Lue keskustelun säännöt.
Miten selviän tästä?
19.09.2014 |
Olen 21-vuotias nainen ja sain juuri tietää että äidilläni on eräs perinnöllinen neurologinen sairaus johon kuolee. Oireita on jo jonkin verran ja olen ne myös itse huomannut, mutta kai jotenkin kieltänyt koko asian sillä näin mummini kuolevan tuohon samaan sairauteen ja se oli kamalaa katsottavaa. Elinaikaa on vielä muutama vuosi, mutta vain pieni osa siitä oikeasti elämisen arvoista. Äitini alkoi käyttäytyä todella oudosti tuon diagnoosin saatuaan, ja puhuu koko ajan siitä miten kuolema ei olekaan niin paha asia ja uskoo mm. uudelleensyntymiseen. Ymmärrän että tuo on varmasti vain hänen tapansa käsitellä asiaa, mutta sitä on todella raskasta kuunnella. En vaan saa jotenkin ajatuksiani asiasta järjestykseen ja purskahtelen itkuun ihan oudoissa tilanteissa. Olen kertonut asiasta ystävilleni, mutta eivät hekään tähän oikein osaa varmaan suhtautua niin ei heistä suoraan sanottuna apua ole. Koulunkäyntikin tuntuu tällä hetkellä erittäin raskaalta sillä ajattelen asiaa koko ajan..
Kommentit (10)
Saanko kysyä mikä tauti on kyseessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Als,parkinson..oma isäni sairastaa parkinsonin tautia ja sekin voi periytyä.
Olen kovin pahoillani teidän molempien puolesta, ap. Olisiko mitään tukiryhmää johon voisitte ehkä molemmat liittyä käsittelemään asiaa? Tuntuu kamalalta puolestasi.
<3 Iso halaus.
Eikös siihenkin sairauteen ole hyviä hoitoja, joilla voi helpottaa oireita ja eikös joku kantasolu hoitokin ole kehitteillä, mikä parantaa kokonaan joku dokkari tais tulla tästä aiheesta.
[quote author="Vierailija" time="20.09.2014 klo 12:57"]Eikös siihenkin sairauteen ole hyviä hoitoja, joilla voi helpottaa oireita ja eikös joku kantasolu hoitokin ole kehitteillä, mikä parantaa kokonaan joku dokkari tais tulla tästä aiheesta.
[/quote]siis parkkinssonin taudin, als ei taida olla pahemmin hoitomenetelmiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja unohtui lisätä että on myös mahdollisuus että minultakin kyseinen sairaus löytyy, mutta en aio niihin testeihin mennä. Ei kai kukaan halua tietää mihin kuolee?
ap
Ensin haluan sanoa, että selviät kyllä. Tuskallista se on, mutta selviät, ja elämä jatkuu.
Aika auttaa kyllä. Sinun mielesi käsittelee parhaillaan sitä asiaa ja tavallaan jo suree luopumista. Se prosessi kestää aikansa ja on toki tuskallinen, mutta elämää se on suru ja luopuminenkin. Usko tai älä, et sinä loppuelämääsi joudu noissa tunteissa olemaan. Mutta tällä hetkellä sinulla on aika surra ja parasta on hyväksyä se itkeskely ja sureminen nyt. Se on ihan luonnollista ja hyväksi.
Se on rajallista miten paljon toiset pystyy tuollaisessa prosessissa auttamaan. Kokemukseni mukaan hyvin vähän. Omassa mielessä se sureminen ja luopuminen tapahtuu. Varsinkin ikäisistäsi voi löytyä aika huonosti ihmisiä jotka "kestäisivät kuullla" ja oikeasti ymmärtäisivät tuollaisia asioita. Moni voi vetäytyä pois ystävästä joka käy raskassoutuiseksi ja surevaksi, koska eivät itse kestä kohdata vielä niitä asioita.
Äitisi kannalta on minusta tosi hyvä että hän hyväksyy kuoleman eikä esimerkiksi kammoa sitä valtavasti. Jälleensyntymisen toivokaan ei ketään satuta, sittenkään vaikkei jälleensyntymistä sitten tapahtuisikaan. Ei niillä "väärillä" uskomuksilla ole lopulta mitään merkitystä, ainoa millä on merkitystä on se, että miten voisi kohdata väistämättömän kuoleman ilman tajutonta henkistä tuskaa. Uskonnolliset uskomukset voivat kyllä siinä auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani. Ei tuohon oikein osaa sanoa muuta kuin voimia ja jaksamista. Varmasti asia pyörii mielessä, ja hyvä niin.
Äitisi käsittelee tulevaa kuolemaansa tavallaan, ei varmaankaan kannata alkaa vänkäämään hänen elämänkatsomuksestaan juuri nyt, ellei ihan mahdottomaksi hihhuloinniksi äidy.
Kaikki me tiedämme kuolevamme, mutta kun se konkretisoituu tuollaiseen arvioituun aikatauluun, se luonnollisestikin ahdistaa. Nauttikaa toistenne seurasta, ja yrittäkää ajatella muutakin kuin tulevaa kuolemaa. Hyvä, että olet kertonut ystävillesi, toivottavasti heidän avullaan saat myös muutakin ajateltavaa!
Upittelen.. Äiti soitti ja sanoi että oli kertonut sairaudestaan miesystävälleen (oireet siis vielä siinä vaiheessa ettei huomaa ellei tiedä), ja sanoi että haluaa erota. Kysyin syytä, ei kuulemma halua miehestä omaishoitajaa. Harmittaa ihan hitosti, sillä äitini on sellaista tyyppiä etten usko että selviää yksin tästä kaikesta.. Oli myös lopettanut nyt työnteon kokonaan. Olisiko teillä ehdottaa mitään esim vapaaehtoistöitä? Vaikka äiti niin väittääkin, en usko että hänen pää kestää jos on vain neljän seinän sisällä, on koko elämänsä ajan tehnyt töitä jatkuvasti..