Monille naisille on tosi kova paikka kun isä kuolee.

Isäni oli alkoholisti jolle pystyi puhumaan kaikesta, ymmärtäväinen, ystävällinen, auttavainen, hyväsydämminen isä. Kipulääkkeet ja alkoholi vie hautaan. R.I.P 13.12.2014 Rakastan sinua <3

Isäni on alkkis, mutta se on hyvin pieni vika siihen verrattuna, että äitini on narsistinen sosiopaatti. Isäni on sydämellinen, kiltti ja lempeä ihminen, ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Hänen vuoksensa mulla oli edes yksi rakastamiseen kykenevä, empatiakykyinen vanhempi, ja olen siitä ikuisesti ja sanomattoman paljon kiitollinen! Kauhistutaakin ajatuskin hänen kuolemisestaan, en tiedä miten sen kestäisin. Hän on jo kohta 70 ja oma isänsä kuoli siinä iässä... :/

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 16:27"]Menetin isäni reilu vuosi sitten lyhyen,mutta sitäkin vittumaisemman taistelun jälkeen. Ja voin sanoo,että se otti koville. Olin aina se isin tyttö <3 Elämä jatkuu,joo,mutta ei se ikinä enä ole samanlaista. Tänä aikana on ollut monia hetkiä,jollon olen mainennut soittaa isälle.. Monesti tänä aikana olen joutunut vastaamaan kysymykseen;Koska haetaan Taata taivaasta?..  Ja kyllähän meidän perhe on hajonnut isän kuoleman jälkeen.. Ei me enää niin tiiviisti olla yhdessä,kun ennen.. Ja nyt,kun odotan neljättä lasta,on itku herkässä,miksi tuleva lapseni ei saa koskaan tutustua Taataansa!!?? MIksi lapsiltani vietiin Taata?? Miksi minulta vietiin Isä??  Onnellinen olen siitä,että sain nauttia isästäni 27vuotta,hän oli lapsilleni tärkeä jpidän huolen siitä,että lapseni hänet tulevat aina muistamaan..
[/quote]

Anteeks ny vaan, mutta mikä vitun taata?

Kyllä moni julkkisnainen on tilittänyt suruaan äidinkin menetyksestä.

Mä ainakin myönnän ainoana lapsena olleeni täysin isin tyttö, hänen silmäteränsä. Päivääkään ei mene ettei olisi ikävä isää, ja paljon on tullut tilanteita joissa kaipaa hänen neuvojaan ja tietämystä erilaisista asioista.

Minulla oli hyvä suhde isän, hän oli minulle se läheisin vanhempi. Ymmärsimme toisiamme hyvin ja pidimme samanlaisista asioista. Olin myös vast hiukan yli 20 v , kun isä kuoli. Se oli vaikeaa aikaa ja kaipaan isää edelleen. Äitin kuoli myöhemmin sairastettuaan pitkään, joten hän katosi elämästäni tavallaan pikkuhiljaa sirauden myötä.

mä taas toivon joka päivä, että isä kuolee. on nyt 77-vuotias.

Isän tytölle se on vaikea paikka, vaikka olisi yhtä läheinen äidinkin kanssa. Isät suhtautuvat kuitenkin tyttäreen eri tavalla kuin poikaan, siinä on mukana suojelunhalua ihan eri tavalla kuin isä-poika -suhteessa, silloin isä voi olla tyttärelle hyvin läheinen ja menetys tuntuu vaikealta.

Usein se menee juuri niin että isä on tytölle tärkeämpi ja äiti pojalle. (siksi täällä ne anopinhaukkumisketjutkin on niin yleisiä, kun pojat eivät katkaise napanuoraa aikuistuttuaan).

Isän tyttö täälläkin. Kuolemasta kohta kolme vuotta, ja vielä edelleen tulee tilanteita, joissa haluaisin soittaa isälle ja kysyä neuvoa tai kertoa jostain tapahtumasta tai mennä isän luokse iltateelle, puhumaan maailman tilanteesta. Isä oli paljon läheisempi kuin äiti: sanoi aina, että minä pystyn mihin vain kun yritän, ja käski opiskella sellaisen ammatin jossa haluan tehdä töitä vielä kuusikymppisenäkin, "kunhan vain pystyt ansaitsemaan elatuksesi jollakin tavalla, muuten ei ole mitään väliä".

Paras isä ikinä.

Kuulostaa näin alkoholisti-isän tyttären korvaan todella oudolta, en oikein osaa kuvitella että haluaisin isän kanssa jutella mistään henkilökohtaisesta asiasta.

Siis tosissaanko olette isän tyttöjä vielä aikuisena?!

Minä olin isän tyttö ihan pienenä. Sitten joskus 10-vuotiaana se alkoi muuttua. Isän kanssa ei oikein tyttöjen juttuja voinut tehdä ja toisaalta minua ei isän eräretket enää kiinnostaneet.

Isäni kuoli tänä vuonna ja vaikka se oli surullista, niin jos toisen vanhemmistani oli kuoltava, niin onneksi ei ollut äiti.

Kyllä mä surisin, jos isä kuolisi, mutta on se odotettavissa. Se on alkkis. Eikä mun maailma siihen kaadu. Ei olla koskaan oltu läheisiä. Äitiäni surisin pajon enemmän, mutta siitäkin pääsisin jossain vaiheessa yli. Jos siskoni kuolisi, en tietäisi miten jatkaa elämää.

Itse olin 12v kun isäni kuoli. Jotenkin sitä suhdetta oppi arvostamaan ihan eritavalla sitten kun itselle siunaantui lapsia. Kaipaus on nyt paljon kovempi,vaikka kuolemasta tulee kohta 20 vuotta. Niin moni asia jäi kesken ja kokematta (isäni oli 35 kuollessaan). Olisi ihanaa jos isä olisi läsnä ja näkisi,että lapsenlapset kasvaa ja kehittyy ja siinä samalla minä pärjään hienosti. Äitini ei osaa niinkään mitään tästä arvostaa,vaan on jostain syystä katkera kuolleelle isälleni,eikä tähän päivään mennessä ole yhtään hyvää asiaa isästäni sanonut. Tuntuu pahalta,että joskus kuolema ottaa tuolta nuoremmastakin päästä..

Menetin isäni reilu vuosi sitten lyhyen,mutta sitäkin vittumaisemman taistelun jälkeen. Ja voin sanoo,että se otti koville. Olin aina se isin tyttö <3 Elämä jatkuu,joo,mutta ei se ikinä enä ole samanlaista. Tänä aikana on ollut monia hetkiä,jollon olen mainennut soittaa isälle.. Monesti tänä aikana olen joutunut vastaamaan kysymykseen;Koska haetaan Taata taivaasta?..  Ja kyllähän meidän perhe on hajonnut isän kuoleman jälkeen.. Ei me enää niin tiiviisti olla yhdessä,kun ennen.. Ja nyt,kun odotan neljättä lasta,on itku herkässä,miksi tuleva lapseni ei saa koskaan tutustua Taataansa!!?? MIksi lapsiltani vietiin Taata?? Miksi minulta vietiin Isä??  Onnellinen olen siitä,että sain nauttia isästäni 27vuotta,hän oli lapsilleni tärkeä jpidän huolen siitä,että lapseni hänet tulevat aina muistamaan..

Minä pelkään päivää, jolloin isä kuolee. Joskus ajattelen, että haluan kuolla ensin.

Kuoleeko hän niin, että hän on edelleen poissa elämästäni? Pitääkö minun silti järjestää hautajaiset vai onko hänellä joku läheinen ihminen? Tuleeko joku pesänselvittely ja mahdollisesti kodin irtaimiston läpikäynti? Jättääkö hän minut perinnöttä, viimeisenä hylkäämisenä? Tuntuuko hylkääminen vielä pahemmalta sitten, kun se on lopullinen?

Minä pelkään päivää, jolloin isä kuolee. Joskus ajattelen, että haluan kuolla ensin.

Kuoleeko hän niin, että hän on edelleen poissa elämästäni? Pitääkö minun silti järjestää hautajaiset vai onko hänellä joku läheinen ihminen? Tuleeko joku pesänselvittely ja mahdollisesti kodin irtaimiston läpikäynti? Jättääkö hän minut perinnöttä, viimeisenä hylkäämisenä? Tuntuuko hylkääminen vielä pahemmalta sitten, kun se on lopullinen?

Mulla jotenkin samat tunteet toivottavasti on montavuotta edessä :(

Mua ei suoraan sanoen kiinnosta koko paska.

Mulle olisi tosi kova paikka jos kuka tahansa perheenjäsen kuolisi.

Mulla hullu psykopaatti isä joka hakannut mua koko lapsuuden ja nuoruuden, on kuristanut useampaan kertaan niin että hyvä ettei henki lähtenyt. Oli ylempää keskiluokkaa, pomohommissa ja muiden silmissä mukava. Kotona täysi sadisti. Kun ukko kuolee niin JUHLIN.

Te joilla kiva isä (vaikka edesmennytkin), olette saaneet suuren lahjan, sellaisen mitä itse en voi saada ikinä.

Ps. Isäni on käynyt kimppuuni jokusen kerran myös minun ollessa aikuinen...

Isän kuolemasta on pian 30 vuotta, mutta niin vaan tuli kyyneleet tätä keskustelua lukiessa. Ihan liian nuorena meni.