Lue keskustelun säännöt.
Mikä tytärtäni vaivaa?
09.09.2014 |
Minä tiedän, että täällä palstailee paljon teitä nuoria naisia, joten kysyn täältä nyt tulkinta-apua.
Olen viisikymppinen ja minulla on parikymppinen tytär. Tarkat iät jääköön kertomatta, ettei kukaan tunnista.
Olen tehnyt parhaani kasvattaakseni kaikki lapseni hyvin, tasapuolisesti ja empaattisesti. Perusasiat ovat kunnossa, avioliitto perheen isän kanssa toimii, työnjako myös ja lapsilla on aina ollut myös osallistuva ja läsnäoleva isä. Ei ole väkivaltaa, ei alkoholismia, ei pettämistä, ei suosikkilapsia.
Tyttären kanssa ollaan mielestäni aina oltu hyvissä ja läheisissä väleissä. Hän on älykäs ja viehättävä, ja olen häntä kehunut ja tukenut mielestäni hyvin.
Kun hän lukion jälkeen lähti opiskelemaan ja muutti omaan opiskelija-asuntoon, alkoi ilmaantua minusta ihmeellisiä mielipiteitä. Että minä ja isänsä rajoitamme häntä, olemme kalkkiksia ja noloja. Siis ihan sellaista kommentointia, jota normaalisti odottaisi teiniltä, ei yhdeksäntoistavuotiaalta erillään asuvalta nuorelta aikuiselta.
Kun hän muutti poikaystävänsä kanssa yhteen ja sai lapsen, alkoi raja-aitojen pystytys. Totta kai kunnioitan hänen haluaan elää omaa elämäänsä, eikä tulisi mieleenkään määräillä, mutta miksi määräilyksi tulkitaan jo sekin, jos keskustelussa jostain asiasta sanoo muiden mukana oman mielipiteensä? Siis että muutkin sanovat, eikä kyse ole jostain hänen valinnastaan, vaan yleisellä tasolla keskustellaan vaikkapa kielikylpyopetuksesta tai muskarista tai automerkeistä (mitkään näistä eivät ole vielä edes pienen vauvan perheessä ajankohtaisia juttuja, siis todella en ole kritisoinut hänen itsensä tekemiään valintoja).
Nyt meille julistetaan tiukasti, että "liian usein ei saa tulla", "minä olen lapsen äiti ja päätän hänen asioistaan" (totta kai on! tuonkin tokaisun sain naamalle, kun osuin kysymään, tykkäisikö vauva fleesehaalarista syksylle, voisin sellaisen ostaa - mitä ihmettä?) tai "kyllä minä hoidan lapseni ihan itse" (kun kysyin, voisinko auttaa ja vaikka viedä vauvaa vaunukävelylle välillä, että saisi levätä). Vähän väliä kuulemme, kuinka hooposti hoidimme häntä ja sisaruksiaan lapsena, "hahahahehehehe, aatelkaas, tyrkytitte meille kiinteitä jo kolmikuisena, ette te sitten ymmärtäneet mitään vauvanhoidosta!". Niinpä, se oli neuvolan linja vielä 90-luvun alussa toinen kuin nyt.
En yritä omia vauvaa, mutta toki myönnän, että kovin mielelläni häntä näkisin ja pitäisin sylissäkin nähdessämme, onhan hän meidän ensimmäinen lapsenlapsemme.
Jotenkin tulkitsen tuon niin, että tytär haluaa itsenäistyä ja kokee pesäeron tekemisen meihin vanhempiin tarpeelliseksi sen takia. Mikä on minusta ihan fine, totta kai hänellä on oma perheensä nyt. Mutta emme me nyt mielestäni mitenkään ripustaudu häneen, ollaan miehen kanssa molemmat työelämässä ja muitakin lapsia on vielä kaksi (jotka vielä kouluiässä). Hyvä jos pari kertaa kuussa olemme nähneet, vaikka samassa kaupungissa asumme.
En minä tiedä. En tunnu osaavan enää tyttären mielestä tehdä mitään oikein ja hänen lempihuviaan tuntuu olevan kaivaa kaikenlaisia ihme juttuja menneisyydestä esimerkkinä siitä, miten taitamattomia ja huonoja vanhempia olemme olleet. Kyllä minä vinoilua ja kritiikkiä kestän, mutta kun se on jatkuvaa.
Taidan päätyä ottamaan todellakin vähän etäisyyttä lapseeni, koska vaikka lapsenlapsi on minulle rakas (kuten tytärkin), en minä nyt ihan mitä tahansa siedä minäkään. Josko se vähän rauhoittaisikin tilannetta?
Kommentit (48)
veikkaisin epävarmuutta. hän kaipaa ehkä paljon kehuja asioista.
Oletko sanonut muiden läsnäollessa että kylläpä tyttären perhe näyttää pärjäävän hyvin vauvan kanssa. Tai muuten kehut heillä ollessasi jotain tyttäresi tekemisiä esim ruokaa tai vauvan hoidossa. Kysy jotain reseptiä jolla tyttö on leiponut tai tehnyt erittäin hyvää ruokaa.
tsemppiä. eiköhän aika helpota tilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo yli 30-vuotias pian äidiksi tuleva nainen ja minunkin äitisuhde on huonontunut raskauden aikana. Pintaan on noussut muistoja omasta lapsuudesta joka oli päällisin puolin hyvä, mutta nyt muistoja käsitellessäni olen löytänyt siitä paljon muutakin. Äitini on kouluttamaton ja tekee kaiken jollain muulla kuin järkiperusteella. Tämä johti mm. Siihen etten lapsena saanut pitkäaikaissairauteeni riittävää hoitoa, kodka äiti pelkäsi lääkkeiden syöttämistä minulle ja mahdollisia sivuvaikutuksia. Fyysiset vammat sen johdosta vaivaavat edelleen. En saanut kotona riittävää kannustusta jne. Äitini ei näitä epäkohtia näe ja siksi jäinkin miettimään etä olisi kuva kuulla myös tyttäresi versio suhteestanne. Vaikea kommentoida tilannetta vain toisen osapuolen kuvauksen pohjalta.
Hän itsenäistyy ja tekee eroa teihin.
Vaikuttaa siltä, että olette antaneet melko suojatun lapsuuden. Sellaisessa tilanteessa teini-ikä saattaa jäädä sairastamatta ja se tauti tulee vasta parikymppisenä kuten minulle itselleni.
Tuo on kuitenkin täysin normaali kehityksen vaihe, jolloin tytär on ymmärtänyt erillisyytensä vanhempiinsa nähden. Kyllä aika parantaa.
[quote author="Vierailija" time="10.09.2014 klo 07:04"]
Olen jo yli 30-vuotias pian äidiksi tuleva nainen ja minunkin äitisuhde on huonontunut raskauden aikana. Pintaan on noussut muistoja omasta lapsuudesta joka oli päällisin puolin hyvä, mutta nyt muistoja käsitellessäni olen löytänyt siitä paljon muutakin. Äitini on kouluttamaton ja tekee kaiken jollain muulla kuin järkiperusteella. Tämä johti mm. Siihen etten lapsena saanut pitkäaikaissairauteeni riittävää hoitoa, kodka äiti pelkäsi lääkkeiden syöttämistä minulle ja mahdollisia sivuvaikutuksia. Fyysiset vammat sen johdosta vaivaavat edelleen. En saanut kotona riittävää kannustusta jne. Äitini ei näitä epäkohtia näe ja siksi jäinkin miettimään etä olisi kuva kuulla myös tyttäresi versio suhteestanne. Vaikea kommentoida tilannetta vain toisen osapuolen kuvauksen pohjalta.
[/quote]
Muista kuitenkin, että äitisikin on myös vain omien taustojensa uhri. Hän todennäköisesti on ajatellut toimivansa oikein siinä tilanteessa. Äitiys on tila, jossa tunteet pääsevät valloilleen. Raskaus varmasti on triggeri, joka tuo mieleen paljon asioista omasta lapsuudesta, niin hyvässä kuin pahassa.
Mulla murrosiän kapina tuli vasta 19-vuotiaana kun aloin seurustelemaan. Hirveää huutoa kunnes muutin pois kotoa. Äiti ei uskaltanut meillä käydä, ja vieläkin hieman harmittaa se lapsirooli, jonka mukaan elämme aikuisinakin. Mutta kyllä se ohi menee, perusmurrosikäisen toimintaa, hieman myöhässä vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse muutaman vuoden tytärtäsi vanhempi, eikä mulla ole lapsia, mutta koen, että oma irtautumisvaiheeni vanhemmista on tullut vasta nyt. Tosin olen siinä tilanteessa, että olen teinistä asti kantanut huolta äitini psyykkisestä sairastelusta ja samalla yrittänyt saada isäni hyväksyntää olemalla "täydellinen". Vasta nyt olen tajunnut, että en voi tuhlata elämääni siihen, että olen sydän syrjälläni äidistäni ja yritän saada hyväksyntää ja rakkautta isältäni, jolta en tule niitä koskaan saamaan. Lisäksi omassa elämässäni monet asiat ovat muuttuneet nyt lyhyen ajan sisällä (olen valmistunut, muuttanut, aloittanut työt), joten mulla ei yksinkertaisesti ole energiaa olla yhteyksissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kantaisin vanhemmilleni kaunaa - en vain jaksa näistä aiheutuvaa ylimääräistä kuormitusta juuri nyt. Anna tyttärellesi tilaa ja aikaa ja anna tämän olla itse seuraavan kerran yhteyksissä. Kyllä tyttäresi aikaa myöden ottaa yhteyttä.
Musta myös tapaaminen oman vanhemman kanssa 2 kertaa kuukaudessa on todella usein. Itse näen omia vanhempiani ehkä neljä kertaa vuodessa, jos nykyisellään sitäkään. Sama tapaamistiheys pätee myös niihin ystäviini, joilla on hyvät välit vanhempiensa kanssa.
No joillekin se itse pärjääminen vaan on niin tärkeetä.
Mulle räjähti aikanaan naapurin rouva, että kyllä hän ihan ite lapsensa hoitaa. Olin siis syyllistynyt niinkin pahaan tekoon, kun huusin hänen poikaansa (noin 5v) odottamaan, kun pyöräily täyttä vauhtia tietä pitkin. Ei ollut kuullut äitinsä hentoa huutoa, kun äiti yritti saada pienempää rattaisiin ja koiria ojennukseen.
Eipä ole sen jälkeen tarvinnut naapurin rouvalle puhua :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivo että saavat myöhemmin vielä toisen lapsen. Itsekin halusin omia esikoisen vaikka olin 27. Seuraavien lasten kanssa kaikki apu kelpasi, vaikka mummot olisivatkin tehneet vähän sinne päin...
Anoppini on sellainen että luulee tietävänsä kaiken ja ei koskaan muuta mielipiteitään. Hänellä on just sellaisia kommentteja että jokin harrastus on huono tai lapsella on varmasti koliikki vaikka olisi vain iltaitkuja. Tai että syötin liian usein. Vastapainoksi hyökkäsin minäkin ja annoin kuulua omat mielipiteeni. Nykyisin suhteemme on tasa arvoisempi, mutta edelleen hän on liian huolissaan ja haluaa puuttua meidän asioihin.
Oma äitini ei ole koskaan arvostellut meidän ratkaisuja, joten minun on helppo ottaa hänet kylään milloin vaan. Me näemme vain 1-2 kk välein koska välimatka on pitkä. Lomilla enemmän.
Kuulostaa, että tyttäresi on hieman epävarma kyvyistään hoitaa lasta (kun on vielä nuori itsekin ja esikoinen kyseessä), ja yrittää esittää todella itsenäistä ja osaavaa muita hämätäkseen. Sun kannattaa asettua vähän taka-alalle, jutella muustakin kuin lapsesta ja myötäillä tytärtä, ettei hän oikeasti suutu ja pistä välejä poikki, mikä ei olisi kummankaan edun mukaista. Muuten kuulostat ihanalta ja ajattelevaiselta äidiltä! T. 20-vuotias
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tyttäresi mies vaikuttaa asiaan? Toivottavasti ei ole kyse siitä, että miellyttääkseen miestään tytär ei voi enää olla tekemisissä omien sukulaistensa eikä edes ystävien kanssa. Tai ehkä toinen isoäiti tunkee myös perheeseen, ja tasapuolisuuden vuoksi tytär ei ota neuvoja eikä apua keneltäkään.
Kun sain ensimmäisen lapseni, oma lapsuuteni lävähti vasten kasvojani. Sitä rupesi miettimään omien vanhempien valintoja ja kaikki muistui mieleen, niin hyvä kuin paha. Voi olla, että tyttäresi käsittelee lapsuuttaan nyt noin. Omat vanhempani ovat määräilleet ja väheksyneet aina tunteitani. Ja määräilyllä tarkoitan äärimmäistä kontrollointia. Nyt jos he kertovat mielipiteensä mistä tahansa asiasta, on vaikea olla räjähtämättä. Koska taustalla painaa aina se väheksyntä ja kontrollointi. Suosittelen antamaan tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tuli mieleen, että oletko ollut kovin määräilevä ja hallitseva äiti? Siis tiedostamattasi sitä. Nyt tytär ottaa omaa tilaa äidin "vallan" alta. Oma anoppini on hyvin määräilevä, eikä itse tajua sitä. Hän myös tulee puheillaan arvostelleeksi muita ja antaa ymmärtää, että oma tapa on se ainut oikea tehdä asioita, vaikka ei aidosti niin tarkoita. Hänen tapansa puhua vain on sellainen. Kun anopin nuorin lapsi muuttaa kotoa, voisin kuvitella, että edessä on juuri jotain tuollaista kiukkuista itsenäistymistä äidin hallitsevan nipotuksen alta.
Joo munkin mielestäni tapaaminen kahdesti kuussa on usein! Oon tosi läheinen äitini kanssa ja silti hyvä jos nähdään joka toinen kuukausi. Isääni näen n. 4 kertaa vuodessa, mutta meillä on aika väkinäiset välit. Se neljä kertaakin vuodessa on musta paljon isän kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tunnistan kyllä itseni osittain tyttäressäsi. Tykkäsin todella paljon lapsuuden perheestäni, joka oli hieman erilainen kuin ympärillä olevat muut perheet. Jouduin olemaan hieman puolustuskannalla suhteessa 'ulkomaailmaan' ja nostin perheeni ehkä jopa jonkinlaiselle kultaiselle jalustalle. Minulle ei ollut varsinaista murrosikää vaan olin edelleenkin se vastuullinen, järkevä ja kiltti tytär. Vasta muutettuani kotoa aloin pikkuhiljaa näkemään myös niitä nurjia puolia perheestäni; ei mitään kamala dramaattisia, mutta se kultainen kuorrutus alkoi rapisemaan. Samalla tulin tietoiseksi siitä kiltin tytön roolista jota olin vetänyt vuosikaudet.
Olin aika eksyksissä -kuka minä oikein olen. Tätä ei helpottanut lainkaan se, että ensimmäinen vakava surustelusuhde oli hyvinkin dominoivan ja jyrkät mielipiteet omaavan miehen kanssa. Vasta tämän suhteen loputtua pääsin oikeasti käsittelemään sitä kuka minä olen. Mistä minä tykkään. Mitä oikeast haluan jne. Näiden vuosien aikana olen varmasti töksäytellyt hyvinkin lapsellisia ja mustavalkoisia mielipiteitä. Olen ikäänkuin hakenut vastareaktiota, peiliä, jota vasten yritin hahmotella itseäni. Jos minulla, olisi tuolloin ollut lapsi, olisin saattanut käyttäytyä tyttäresi tavoin...
Ehkä uusi elämäntilanne ja nopea itsenäistyminen hämmästyttää häntä. Antaisin aikaa.
t Mies
Tahtoo varmasti tosiaan itsenäistyä ja rakentaa omaa elämäänsä. Oman kokemukseni perusteella voisin sanoa, että lievenee ajan kanssa, ja sitten taas äidin seura, apu ja mielipiteet alkaa kiinnostaa. Anna aikaa ja tilaa, älä tuppaudu mutta ole kuitenkin läsnä ja tavoitettavissa hänen elämässä :)
Kuulostaa "minä itse" -vaiheelta, joka tulee yleensä jo pikkulapsena. Äiti on niin läheinen, että lasta saattaa ärsyttää. Vaikka sinun tyttösi onkin jo virallisesti aikuinen, niin no, hänellä on silt "minä itse" -vaihe. Hän on aika nuori äiti nykypäivänä. Johtunee siitä osaksi. Hän kokee, että sinä tai joku muu voisi arvostella hänen lastenhoitotaitojaan, siksi ehkä haluaa korostaa itsenäistä osaamistaan. Evoluutiota ajatellen on aika normaalia, että lapset haluavat itsenäistyä vanhemmistaan ja muista sukulaisistaan enemmän kuin muista tutuista ihmisistä.
PALVOKAA LAPSIANNE! LAPSET OVAT PARHAITA! ME VIELÄ HYÖKKÄÄMME TULEVAISUUDESSA! HAHAHHAHHAHAHAHAHAHAHAHAA!!!!
T:9 vuotias tyttö
Itse sain esikoiseni parikymppisenä ja saatoin käyttäytyä myös noin. Otin helposti myös nokkiini neuvoista. Tilanne kyllä tasaantui pikkuhiljaa ja nyt kahden lapsen äitinä jo naurattaa, miten typerästi sitä käyttäytyikään esikoisen synnyttyä.
Hän itsenäistyy lapsuuden perheestään, kun on saanut itse lapsen. Anna lapselle tilaa, kannusta häntä.