Miten selvitä näistä eron jälkeisistä yksinäisistä illoista?

kaalimato.com

Parisuhteen aloittaminen yksinäisyyden poistamiseksi ei ole kovin hyvä lähtökohta suhteelle.

Ilmeisesti en ole niin ihmisrakas koska viihdyn hyvin itseni kanssa viikonloput ja arkena poikani asuu kanssani. Kirjoja kannattaa lukea, ulkoilla, käydä uimassa, kai sulla on joku ystävä että voi tavata, opetella uusi ruokalaji, leipoa, tehdä käsitöitä jne.

Ei todellakaan nyt kannata vaan etsiä jotain, jonka kanssa seurustella.

Minä olin pari vuotta yksin eron jälkeen. Järjestin elämäni: aloitin uuden harrastuksen, kävin kävelemässä joka toinen päivä, menin kansalaisopistoon, järjestin kavereiden kanssa tapaamisia pari viikkoa etukäteen, jotten tippunut tyhjän päälle "no niin, nyt on viikonloppu, mitä tekisin?". Tapasin jopa äitini ystävää, ja tietty vanhempiani enemmän kuin koskaan. Menin Fisherin eroseminaariin, josta löytyi paljon yksinäisiä vastaeronneita. Luin kirjoja. Otin lemmikin. Harkitsin liittymistä eurosinkkuihin (googlaa), joilla on paljon ohjelmaa, mutta en ehtinyt koskaan mennä niihin juttuihin. Olin niin kiireinen tällä ohjelmallani. 

Älä vain aloita parisuhdetta yksinäisyyden vuoksi. Et kai itsekään haluaisi, että joku olisi sinun kanssasi vain sen takia, että on yksinäinen? 

Viestin 14 kirjoittaja oli siis sama kuin 11... Toivottavasti kukaan ei sekoittanut sitä alkuperäiseen kirjoittajaan, unohdin pistää numeron loppuun.

Tiedän, että yksinäisyyden poistamiseksi parisuhde ei ole ratkaisu. En ymmärrä oikeestaan, miksi koen itseni niin todella yksinäiseksi. Mulla on harrastus, jossa tapaan eri ikäisiä ihmisiä monta kertaa viikossa. Eli en mä täysin erakoitunut ole. Mulla ja eksällä oli symbioosisuhde, ja semmosta en enää halua IKINÄ. Ehkä se on enemmänkin sitä, että toivon jonkun välittävän musta romanttisessa mielessä ja kumppanina. Ystäviä voi olla monia ja monenlaisia, kumppani taas on se ainoa siinä asemassa oleva (no okei, ellei halua jotain polyamorisia suhteita, mutta ne eivät ole mua varten).. Haluaisin olla jollekkin spesiaali, enkä vaan se "ihan kiva muija, jonka kanssa voi joskus lähteä kaljalle".

Lemmikkiäkään en ota, koska olen allerginen.. Haluaisin kyllä, mutta ei sekään oo mahdollista. Lisko tms ei ole vaihtoehto, koska kaipaan seuraa ja halikaveria :D

Olin yksin seitsemän - joo seitsemän - vuotta. Ja kyllä alkuun tuntui tyhjältä. Näin muistelen. Ihminen tottuu kaikkeen. Siihenkin. Yritä ajatella sitä, mitä kaikkea sinulla kuitnekin jo on. Lapsia, ystäviä, terveyttä tai ihan mitä tahansa asioita, jotka ovat sinulla hyvin. Keskity ainoastaan niihin hyviin aisoihin. Kehitä itseäsi. Ajattele itseäisi. Siten jaksat jatkaa.

Kaikkein pahinta on se, ettei ole ketään halittavaa siinä vieressä. Tyynyjä olen koittanut viritellä halittavaksi, muttei oikein korvaa. EN menisi seksi takia ketään vierastakaan hakemaan, koska minulla seksi ja läheisyys ovat osa rakkautta, ei muuta.

Nykyisín on varmaan muotia, että seksi, läheisyys ja rakkaus ovat kaikki erillään toisistaan?

huoh. tiedän tunteen :( löytäisinpä vielä jonkun. todella paha olo ollut monta vuotta.

uusia harrastuksia, hanki uusia ystäviä. ei kannata jäädä joka viikonloppu yksin kotiin istumaan.

Lähde ainakin viikonloppuisin ulos ravintolaan, viikollakin voi käydä kahviloissa tai miksei oluella tai parillakin illalla. Käy elokuvissa, ulkoile, aloita jokin uusi harrastus, lue kirjoja, kuuntele musiikkia... Kyllä se ajan kanssa. Sanoisin kuitenkin, että itse ainakin sinuna yrittäisin katkaista yhteydenpidon ex-mieheen, jotta uuden itsenäisen elämän rakentaminen todella onnistuu.

Ensimmäiset vuodet olivat hirveitä. Nyt kun olen ollut yli 12 vuotta yksin, olen tottunut.

Täällä kohtalotoveri, tosin erosta vasta kolmisen viikkoa ja elämä vielä aika sekaisin. Olen kaikesta huolimatta ulkoillut, harrastanut, liikkunut, tehnyt käsitöitä, katsonut elokuvia, sisustanut uutta asuntoa, pitänyt yhteyttä ystäviin, yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, tehnyt siis kaikkea mahdollista mitä nyt eronneita neuvotaan tekemään. Baareissa käyminen ei kiinnosta tippaakaan, tulen siellä vain surullisemmaksi. 

Silti yksinäisyys tuntuu varsinkin viikonloppuisin todellakin fyysisenä kipuna. Mies oli paras ystäväni ja ystävyydestä luopuminen on kaikista pahinta, ei ole ketään kenelle kommentoida uutisia, kenen kanssa nauraa kissan kommelluksille. Marraskuun pimeydessä tuntuu tosiaan olevansa yksin maailmassa ja tuossa lenkillä käydessäni itkin kaikkien muiden surujen ohella tätäkin. Ajattelin lääkkeeksi aloittaa jonkun niin raskaan liikuntaharrastuksen, että näin viikonloppuisin voin väsyttää itseni puolikuoliaaksi. 

Minä olen eronnut reilu viisi vuotta sitten ja kun ei enää ole kenelle puhua, niin aloitin päiväkirjan kirjoittamisen. Tälle päivälle olen kirjoittanut näin. 

Menee kai se nuoruus näinkin, pikku siivousta, pikkuremppaa keittiössä pari pikkureissua kauppoihin. Pikkuisen ruuanlaittoa ja nyt pikkuisen telkkarin katsomista, netissä surfailua ja radion kuuntelua. Sauvakävelyä tunti, saunassa ja pari pikku lonkeroa.

Parempi olla yksin yksinäinen kuin toisen kanssa yksinäinen.

Minulla on myös kulunut kaksi kuukautta erosta, mutta toisin kuin ap:lla, emme eronneet sovussa.

Eromme oli täynnä vihaa, intohimoa, raivoa, mustasukkaisuutta, lapsellista käytöstä, ilkeilyä, mykkäkoulua, rakkaudenosoituksia, seksiä ym.

En olisi edes jaksanut/halunnut ajatella mitään muuta, saati tavata muita ihmisiä.

Ap, sinun kannattaa aloittaa vaikka uusi säännöllinen harrastus, jossa tapaat uusia ihmisiä. Päästä irti exästäsi.

Niin kauan kuin roikotat eksäsi viihydyttäjä roolissa, et totu vuosiin...

NYT on jo se hetki, kun sun pitää itsenäistyä, teet aloitetta uuteen maailmaan, et menneisyyteen.

Älä roiku siinä eksässä, äläkä nää sitä. Itse tein tota vuoden, vähän aikaa sitten tuli lopullinen ero. Oon edelleen ihan paskana. Jos en ois jääny roikkumaan ja ei oltais nähty satunnaisesti, olisin varmaan jo enemmän yli.

Ei ole lapsiakaan, joten oon tosiaan ihan yksin. Tää on ihan hirveetä, koska kaipaan niin paljon häntä. Kohteli tosi huonosti mua, joten takasin en ottais vaikka pyytäis (no ei tule pyytämään). Pakko kai tän olon kans on elää.

Pahin pelkoni on se, etten koskaan löydä enää ketään. En ole mikään sarjaseurustelijaa, ensimmäinen vakavampi suhde ja avoliitto. Muuten ollut vaan yksi yhdenyönjuttu, ja jotain treffejä (ilman fyysistä kanssakäymistä). Olen kuitenkin jo 24. Tuntuu, että mun on pakko saada parisuhde jossain vaiheessa. Olen aina tiennyt haluavani äidiksi, ja halunnut nuorena lapsia.. No nuori en ole enää, joten se siitä. Lapsiakaan en lähde tekemään ihan lyhyen suhteen aikana, vaan olisi hyvä seurustella vuosia.. Itkettää :(

Kiitos neuvoistanne, järkeviä ajatuksia. Saisi vaan tämän illan osalta tämän olon pois :( En varmasti saa edes unta.

-aloittaja

Tsemii ap, sun erosta on vasta vähän aikaa, mutta älä treffaile sitä eksää enää yksinäisyyden vuoksi, ja se yksi PIKKUISEN SITÄ JA TÄTÄ... yritä kasvaa.

Mä oon miettinyt, et oonko ainut tän pelon kanssa, siis etten löydä miestä ajoissa tai ollenkaan. En usko, että musta on koskaan hankkimaan lasta yksin.. Haluan kuitenkin sen kumppanin myös. Helpottaisi, jos mulla olisi jotain muita läheisiä. Ystäviä on jonkin verran, mutta nähdään tosi harvoin eikä olla kamalan läheisiä. Sisaruksia ei ole. Vanhemmatkin asuu kaukana.. Ei ole juuri ketään mulla elämässä... Joillekkin se olisi ihan fine ja tavoiteltava olotila, itse olen kuitenkin "laumaeläin".