Muuttuuko jokaisen syöpää sairastavan/sairastaneen luonne?

Ei muutu. Reagoiminen vakavaan sairastumiseen riippuu paljon omasta perusluonteesta, sosiaalisesta tukiverkosta ja ihmissuhteista. Jotkut ovat tiedostaneet aina oman kuolemansa mahdollisuuden, ja ovat tasapainossa läheistensä kanssa. Joillakin ajatus kuolemasta laukaisee kriisin ja tekee sosiaalisen tyhjiön konkreettiseksi. Ja kaikkea siltä väliltä.

Sen ymmärrän, että syöpäpotilas on syöpäpotilas enemmän tai vähemmän aina kunnes uusiutumisen riskiaika on ohi, eikä siihen muutama vuosi vielä riitä. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, taas yksilökohtaista.

Taitaa vaikuttaa joko negatiivisesti tai positiivisesti. On todella pysäyttävää ja rankkaa sairastua syöpään. Itse päätin silloin kun hoidot oli ohi, että en kuluta loppueläämääni katkeroitumiseen ja murehtimiseen. Koska menee elämä hukkaan siinä. Sitä loppuelinaikaa kun ei voi tilata. Mutta jos sitä onkin vielä 30 vuotta niin harmittavaa jos on kuluttanut sen murehtimiseen.

Mutta on siis erittäin rankka paikka joutua miettimään että tässäkö tämä elämä nyt oli ja elää sen tunteen kanssa että milloin tahnaa voi sairaus uusia. Siksi minusta tuttavien pitää ehdottomasti olla niitä jotka pitää säännöllisesti yhteyttä. Inhottavinta on minusta ollut se, että muutama ystävä olettaa selvästi että minä pidän yhteyttä ja olen aktiivinen. Pakko myöntää että en minäkään enää pidä yhteyttä sellaisiin tuttaviin, joihin yhteydenpito on vain minun varassa.

Ehkä se on tietynlaista katkeruutta heitä kohtaan. Mutta kannattaa siis katsoa peiliin. Että odottaako vain että se sairastunut ottaa yhteyttä.

Tunnen syöpää sairastaneen yh-äidin, joka ei ole edes lopettanut tupakointia. Räyhää pitkin pihoja, miettii tapoja kiusata itseään onnekkaampia, ja hankkii hullunmainetta itselleen. Ei voi olettaakaan, että syövällä olisi automaattista positiivista vaikutusta psyykeen, mutta luulisi että sen tupakoinnin edes voisi lopettaa. Jos siis yhtään välittäisi edes lapsestaan; mitään itsekunnioitusta ei ole varmaan ikinä ollutkaan.

Minun aina aurinkoinen ja ystävällinen kaverini on rintasyövän jälkeen aloittanut piikittelyn. En tiedä johtuuko se työpaikkamme ikävistä juoruista vai mistä, mutta koskaan aikaisemmin tuo kaveri ei iikitellyt minua. Nyt muistelee jotakin vanhoja juttuja ja koittaa nolata minua. Olen oikein ihmetellyt mistä oikein tuulee.

Luulisi naisen olevan hyvin onnellinen, kun voitti sairautensa ja löysi rinnalleen miehen.

Ap, niin kauan kuin niissä tsekkauksissa käydään, ei ole terve siinä mielessä että voisi huokaista helpotuksesta täysin. Ei niitä seurantoja huvikseen tehdä.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 12:28"]

Ap, niin kauan kuin niissä tsekkauksissa käydään, ei ole terve siinä mielessä että voisi huokaista helpotuksesta täysin. Ei niitä seurantoja huvikseen tehdä.

[/quote]

Niin ja seurannoille on vain arvioitu asetettu joku määräaika, sairauden uusiminen voi tapahtua sen jälkeenkin. Terveydenhuollossa pitää prioriosoida ja joitain määräaikoja noudattaa. 

Ap, myös sairastetun syövän tyyppi voi vaikuttaa kovasti suhtautumiseen. Toki myös ihmisen luonne, historia ja muu elämäntilanne.

Kerran syövän sairastanut on koko loppuelämänsä syöpäpotilas, vaikka terveen paperit olisi saanutkin. Syöpä seuraa parantumisesta huolimatta jossain määrin mukana koko loppuelämän, koska se on jatkossa esim. otettava huomioon muiden mahdollisten sairauksien hoidossa.

Onko syöpäpotilas oikeutettu olemaan vihainen ja inhottava jokaiselle muulle ihmiselle?

Ei me muut olla sitä tautia hänelle aiheutettu.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2015 klo 11:26"]Taitaa vaikuttaa joko negatiivisesti tai positiivisesti. On todella pysäyttävää ja rankkaa sairastua syöpään. Itse päätin silloin kun hoidot oli ohi, että en kuluta loppueläämääni katkeroitumiseen ja murehtimiseen. Koska menee elämä hukkaan siinä. Sitä loppuelinaikaa kun ei voi tilata. Mutta jos sitä onkin vielä 30 vuotta niin harmittavaa jos on kuluttanut sen murehtimiseen.

Mutta on siis erittäin rankka paikka joutua miettimään että tässäkö tämä elämä nyt oli ja elää sen tunteen kanssa että milloin tahnaa voi sairaus uusia. Siksi minusta tuttavien pitää ehdottomasti olla niitä jotka pitää säännöllisesti yhteyttä. Inhottavinta on minusta ollut se, että muutama ystävä olettaa selvästi että minä pidän yhteyttä ja olen aktiivinen. Pakko myöntää että en minäkään enää pidä yhteyttä sellaisiin tuttaviin, joihin yhteydenpito on vain minun varassa.

Ehkä se on tietynlaista katkeruutta heitä kohtaan. Mutta kannattaa siis katsoa peiliin. Että odottaako vain että se sairastunut ottaa yhteyttä.

[/quote]

Lisään tähän vielä, että minun syöpäni oli aika hevi-sarjan syöpä. Paljon huonommilla ennusteilla kuin rintasyöpä. Joten jouduin viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Siellä tuli tutuksi muut samaa sairautta sairastavat. Olemme edelleenkin kontaktissa toisiimme. Vähintään facen kautta. Ja kaikki nämä "kolleegat" ovat kyllä niin valoisasti ja toiveikkaasti elämään suhtautuvia.

Ehkä se on niin että kun käy tarpeeksi lähellä niitä kuoleman rajoja niin sen jälkeen on vaan niin onnellinen ihan jokaisesta päivästä. Ei vaan jaksa märehtiä. Tämän olen siis huomannut meistä kaikista. Mutta meitä yhdistää se, että meille on annettu toivoa.

Voiko ap olla niin että tuo josta kerroit salaa jotain mitä muut ei tiedä. Jotenkin tuntuu uskomattomalta että jos on siinä joukossa että sairaus on nujerrettu ja on päässyt jo siihen vaiheeseen että vain kontrolloidaan, että ei pysty olemaan iloinen.

Toki minäkin olen välillä ahdistunut kun kontrolli lähestyy. Mutta niin pilvissä kun on kuullut että kaikki on edelleenkin hyvin. Ei siinä voi olla kiukkuinen.