni piti tehdä töitä ja huomata ja ymmärtää tilanteeni. Eli kyllä se muutos lähtee jokaisesta itsestään, vaikka joskus ulkopuolisten kertomat havainnot saattavat toimia jollain lailla laukaisimena (vaikka pidempään takaraivossa muhineena).
Teillä ilmeisesti sekä sinä että ammattiauttajat ovat yrittäneet avata miehesi silmät. Kuitenkin varsinainen muutos lähtee miehestäsi, sinä et sitä voi hänen puolestaan tehdä. Oletteko puhuneet asiasta? Tunnistaako miehesi tilanteen? Näkeekö hän toiminnassaan mitään väärää? Onko hän tiedostanut tilanteen, mutta heltyy äitinsä edessä? Yrittääkö miehesi muuttua? Mikäli on ymmärtänyt tilanteen ja yrittää muuttua, niin ei se välttämättä ole niin helppoa ja nopeaa, mutta pikkuhiljaa ajan myötä voi muutosta nähdä. Tässä voit myös yrittää sopia jotain tiettyjä sääntöjä yhdessä miehesi kanssa (kuinka paljon mies näkee äitiänsä viikossa - selkeät kertamäärät tms.). Tietenkin jos miehesi ei itse näe tilannettaan ongelmallisena, niin sinun keinosi ovat vähissä. Silloin puuttumisesi/puhumisesi luulisi saavan miehesi helposti puolustusasemiin ja riidan aikaiseksi.
Meillä nykyään lasten saannin jälkeen ja äitini eläessä yksin, äitini käy meillä ja kieltämättä hänen käyntinsä käyvät mieheni hermoille. Tiedostan sen ja kyllähän äitini käynnit käyvät minunkin hermoilleni. Silti haluan että lapsemme muodostavat suhteen mummoonsa ja saavat viettää aikaakin hänen kanssaan. Äitini haluaa meillä käydessään yleensä selittää omasta elämästään ja meidän aikuistenkin seuraa. Tuntuu välillä että me olemme hänen tukensa ja ymmärtäjänsä... No tietenkin myös rajoitan äitini käyntimääriä meillä ja tarvittaessa jopa vetoan " hätävalheeseen" jos on tarvis. Eli meilläkään en suoraan äidilleni mene sanomaan että pysyy pois, vaikka joskus suoraan sanonkin ei.
tunnistan miehessäni uupumisen merkit. Sillloin hän yleensä " lysähtää" . eka tulee viina sitten vihan minua kohtaan ja rakkaus äitiä kohtaan.Krapulassa itkee ja vakuuttaa rakkauttaan minuun. Olemme jutelleet ihan asiallisestikin. Hän on tiedostanut tilanteen ja sanonut haluavansa pois tilanteesta. Sitä en tiedä onko hän suoraan sanonut äidilleen,että halauáisi elää omaa elämäänsä, ei ainkaan suoraan ole sanonut. Äiti ruikuttaa pojalleen kaikki murheet.Tuntuu,että hän itese on kiinni myöskin äidin täydellisessä rakkaudessan ja hyväksynnässä. Minä olen hänen toinen avioliittonsa ja enkä viimeinen,mikäli eroamme,tosin aina ne liitot tulisivat kaatumaan samoihin asioihin.
olen yrittänyt sanoa,että anopille olisi hyväksi käydä juttelemassa asioistaan ammattiauttajalla ja poika ja äiti ovatkin menossa juttelemaan ammattiauttjalle. kauheinta on se,että tunnen menettäväni mieheni ja perheeni anopille. Hän elään haaveessa meidän eroa ja sitä että poika ja lapsemme muuttaisi heille asumaan.Jopa rahallista tukea remontteihin jen he yrittävät mieheltäni... olemme yrittäneet sopia pelisääntöjä,mutta jotenkin ne aina kaatuvat minun hellittäessäni otetta,ajattlen että lapsen on niin kiva päästä mummolaan,tosin en tiedä mitä selkäni takana puhutaan/tehdään..
Mietin vain itekseni,että mikä minun roolini on...sietää tätä elämän tai avioliiton loppuun saakka.Itse olen toipumassa itsemurhayrityksestä...Onneksi yleensä arki sujuu hyvin ja me kolme olemme onnellisia, hetken aikaa ja lapsemme on mieleltään terve ja onnellinen lapsi,vielä....Minä olen kaiken pahan juuri ja alku. Rohkenen sanoa, että kaiken takana on huonolla itsetunnolla varustettu vanha,sadistinen ja sairas mies joka tuhoaa vaimonsa,poikansa ja hänen perheensä elämän ja elää kukkona tunkiolla hyvin mielin...
Ymmärrät varmaan itsekin, että sinulla on aika vähän tekemistä tuon miehesi tilanteen kanssa. Tai siis olet tietysti vahvasti mukana kokemassa ja katsomassa, mutta kyse on jostain sellaisesta kuviosta, joka on ollut jo kauan ennen sinun mukaantuloasi ja johon sinulla on aika rajalliset vaikutusmahdollisuudet.
Onko tilanne muuttunut edes vähän johonkin suuntaan näinä vuosina? Toivooko miehesi muutosta? Jos, niin millaista muutosta?
Meillä aivan avioliiton alussa mies meinasi mennä vanhemmilleen siivoamaan. Minä katsoin omaa kotiamme, joka oli aivan sekaisin. Silloin sanoin ensimmäisen kerran, että ensin pidät huolta kyllä tästä kodista. Ei se ollut viimeinen kerta, kun sanoin jostain tällaisesta. Kuitenkin siitä alkoi mieheni itsenäistyminen lapsuuden kodistaan.
Mutta sinun miehesi perheen tilanne kuulostaa paljon vaikeammalta... Siinä appiukkosi on sairas ja tukeutuu anoppiisi. Anoppisi on sairastunut taakan alla ja tukeutuu mieheesi. Miehesikin oireilee...
Tahtooko miehesi, että hänen vanhempansa seisovat joskus omillaan? Se vaatisi liiallisen tuen poistamista. Vai tahtooko miehesi olla juuri niin tarpeellinen äidilleen kuin hän nyt on? Silloin ei ole muutosta odotettavissa.