Onko normaalia, että surun takia tuntee suurta vihaa?
No tuossa se kysymys olikin. On minulla elämässäni ollut aiemminkin suruja ja menetyksiä, läheisten poismenoa; mutta tällä kertaa tunne on ihan erilainen, sillä surun rinnalla on ihan valtavasti katkeruutta ja suuttumusta. Olen oikeastaan vihainen kaikesta kaikille, vaikka en osoitakaan sitä; siis en haasta riitaa kenenkään kanssa, olen vain hiljaa vihainen. Ihan hirvittävän vihainen - niin vihainen, että se sattuu. Enkä tosiaan pelkistä kuolemaan liittyvistä asioista, vaan esimerkiksi tällä hetkellä olen täynnä vihaa ja katkeruutta siitä, etteivät ystäväni halua jutella kanssani. Sellaiset ystävät, joiden apuna ja tukena olen aina ollut. Enkä edes haluaisi vuodattaa heille suruani vaan jutella ihan mistä vaan, kaikesta kevyestä ja hauskasta mistä tulisi parempi mieli. Mutta ei, eivät he ehdi vastata minulle, vaikka roikkuvat kyllä Facebookissa ja Twitterissä nytkin.
Onko tällainen vihaisuusreaktio normaalia? Ja kuinka pian se menee ohi? Tämä tunne on paljon kuluttavampi kuin jopa itse suru. Mieluummin vaikka itkisin ihan koko ajan.
Kommentit (5)
On, aivan täysin normaalia. Ei ole vain yhtä tapaa surra, surulla on monet kasvot.
Mulla oli sama tilanne avioeron aikaan. Olin helvein vihainen, hädissäni, sekaisin ja tarvitsin kipeästi kuuntelijaa. Lähes kaikki käänsivät kelkkansa ja moni lopullisesti. Jäin täysin tyhjän päälle.
Niin se vaan on, että silloin kun eniten tarvitsisit tukea, lähes kaikki kääntävät selkänsä. Mutta viimeksi kun se tapahtui, sisuunuin, ja päätin että ok, selvitään sitten yksin. Ja käänsin elämäni ympäri. Sitä vihaa voi käyttää positiivisen muutoksen moottorina.
Surusta kertovassa tietokirjallisuudessa mainitaan se aina: se on hyvin tavallista.
Mä olin äärettömän vihainen, kun äitini kuoli.