Kuolema kävi lähellä

Olin sairastanut sitkeää flunssaa jo lähes parin viikon ajan. Yskin jatkuvasti enkä oikein saanut nukuttua. Olin raskaana ja voimakas yskiminen aiheutti tietysti supisteluja. Lopulta vointini meni niin huonoksi, että lähdimme mieheni kanssa sairaalaan. Raskausviikkoja oli tähän mennessä kertynyt 34+1. Oli sunnuntai ja myös syntymäpäiväni. Paikallisesta sairaalasta minut siirrettiin ambulanssilla Kanta-Hämeen keskussairaalan äitiyspoliklinikalle.

Muistan kun minut nostettiin ambulanssista polille sisään, mutta sen jälkeen en muista mitään. Jäin synnytysvuodeosastolle seurantaan, koska vauvan liikkeet olivat aika vaisut ja oma vointini todella huono. Tiistai-iltana lääkäri totesi, että sydänkäyrä on liian tasainen, eikä vauva liiku käytännössä lainkaan. Minulle tehtiin kiireellinen sektio ja meille syntyi toinen poika. Vauva tarvitse vain hieman apua hengityksen käynnistymiseen ja sen jälkeen hän voi hyvin.

Kohtuni ei supistunut itsestään vaan sitä piti hieroa. Sektion ja kohdun hieronnan aikana vuosin n. litran verta. Tämän jälkeen minut siirrettiin synnytyssaliin seurantaan. Siellä huomattiin, että minulta ei erity virtsaa lainkaan eli munuaiseni eivät toimi ja minut siirrettiin teho-osastolle seurantaan.

Seuraavana aamuna minut leikannut lääkäri tuli vielä katsomaan minua ennen kotiin lähtöään. Olin tässä vaiheessa jo todella huonossa kunnossa ja minut piti kytkeä hengityskoneeseen. Päätettiin, että minut pitään siirtää TAYS:iin. Siellä todettiin, että kohdussa on valtava vuoto. Olin vuotanut n. neljä litraa verta. Minut leikattiin uudelleen ja vuoto saatiin loppujen lopuksi loppumaan. Minulle aloitettiin myös dialyysihoito, koska munuaiset eivät vieläkään toimineet. Dialyysiä kesti kolme päivää ja sen jälkeen munuaiseni lähtivät kuin lähtivätkin toimimaan. Minut pidettiin nukutettuna hengityskoneessa yhteensä lähes kuusi vuorokautta. Sen jälkeen vietin vielä pari vuorokautta TAYS:n tehostetulla valvontaosastolla. Omat muistikuvani sieltä ovat todella sekavat. Olin niin vahvassa lääkityksessä että unet sekoittuivat todellisuuteen niin etten tiedä mikä oli totta ja mikä unta.

Vietettyäni kahdeksan vuorokautta Tampereella minut siirrettiin takaisin Hämeenlinnaan. En ollut siis vielä nähnyt pientä poikaani lainkaan. Nyt olin sentään jo samassa sairaalassa hänen kanssaan. Tiesin vain mieheni kertomana, että poika voi hyvin ja jaksoi jo syödä kaikki ateriat pullosta eikä tarvinnut mitään lääkitystäkään.

Koska minut siirrettiin Tampereelta jouduin kolmeksi vuorokaudeksi eristykseen jonkin sairaalabakteeriepäilyn vuoksi. Näin poikani ensimmäisen kerran vasta kun hän oli kymmenen päivää vanha ja vasta seuraavana päivänä sain koskea häneen.

Sen jälkeen toipumiseni lähtikin vauhtiin. Olin yhteensä kuusi vuorokautta sisätautiosastolla ennen kuin veriarvoni alkoivat edes muistuttaa normaalia. Sain yhteensä 8 pussia verihiutaleita ja lukemattomia määriä punasoluja. Myös maksani toiminnassa oli jotain pielessä ja sain useita annoksia albumiinia.

Lopulta pääsin synnytysvuodeosastolle. Poikanikin siirrettiin VTO:lta sinne ja pääsin hoitamaan häntä. Imettämään en pystynyt eivätkä lääkärit suositelleet edes yrittämään sitä. Niin paljon vahvoja lääkeittä olin saanut ja niin heikossa kunnossa edelleen olin.

Kaiken tämän lisäksi leikkaushaavani ei umpeutunut vaan noin puolet haavasta pysyi auki ja vuosi taukoamatta kudosnestettä niin että sidettä sai vaihtaa useamman kerran päivässä. Kun sitten vihdoin lähes neljän sairaalaviikon jälkeen pääsimme pojan kanssa kotiin, jouduin vielä muutaman päivän päästä palaamaan sairaalaan, että haava saatiin ommeltua kiinni.

Ensimmäiset pari viikkoa kotona menivät lähes kokonaan sohvalla maatessa. Mieheni pystyi olemaan ensimmäisen viikon kotona ja äitini sai lomaa toiseksi viikoksi. Mutta jo kolmantena viikkona jaksoin hoitaa sekä esikoisen (4,5 vuotias poika) että kuopuksen itse. Nyt kun tapahtuneesta on kulunut yli kolme kuukautta alan olla jo lähes normaalissa kunnossa.

Fyysisesti toipuminen on ollut nopeaa. Mielessä se on kuitenkin koko ajan, enemmän tai vähemmän. On aika vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää että oma kuolemani oli todella lähellä. Pahimmalta tuntuu ajatus etten olisi nähnyt nuorimmaista koskaan enkä vanhempaa poikaani enää uudelleen.

Nyt odotan ja toivon että lääkärit pystyisivät vielä selvittämään mikä minulla oli ja miksi menin niin huonoon kuntoon.

Muuten elämä tuntuu ihanalta. Taisin saada uuden mahdollisuuden. Toivottavasti osaan käyttää sen oikein.